Matka perus-Suomeen: ”Ei me olla mitään rasisteja!”

Ote SK:n toimittajan Leena Sharman kirjasta Ne – kohtaamisia perus-Suomessa.
Kotimaa 7.3.2014 05:02
Helsingin Kontula 28. helmikuuta 2014. © Ari Heinonen

Vappuaattona palaan Kontulan ostarille. Hyppään Sörnäisistä Mellunmäkeen vievään metroon, joka on jo puolenpäivän aikaan täynnä iloisia juhlijoita. Ilmapallot napsuvat toisiaan vasten, ja viina haisee. Ikkunoista heijastuu kova valo. Ulkona puhaltaa jäätävä tuuli. Herttoniemessä vaunuun nousee kolme nuorukaista kohtuullisessa kännissä. Päällään heillä on tyypilliset Itä-Helsinki -univormut: Adidasta, hupparia, lippistä. Vaunussa, oven edessä, seisoo tummaihoinen poika. Hän onvetänyt päähänsä valtavan mustan afroperuukin. Kaverukset riemastuvat. ”Onks toi vapputukka? Pidä toi!”

Jäämme kaikki pois Kontulan asemalla. Kontulan ostoskeskus on kammottava paikka, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ruma, rauhaton, turvaton. Tosin tuskin sentään niin vaarallinen kuin toisinaan kuulee väitettävän. Usein sellaisten ihmisten suusta, jotka eivät ole Itä-Helsingissä käyneetkään. MTV:n viihdeohjelma Putous parodioi hauskasti Kontula-pelkoja Lähiömönkijä-sketsillään. Siinä joukko punavuorelaisia hipstereitä lähettää luotaimen Kontulan ostarille, koska he pitävät miehitetyn aluksen lähettämistä sinne liian vaarallisena. Lähiömönkijäksi ristityn vekottimen avulla uusi ja tuntematon avautuu heille turvallisesti. Mönkijä paikantaa muun muassa kadulla makaavan juopon ja ilman ironiaa tuulipukuun pukeutuneen yksinhuoltajanaisen.

Tosielämän Kontulassa juopot eivät sentään makoile kaduilla, mutta baareja on joka kulmassa. Samanlaisia halvan kaljan räkälöitä, joista Myllypurossa on päästy eroon. On London Pubia, Paris Pubia, Merirosvo Pubia, Himabaaria, Helmi Grilliä, Tikka Palacea… Paikalliset juopot purjehtivat baarista baariin: jos on porttikielto yhtäälle, toiset ovet todennäköisesti kuitenkin aukeavat. Drinkkiä ei kannata jättää vartioimatta, joku saattaa terästää sitä tyrmäystipoilla. Vappuaattona, kansallisena sikailupäivänä, humalaisia riittää silmänkantamattomiin. Paikalla ovat myös Kontulan perussuomalaiset. Toiminnanjohtaja Petri Haapanen ja kansanedustaja Juha Väätäinen päivystävät pienellä kojulla, jakavat munkkeja ja simaa. Väätäinen kertoo kustantaneensa ne omista rahoistaan.

Metron kolme kaverusta pysähtyvät perussuomalaisten kojulle. ”Te ootte meidän asialla! Koska on seuraava äänestyspäivä?” Yksi nuorukaisista yrittää kahmia pöydän takana olevia karamelleja. Haapanen ärähtää hänelle, muistuttaa käytöstavoista. Pojat jatkavat matkaansa. Kontulan perussuomalaisten puheenjohtaja Jaana Vesterinen-Prähky pudistelee päätään. Hänellä ei ole kovin paljon hyvää sanottavaa ympäristöstään. ”En halua, että tyttäreni hengaa täällä ostarilla kesäisin yhtään. Itsekään en käy edes kaupassa, jos ei ole pakko. Mutta on tärkeää, että me ollaan täällä puolueena läsnä. Tässä käy paljon sellaisia ihmisiä, joita ei edes haluta jonnekin kokoomuksen teltalle.”

