Merestä kohosi maa

ilmastonmuutos

Maannousu on siirtänyt kalasatamaa Merenkurkun Björköbyssä kolmesti sadan vuoden aikana. Nyt erikoinen luonnonilmiö uhkaa kadota.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

etsän reunassa näkyy laakea kivi. Puuseppä Jarl Nystrand osoittaa lapsuuden onkipaikkaa.

”Tuolta sai hyvin ahvenia.”

Kivi on kuivalla maalla, sadan metrin päästä rantaviivasta.

Täällä, Björkön saarella Merenkurkussa, maisema on maapallon nuorinta. Joka vuosi uutta rantaa paljastuu 13 hehtaaria, lähes 18 jalkapallokentän verran.

Nystradin elinaikana, 85 vuodessa, maankamara on kohonnut vajaan metrin.

Puuseppä kulkee harjulla polkua pitkin kohti entistä satamaa, Bodbackenia. Vehreällä niityllä nököttää korkeita, harmaita rantamajoja. Tuolla on penkki, jossa kalastajat odottivat tuulen tyyntymistä. Tuolla puukaukalo, jossa värjättiin puuvillaverkkoja.

Nystrandin lapsuudessa, 1940-luvun alussa, veneillä ajoi vielä kalavajoille. Mutta maannousu oli kuivattamassa väylän. Ei ollut koneita, joilla ruopata lisää syvyyttä.

”Suurella moottorialuksella ei päässyt enää satamaan.”

Tuhat vuotta sitten saapuivat kalastajat. Kalat nousivat kutemaan rikkonaisen saariston mataliin lahtiin.

Jääkaudella, 18 000 vuotta sitten, mannerjää Fennoskandian päällä oli kolmen kilometrin paksuinen. Taakan alla maankuori taipui ja litistyi.

Merenkurkussa painauma oli 350–400 metriä syvä.

Kun ilmasto lämpeni, jäätikkö alkoi vetäytyä ja sen reunasta lohkesi valtavia jäävuoria. Sula vesi kuljetti jään alla kiviä ja soraa. Mereen kasautui moreeniharjuja, kuin suureksi pyykkilaudaksi.

Mannerjään vetäydyttyä maankuori vapautui jään painosta. Se palautui aluksi nopeasti, 5–6 senttiä vuodessa, myöhemmin noin sentin vuodessa.

Pikkuhiljaa merestä pilkisti kiviä. Kivet kasvoivat luodoiksi, luodot saariksi.

Tuhat vuotta sitten saapuivat kalastajat.

He purjehtivat Ruotsista. Kivistä kasattiin kehiä majojen pohjiksi, nahoista pystytettiin väliaikaisia asumuksia.

Rikkonaisen saariston vedet houkuttelivat.

Kalat nousivat kutemaan mataliin lahtiin. Ja missä ui hopeakylkiä, siellä oli muutakin riistaa, hylkeitä ja vesilintuja.

Ensimmäiset kalastajat asettuivat Björköbyn kylään 1300-luvulla. Uudisasukkaat Brådd, Skägg ja Galt jakoivat kalavedet keskenään.

Erikoinen luonnonilmiö loi vaurauden siemenen.

Jarl Nystrandin elinaikana maa on kohonnut vajaan metrin Björkön saarella.
Jarl Nystrandin elinaikana maa on kohonnut vajaan metrin Björkön saarella. © Marjo Tynkkynen
Pato varmistaa, että kalojen kutualue Bodbackenin sataman lähistöllä ei kuivu.
Pato varmistaa, että kalojen kutualue Bodbackenin sataman lähistöllä ei kuivu. © Marjo Tynkkynen

Merenkurkun saaristossa on yhä kourallinen fiskebastuja, kalasaunoja.

Mökit olivat kalastajien tukikohtia merestä paljastuneilla saarilla. Keväisin ja syksyisin pyydettiin silakkaa. Jarl Nystrandin lapsuudessa Bodbackenin satamaan palasi aamuviideltä parhaimmillaan 50 venettä.

Björköbyn kylän taloista riensi naisia ja lapsia rantaan.

”Puolet kylästä, satoja ihmisiä, puhdisti silakkaa”, Nystrand muistelee.

Hänen enonsa, ammattikalastaja, pyysi Bråddin vesillä. Vuosisatojen saatossa maannousu oli sotkenut ikivanhoja reviirejä. Siitä pidettiin kiinni, että apajat kiersivät vuosittain. Niin kaikkia kalastajia kohdeltiin tasapuolisesti.