 

Lähden pienelle kiertokävelylle. Somaliäidit kantavat Lidlistä raskaita ostoksia, lapset vilistävät jaloissa. Kiinteistömaailman ikkunassa mainostetaan 60 neliön asuntoa Kontulankaarelta, hinta 116 000 euroa. Alkon edessä seisoo metrosta ja perussuomalaisten kojulta tutun kolmikon kaksi jäsentä. Kolmas, se kaikkein selvin, on sisällä tekemässä ostoksia. Emmin hetken, mutta päätän sitten mennä esittäytymään. Pidän esittelyn mahdollisimman simppelinä: olen Leena ja teen kirjaa perussuomalaisista, olen nyt tutustumassa Kontulaan. Pojat ovat ystävällisiä, mutta levottomia. Heitä huolestuttaa myydäänkö kaverille vai ei.

Kutsun miehiä tästä eteenpäin Peteksi, Oskariksi – ja ovesta ulos salmiakkikossua onnellisena kantava olkoon Aleksi. (Nimet on muutettu. Miehet ovat tapaamisemme aikana liian päihtyneitä pystyäkseen arvioimaan, mitä haluavat julkisesti puhua.) Kaikki ovat alle kolmenkymmenen ja syntyperäisiä kontulalaisia. Petellä on vakituinen duunarityö, Oskari käy työvoimakoulutuksessa ja Aleksi heittää ilmeisesti erilaisia keikkoja pimeästi. Nyt he ovat matkalla Ostostien vuokrataloalueella juomaan viinojaan.

”Lähe mukaan!”

”Ajattelin, että kävisin katsomassa ensin paria baaria. Että mikä niissä on meininki.”

”Ei kannata naisen mennä yksin. Ainakaan Kippariin. Se on täynnä mokkamastereita.”

”Mitä!?!”

”Mokkamastereita. Patanaamoja. You know… Somalit ja niin pois päin.”

”Ahaa. Jos mä nyt kuitenkin menen. Mitä siellä keskellä päivää voi tapahtua?”

”Älä hei mene. Ei oo turvallista. Me tullaan mukaan sitten!”

”Joo, me tullaan mukaan!”

Apua. Miten tässä näin kävi?! Hölmökin ymmärtää, että ei ole hyvä idea lähteä kiertelemään maahanmuuttajien suosimissa baareissa, jos kannoilla seuraa kolme mokkamastereista ja patanaamoista kailottavaa henkivartijaa. Olen ärtynyt, mutta annan periksi ja jatkan jutustelua miesten kanssa. Kävelemme ulos ostoskeskuksesta, kirjaston ja terveysaseman ohi Ostostielle. ”Alueella tallentava kameravalvonta” lukee keltaisessa kyltissä mustin kirjaimin. Sää on aivan liian kylmä piknikille, mutta pojat haluavat silti asettua pienen kallionyppylän päälle koiranputkien ja rentunruusujen sekaan. He tarjoavat minulle Alkon muovipussia istuinalustaksi. Kavereita on kuulemma tulossa lähitaloista tunnin parin sisällä. Kalliopläntissä on kieltämättä se hyvä puoli, että maiseman voi valita oman maun mukaan. Jos kääntyy toisaalle, aukeaa eteen iso asfaltoitu parkkipaikka, jonka takana tönöttää kaksi vihertävää kerrostalokolossia. Toisella puolella taas on idyllinen pientaloalue: Kontulan Beverly Hills, jossa Petri Haapanen aikanaan asui.

 

Aleksi korkkaa salmiakkikossun ja kertoo haluavansa oikaista mahdollisen väärinkäsityksen. Hän on kaiketi huomannut, miten vastenmielisenä pidän tapaa, jolla he nimittelevät tummaihoisia ihmisiä. Olen tietysti törmännyt näihin nimityksiin nettikeskusteluissa, mutta on aivan eri asia kuulla pahimmat haukkumasanat singottuna elävässä elämässä elävän ihmisen suusta.

”Mut ne on vaan sanoja, ei ne tarkota mitään, sompanssit ja muut. Kaikki täällä käyttää niitä. Ei me olla mitään rasisteja!”

”Turpaan vedetään, jos joku tulee hyppimään silmille, mutta muuten saa olla rauhassa”, Pete komppaa.

Entä ravintola, johon ei ollut turvallista mennä, koska siellä käy somaleita? ”No vittu, se on vaan tervettä järkeä! Ei me omasta päästä näitä keksitä. Siel on Suomineito kovaa valuuttaa, mutta monelle on käynyt huonosti kun on luottanut liikaa. Ei noi tyypit kunnioita naisia samalla tavalla kuin me.”

Kysyn, mitä miehet ajattelivat metrossa olleesta afrotukasta. Hän herättää edelleen riemastuneita kiljahduksia. Syy on niinkin yksinkertainen, että karnevalistisella peruukillaan metron tummaihoinen poika on Kontulan miesten mielestä osoittanut kunnioittavansa suomalaisia vappuperinteitä. Hän ei ole ehkä hankkinut vappunenää, sirotellut päälleen serpentiiniä tai hörppinyt julkisella paikalla pullon suusta kossua, mutta on kuitenkin tehnyt jotain, mikä todistaa, että hän haluaa olla meiningissä mukana. Tämä tuntuu olevan tärkeää. On asioita, jotka herättävät näissä miehissä hyväksyntää ja asioita jotka herättävät epäluuloja. Jälkimmäisiin kuuluu muun muassa ”perse pystyssä taivasta kohti pyllistely” (muslimien tapa rukoilla) tai kovaääninen puhuminen ja huitominen julkisella paikalla  – paitsi jos on kännissä. Edellisiin se, että maahanmuuttaja lapioi lunta tai ostaa joulukinkun. Tai musta isä, joka taluttaa kädestä kouluun tytärtään. Oskari oli nähnyt tällaisen ilmestyksen vuosi sitten, ja se oli lämmittänyt hänen sydäntään.

Politiikasta miehet eivät tiedä juuri mitään. Jyrki Kataisen he muistavat, ”ja sen demarien verkkosukkaämmän” eli SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, mutta päivänpoliittiset kysymykset, sote- ja kuntauudistukset, ovat heille korkeintaan epämääräistä taustahälyä jossain tietoisuuden rajoilla. Perussuomalaisista poliitikoista he osaavat nimetä Timo Soinin ja Jussi Halla-ahon. Eurovaaleissa heillä ei, luultavasti, ole aikomusta äänestää, mutta eduskuntavaaleissa he saattavat jaksaa uurnille asti. Silloin ääni menee perussuomalaisille. Miksi? Kaikki perustelut liittyvät tunteisiin. Heistä tuntuu, että perussuomalaiset on ainoa puolue, jossa heitä ei katsota nenänvartta pitkin. Heistä tuntuu, että se on ainoa puolue, missä heitä ei yritetä aivopestä ajattelemaan jotain muuta kuin mitä he ajattelevat. Heistä tuntuu, että se on ainoa puolue, joka kantaa huolta myös heistä eikä vain ”ambomaalaisten” asioista. Puolue, jolle heidän puheenpartensa kelpaa, heidän ulkoinen olemuksensa kelpaa.

Ei ole helppoa elää ja kasvaa puolityöttömien vanhempien lapsena Kontulan vuokrakasarmeissa ja jatkaa vanhempien uranäkymiä. Tiedän, mitä tapahtui liian monille tutuilleni, jotka varttuivat samanlaisissa olosuhteissa Myllypurossa. Siis niille yläasteen häirikköoppilaille, joiden nimet putkahtelivat vuosien varrella parin palstan rikosuutisissa. Mies tuomittiin amfetamiinin laittomasta hallussapidosta ja myymisestä. Mies tuomittiin puukotuksesta ja pahoinpitelystä. Mies löydettiin kuolleena asunnostaan, poliisi epäilee henkirikosta. Pohjalle ei ole joka paikasta yhtä pitkä matka, täältä korkeintaan parin kerrostalokerroksen verran. Kun elämä on riittävän raskasta, empatiaa riittää juuri ja juuri lähipiirille ja niille, jotka tuntuvat samalta kuin itse. Kyllä, varmaan jollain jossain päin maailmaa on vielä surkeampaa, mutta jokaiselle riittää ristinsä, on taas uusi päivä, on krapula, vihmoo vettä, rahat ovat lopussa, ei ole nälkä eikä jääkaapissa oikein mitään syötävääkään, ei järkevää tekemistä, ei tulevaisuuden suunnitelmia, ja naapurin somppu on taas heittänyt roskat portaikkoon ja paistaa sossusta saamillaan rahoilla jumalauta lammasta paljaalla keittolevyllä.