Myrsky saattoi kaataa 2 000 kilon lastin. Ei ollut merikortteja, joilla suunnistaa sisäsaariston kivikoissa. Mutta soutaen ja purjehtien vaaran saattoi väistää.

Kivistä oli myös hyötyä. Valkoisiksi maalatut merimerkit auttoivat navigoimaan.

”Ne palvelivat linjatauluina.”

Talvisin nuotattiin ja kalastettiin koukuin. Keväisin pyydettiin puroista, kesäisin rantojen kivisilloilta koettiin maarysiä. Kun maa kohosi ja vesi laski, pyyntipaikat vaihtuivat.

Vuosien mittaan tutut lahdet mataloituivat ja kasvoivat umpeen.

Muutos jätti jäljen kaloihin.

”Kesällä hauet ja ahvenet maistuivat mudalta.”

Syrjäisellä saarella elettiin kalalla ja kalasta. Silakkaa ja siikaa suolattiin tynnyreihin jopa 10 000 kiloa päivässä. Säilöttyä kalaa myytiin Helsinkiä myöten.

Nystrand viittoilee suolaamoon, salterietiin, päin. Matkaa Bodbackenin satamasta on linnuntietä kilometrin verran. Maiseman peittää sankka metsä.

”Minun lapsuudessani tässä välissä ei ollut puun puuta.”

Video: Jarl Nystrand muistelee kalastusreissujaan

Karuilla saarilla pilkottaa tyrnipensaita. Syksyisin oranssi marja on makea vitamiinipommi, appelsiini pienoiskoossa.

Tyrnit ja pajut valtaavat ensiksi rannat, kun maannousu etenee.

Merenkurkussa luonto muuttuu madellen. Rannat ovat niittyjä tai karuja kivikkoja 50 vuotta. Sitten leviävät pensaat, joita seuraavat lepät ja koivut. Viimeiseksi, 200 vuotta maan paljastumisesta, ilmestyvät varjoisat kuusikot.

Meren lisäksi saarelaiset ovat aina hyödyntäneet myös maata.

Aikoinaan vanhaa merenpohjaa raivattiin pelloiksi. Miljoonat kivet päätyivät tiluksia kiertäviin aitoihin.

Jarl Nystrandin lapsuudessa lehmät ja hevoset laidunsivat rannoilla. Niityiltä niitettiin heinää talveksi. Lampaita kuskattiin merestä kohonneisiin saariin, joissa riitti syötävää läpi kesän.

Sotien jälkeen björköbyläiset ajoivat suojelualuetta ulkosaaristoon, Valassaarille. Ei haluttu, että rikkaat vaasalaiset olisivat rakentaneet kesämökkejä, rikkoneet rauhan.

Björkön saarella uusi maa jäi kyläläisten yhteisomistukseen, yhteisellä päätöksellä.

Kun rantoja ei jaettu, karja saattoi käyskennellä vapaasti niityillä. Lehmät ja lampaat hoitivat maisemaa ja antoivat lihaa, maitoa, villoja ja nahkoja. Enää ei eletty yksin kalan varassa.

Oma meijeri perustettiin. Saarelaiset möivät kaupunkilaisille silakan lisäksi voita.

Tyrnipensaat valtaavat merestä paljastuneet karut, karikkoiset rannat.
Tyrnipensaat valtaavat merestä paljastuneet karut, karikkoiset rannat. © Marjo Tynkkynen
Tuhat vuotta sitten kalastajat rakensivat väliaikaisia asumuksia kivikehien päälle.
Tuhat vuotta sitten kalastajat rakensivat väliaikaisia asumuksia kivikehien päälle. © Marjo Tynkkynen

Tehdassalissa on aavemaisen autiota. Koneet jyskyttävät, valmistavat verkkoihin ylä- ja alapaulaa.

Työntekijöitä on viisi. Nyt paikalla on vain Telnfabrikenin toimitusjohtaja Anders Björkman.

”Pyrkimys on, että koneet pyörivät yötä päivää.”

”Siitä me elämme, automaatiosta.”

Anders Björkman oli yksivuotias, kun hänen isänsä perusti paulatehtaan entiseen meijeriin vuonna 1956. Kylässä toimi jo verkkotehdas ja metallipaja, joka valmisti verkontekokoneita.

Tehdasyhteisön synty oli sekin eräänlainen mannerjään jälkinäytös.

Vuosisatojen ajan kalastajakylässä kaikki oli tehty käsin: veneet, tynnyrit, verkot. Kului koko talvi, ennen kuin sai näprättyä siikaverkon yli miljoonaa solmua.