Salmiakkikossu on huvennut. Oskari tarjoaa silti pulloa kohteliaasti minulle, mutta siirrän sen eteenpäin Aleksille. Nousen ylös puutunein jaloin, kättelen miehet kohmeisin käsin. Seurueen humalan hilpeä lakipiste on saavutettu, muutamassa tunnissa meno rapautuu joko väsyneeksi, sekavaksi tai aggressiiviseksi hortoiluksi. Jos ikävästi käy, joku lyö tai tulee lyödyksi – toivottavasti ei sen pahempaa. En halua jäädä sitä todistamaan. Kiitän seurasta. Toivotan kaikkea hyvää ja parempaa tulevaisuutta. Tarkoitan mitä sanon, mutta pelkään että toive jää toteutumatta.

***

Tukholmalaisessa Husbyn lähiössä leimahtivat toukokuussa 2013 maahanmuuttajataustaisten nuorten mellakat, jotka jatkuivat noin viikon. Autonrenkaita poltettiin, autoja poltettiin, taide- ja käsityökeskus poltettiin, poliisiasema poltettiin, ravintola poltettiin. Sammutustöihin tulleita palomiehiä heiteltiin katukivillä ja savupommeilla. Poliiseja pahoinpideltiin. Öiset mellakat levisivät Husbystä muihin lähiöihin, Jakobsbergiin, Kistaan, Norsborgiin, Rinkebyhyn… Nuorimmat mellakoitsijat olivat 12–13-vuotiaita. Jälkiä siivottiin miljoonilla euroilla. Mellakat saivat ilmeisesti alkunsa, kun poliisi ampui hengiltä puukon kanssa heiluneen portugalilaisen miehen. Husbyn noin 12 000 asukkaasta 85 prosenttia on ulkomaalaistaustaisia.

Sinänsä tässä ei ollut eurooppalaisittain, tai edes ruotsalaisittain, mitään uutta. Pariisin maahanmuuttajalähiöissä paloi vuonna 2005 kaikki mahdollinen: autot, bussit, päiväkodit, koulut, poliisiasemat, kirkot. Silloin tapahtumat käynnistyivät, kun kolme maahanmuuttajataustaista nuorta pakeni poliisia, piiloutui muuntajarakennukseen, ja kaksi heistä sai surmansa sähköiskusta. Mellakat levisivät ympäri Ranskaa. Presidentti Jacques Chirac asetti voimaan hätätilalain. Useissa kaupungeissa määrättiin yöllä ulkonaliikkumiskielto.

Vuonna 2008 maahanmuuttajanuoret polttivat autoja, vandalisoivat rakennuksia ja kivittivät poliiseja ja palomiehiä viikon ajan Kööpenhaminassa, Århusissa ja useissa muissa tanskalaiskaupungeissa. Mahdollisina syinä pidettiin ärtymystä poliisien lisääntyneeseen partiointiin, poliisien rasistista käytöstä tai Muhammed-pilakuvista uudelleen syttynyttä kiistaa.

Tukholmassa Rinkebyn lähiössä, jonka asukkaista 90 prosenttia on ulkomaalaistaustaisia, mellakoitiin alkukesästä 2010. Nuorisojoukkiota ei ollut päästetty koululla pidettyihin yläasteen tanssiaisiin, jolloin he alkoivat hajottaa koulun ikkunoita. Satakunta nuorta liittyi pari päivää kestäneeseen rettelöintiin. Se noudatti tuttua poltetun maan taktiikkaa.

 

Husbyn mellakat nostattivat suomalaismediassa yhden kysymyksen yli muiden. Voisiko näin käydä myös meillä? Yleisin vastaus oli tämä: ei vielä, mutta parinkymmenen vuoden kuluttua kyllä, jos Suomessa tehdään samat virheet kuin muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Asiasta olivat suhteellisen yksimielisiä sekä suvaitsevaiset että maahanmuuttokriitikot. Mutta mitä virheet ovat ja miten niiltä vältytään – siinä kohdin mielipiteet lähtivät jyrkästi eriytymään.