Verkkoteollisuus helpotti arkea. Samalla syntyi Björköbyn talousihme.

Teollisia työpaikkoja eniten asukasta kohti. Vain muutama työtön, maan pienin veroprosentti.

Myös kalastus kukoisti ruotsinkielisessä kylässä.

Ammattikalastajia oli kolmisenkymmentä. Veneet tehtiin yhä puusta mutta verkot paremmin pyytävästä nailonista, muovista.

Anders Björkman aloitti kalastuksen kotitarpeiksi kymmenvuotiaana, 1960-luvun puolivälissä. Pari kertaa viikossa, ympäri vuoden.

Maa jatkoi nousuaan vuosi vuodelta. Kaloja kuhisevia matalikoita riitti loputtomiin.

”Ongelma oli, että saalista tuli liikaa.”

”Ei ollut kivaa saada joka kerta kolmekymmentä ahventa.”

Björkman säilytti venettä Svedjehamnissa. Uusi satama oli rakennettu suojaiseen, moreeniselänteiden halkomaan poukamaan.

Bodbacken oli hiljentynyt.

Kalat lisääntyivät vanhan sataman lähistöllä. Kun maannousu uhkasi kuivattaa kutualueen, kyläläiset päättivät jarruttaa luonnonilmiötä. Padolla nostettiin vedenpintaa, ja kalat päästettiin nousemaan ojaa pitkin.

”Kevätiltaisin oja on yhä täynnä kutevaa kalaa”, Björkman sanoo.

Veneiden perässä kyläläisten vajat oli siirretty Bodbackenista Svedjehamniin. Sisäjärvien tapaan venevalkamia ei tehty veteen. Maan kohotessa vajoja olisi pitänyt siirtää alituiseen.

Iltaisin Björkman ajoi kalastajaveneen, fiskebåtin, ulos satamasta. Isä oli opettanut kulkemaan kivikkoisilla vesillä.

”Jos joku ajoi karille, kivi sai kuskin mukaan nimen.”

Moottorivene kiitää syyskuisena perjantaiaamuna peilityynellä merellä. Kapea väylä mutkittelee moreeniharjujen välissä.

Slalomrata, kyläläiset sanovat.

Ammattikalastaja Jarl Kaarto vääntää rattia vinhaan. Yksi väärä liike, niin kivet kolisevat.

Tuntemattomia kalastajia ei juuri näe.

”Ei mene kauan, kun ne hajottavat täällä potkurin.”

Kaarto ja hänen poikansa Ove ovat liikkeellä 7,5-metrisellä avoveneellä. Paatti on alumiinista, joka ei vähästä säikähdä.

Svedjehamnin satama jää horisonttiin.

Kaartot aloittivat 1980-luvun puolivälissä. Kirkkaalla säällä satamasta näki Valassaaren majakalle, 14 kilometrin päähän. Vuosien mittaan saaret ovat metsittyneet.

Sataman lähivesillä on jo liian matalaa. Maannousu on karkottanut pyyntikalat kauemmas.

”Ennen täällä tuli hyvin ahventa ja haukea. Nyt vain särkeä.”

Matka verkoille keskeytyy. Isä ohjaa veneen rantaan, poika puhdistaa pois heinät.

Svedjehamnin väylä kasvaa umpeen. Ruoppaus auttaisi. Mutta se on kallista. Ja tarkoin säädeltyä ja luvitettua, sillä vedet ovat Natura-suojelualueella.

Tilanne on vaikein keväällä, jolloin merivesi laskee luontaisesti. Vettä on vähimmillään puolisen metriä.

”Se on kuin ojaa pitkin ajaisi.”

Svedjehamnin satamalla on aikaa enää 20–30 vuotta. Sen jälkeen sinne pääsee varmimmin soutaen.

Lokit päivystävät Björköbyn uusimmassa kalasatamassa, Vikarskatissa.
Lokit päivystävät Björköbyn uusimmassa kalasatamassa, Vikarskatissa. © Marjo Tynkkynen
Jarl Kaarto on poikansa Oven kanssa 400 asukkaan saaren viimeisiä ammattikalastajia.
Jarl Kaarto on poikansa Oven kanssa 400 asukkaan saaren viimeisiä ammattikalastajia. © Marjo Tynkkynen

Satapäinen lokkiparvi päivystää kalan toivossa. Laiturilla on verkkotynnyreitä, yksi alus köysillä kiinni.

Vikarskat on Björköbyn uusin kalasatama, kolmas sadan vuoden sisällä.

Se perustettiin vuonna 1994, vajaan viiden kilometrin päähän kylästä. Pohjoistuulella paikkaan on hankala rantautua. Mutta vettä on veneen alla riittävästi, neljä metriä.

Satama ja kalankäsittelyhalli tehtiin ammattikalastajille. Suuremmille paateille ja saalismäärille. Myös Kaartot siirsivät tänne toisen, syvällä uivan kalastusaluksen.

Alkuaikoina laiturissa kävi vilske, kun mereltä saapui iltaisin parikymmentä venettä.

Vikarskatin kalankäsittelyhallissa puntari näyttää Kaartojen saaliin: 15 kiloa.

Isä ja poika alkavat perata ahvenia ja siikoja.

”Hyvinä aikoina sata kiloa oli melkein se minimimäärä”, Jarl Kaarto sanoo.

Vielä 1970-luvulla siikaa pyydettiin rehuksi turkistarhoille. Sitten troolaus avomerellä yleistyi.

Ei ollut enää parvia, jotka olisivat nousseet kutemaan Merenkurkun saaristoon.

Rysäkalastus kesällä, verkkopyynti talvella. Nekin ovat loppuneet kannattomina.

Maannousu on hävittänyt mutta myös luonut uusia matalikoita. Siellä viihtyvät kyrmyniskat ahvenet, jotka päätyvät helsinkiläisravintoloihin.

”Ahvenella me pärjätään”, Kaarto sanoo.

”Fileoituna siitä maksetaan 12–13 euroa kilolta.”

Kotitarvekalastus on hiipunut, myös Björköbyssä. Kyläläiset pendelöivät Vaasassa töissä. Kaupungin marketeista ostetaan Norjan lohta.

Meressä on kuitenkin syöjiä, jotka kilpailevat kalasta.

Merimetsot ajavat takaa ja hajottavat ahvenparvia. Syksyllä, kun siika kutee, saalista verottavat hylkeet. Ennen siikaverkot jätettiin yön yli. Nyt jadat lasketaan ja nostetaan lähes saman tien ylös.

”Ei se hylje tyhmä ole. Se tulee, kun näkee verkkojen merkkilipun.”

Björköbyn ammattikalastajat ovat eläköityneet. Paulatehtaan tuotantokin myydään maailmalle: Välimerelle, Atlantille, Tyynelle valtamerelle.

Vikarskatia käyttää pari kolme kalastajaa. Raippaluodon Klobbskatissa saaliin käsittely on jo lopetettu.

Jarl Kaarto sanoo, että hänen 54-vuotias poikansa jää 400 asukkaan saaren viimeiseksi ammattikalastajaksi.

”Nuoret ottavat mieluummin päivärahat kuin ryhtyvät kalastamaan.”

Maankohoaminen houkuttelee matkailijoita. Myös kalastajat hankkivat lisätienestiä turismista. Vieraita saapuu Kiinasta ja Ecuadorista asti.

Björköbyn näköalatornista näkyy muisto vetäytyneestä jäätiköstä, moreeniharjanteiden labyrintti.

Maankohoaminen houkuttelee matkailijoita.

Myös kalastajat hankkivat lisätienestiä turismista. Kaarroilla on 19 moottorikelkkaa talveksi. Kesäisin kalastusalus kuskaa Valassaarille.

Kaukaisimmat vieraat ovat saapuneet Kiinasta ja Ecuadorista.

Ulkomaalaiset tuntevat suomalaisia paremmin alueen. Merenkurkun 5 600 saarta kuuluvat Unescon maailmaperintökohteisiin.

Torni nousee 20 metriin. Sen verran maa on kohonnut 2 000 vuodessa.

Kun kuluu taas 2 000 vuotta, Perämeri sulkeutuu Peräjärveksi. Suomen ja Ruotsin välille kuroutuu kannas.

Tai niin tarinan kuuluisi mennä.

Lämpenevä ilmasto sulattaa Etelämannerta. Itämeren pinta nousee. Arviot vaihtelevat kolmesta yhdeksään milliä vuodessa.

Merenpinnan nousu kumoaa maankohoamisen vaikutusta.

On mahdollista, että Björköbyssä ei paljastu uutta rantaa vuoden 2050 jälkeen.

 

Juttuun on haastateltu myös luonnonsuojeluyksikön päällikköä Leena Rinkineva-Kantolaa Etelä-Pohjanmaan ely-keskuksesta, erikoissuunnittelija Malin Henrikssonia Metsähallituksen luontopalveluista, apulaisprofessori Maaria Nordmania Aalto-yliopistosta ja Mustasaaren eläkkeellä olevaa kaavoittajaa Pertti Malista.