Pääministeri Jyrki Katainen totesi, että turvapaikanhakijoiden määrän on oltava hallinnassa. Hän muistutti myös kotoutuspalveluiden toimivuudesta, kieliopetuksesta ja asuinalueiden suunnittelusta. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki ärähti Kataiselle: turvapaikanhakijat eivät mellakoi Tukholmassa! Kysymys on nuorten syrjäytymisestä, työ- ja opiskelupaikkojen puutteesta sekä osattomuuden tunteesta. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero muistutti, että Tanskassa ja Ruotsissa poliisin tärkeimpien tehtäviin kuuluu nykyään katujengirikollisuuden torjunta ja gettorikollisuuden hallinnassa pitäminen. Täällä kehitys on vielä estettävissä, jos syrjäytymiseen puututaan kaikin mahdollisin keinoin. Suomen Somaliliiton puheenjohtaja Arshe Said arvioi, että Husbyn kaltaiset mellakat voivat olla tulevaisuudessa mahdollisia myös Suomen maahanmuuttajavaltaisilla alueilla, jos maahanmuuttajien syrjäytymistä ei pysäytetä. Kantaväestön rasistisiin asenteisiin olisi myös puututtava. Kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoitti blogissaan, että maahanmuuttajien suhteelliset työttömyys-, koulunkeskeyttämis- ja rikollisuusluvut ovat meillä samanlaisia, osin huonompia, kuin Ruotsissa. Hän muistutti, että yksikään eurooppalainen yhteiskunta ei ole keksinyt keinoja gettoutumisongelmien ratkaisemiseen. Halla-ahon johtopäätös oli se, että jos parempia kotouttamiskeinoja ei löydy, on puututtava ainoaan maahanmuuton osatekijään, johon kokemuksen mukaan voidaan puuttua, ongelmaisten maahantulijoiden määrään. Suomeksi sanottuna: vähemmän humanitaarista maahanmuuttoa.

 

Mitä itse ajattelen? Toisaalta mutta toisaalta -ihmisenä en pysty näkemään, että tilanne on joko tai. Että syy ongelmiin on yksinomaan maahanmuuttajien sopeutumattomuudessa tai länsimaisten yhteiskuntien rasistisissa rakenteissa. Molemmilla lienee tekemistä asian kanssa. Arkipäivän rasismia on aivan varmasti.

Suomessa asuvan somalin työllistyminen on kantaväestöä vaikeampaa, jos työnantaja karsastaa häntä lähtökohtaisesti. Vielä vaikeampaa se on silloin, jos hän saapuu Suomeen luku- ja kirjoitustaidottomana. Kulttuurisillakin seikoilla voi olla jotain tekemistä ongelmien kanssa, mutta niiden esiin nostamisesta saa helposti kulttuurirasistin leiman. Onneksi samat pidäkkeet eivät koske maahanmuuttajia itseään. Siirtolaisuusjärjestö IOM:n projektikoordinaattori, 1990-luvun alussa Suomeen muuttanut somali Saed Guled puhuu Maahanmuuttajien matka suomalaiseen yhteiskuntaan -kirjassa näinkin avoimesti: ”Ymmärtämättömyys suomalaisesta koulutus- ja työllisyyspoliittisesta järjestelmästä sekä tulevaisuuden suunnittelun taitojen puute vaikeuttavat somalien työllistymistä. Useimmat somalinuoret elävät ns. päivä kerrallaan -asenteella, sillä tulevaisuuden suunnittelua ei pidetä merkityksellisenä somalialaisessa kulttuurissa. Tämä asenne juontaa juurensa somalien alkuperään; he olivat alun perin paimentolaiskansaa, joilla oli tapana liikkua ja toimia spontaanisti. Somaleilla on usein vaikeuksia visioida mielessään seuraavat, hyvään tulevaisuuteen johtavat toimenpiteet eivätkä he välttämättä osaa vakavasti suunnitella tulevaisuutta ja pohtia sitä, mitä heistä tulee tai mitä he voisivat opiskella. Tästä syystä voi johtua se, että monet heistä eivät menesty koulussa, sillä opetussuunnitelma ei sovi yhteen heidän todellisuuskäsitystensä kanssa. Lisäksi oppilailta jää osa koulusta käymättä heidän perheidensä muuttaessa maasta toiseen paremman elämän toivossa tai lapsia sopeutettaessa omaksumaan somalialaisen ja muslimikulttuurin tapoja.”

Tulijamäärien kohtuullisena pitäminen ei ole mielestäni kohtuuton vaatimus. Se on yksi selkeä ratkaisu maahanmuuton ongelmiin. Toivoisin kuitenkin, että voisimme välttää täydellisen nihilismin vaarat. Sen että ”otetaan vähemmän, mutta pidetään heistä sitäkin parempaa huolta” -perustelu ei tosiasiassa tarkoittaisi, että emme halua auttaa ketään, missään, ikinä.

Ne – kohtaamisia perus-Suomessa (Otava) julkaistaan 13. maaliskuuta.