Martti Pihkala oli valkoisen Suomen kovin mies: Julisti rotupuhtautta ja mursi lakot karskisti

Tahko Pihkalan veli oli aina paikalla, kun tarvittiin kovia otteita. Hän värväsi jääkäreitä, johti lakonmurtajia ja osallistui Lapuanliikkeeseen.

Teksti
Markku Jokisipilä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Maaliskuun alkupäivinä 1918 tunnelmat kenraali C. G. E. Mannerheimin päämajajunassa Seinäjoen ratapihalla olivat kireät.

Valkoisen armeijan ylipäällikkö kirosi hallitusta, joka oli tekemässä vaarallista siirtoa ja pyytämässä keisarilliselta Saksalta sotilaallista apua. Mannerheim pelkäsi Suomen ajautuvan Saksan vasalliksi ja vapaussodan menettävän ylevän luonteensa.

Mannerheim luotti siihen, että omin voiminkin selvittäisiin, eikä halunnut saksalaisia jakamaan kunniaa Etelä-Suomen vapauttamisesta.

Korvaamattomuudestaan vakuuttunut ylipäällikkö ilmoitti hallitukselle, että jos apua otettaisiin, sotaa saisi ryhtyä johtamaan joku muu.

Vaasassa majaillut hallitus halusi sekä saksalaiset että Mannerheimin.

Aktivistijohtaja Osvald Sivénin suosituksesta sota-asioista vastannut senaattori Alexander Frey värväsi kenraalin taivuttelijaksi yllätysnimen, jyväskyläläisen kuuromykkäin koulun opettajan Martti Pihkalan.

Mannerheim oli vastahakoinen. Hän ei ollut tavannut Pihkalaa eikä oikein tiennyt tätä nimeltäkään.

Adjutantti Heikki Kekoni kuitenkin painotti, että audienssi oli syytä myöntää. Hän kertoi Pihkalan olevan maaseutu-Suomen isänmaallisten piirien tunnetuimpia hahmoja ja tehneen maalle suuria palveluksia jääkärivärvärinä ja suojeluskuntien organisoijana.

Anteeksipyyntöä odottanut Mannerheim ei ollut uskoa korviaan, kun Pihkala vastasi.

Montaa samanlaista tapaamista Mannerheimin ei elämässään taatusti kokenut. Vieras kieltäytyi puhumasta ruotsia, jolloin Kekonin oli tulkattava.

Alamaiskäytökseen tottuneen Mannerheimin ällistykseksi maalaissiviili esitti asiansa tiukasti silmiin katsoen, kiertelemättä ja, mikä erikoisinta, huutamalla.

”Tietoomme on tullut, ettei kenraali halua ottaa von der Goltzin retkikuntaa vastaan”, Pihkala karjui. Hän ilmoitti tulleensa kertomaan, miksi tämä mielipide oli väärä.

Kekoni kalpeni. Vieraan esiintymistä öykkärimäisenä pitänyt Mannerheim alkoi myös huutaa: ”Jos herra Pihkala tulee määräämään, mitä minun on tehtävä, niin on parasta, että herra Pihkala itse ottaa ylipäällikkyyden haltuunsa.”

Nöyrää anteeksipyyntöä odottanut Mannerheim ei ollut uskoa korviaan kuullessaan Pihkalan vastauksen: ”Jos minulla olisi se sotilaallinen koulutus, mikä herra kenraalilla on, niin epäilemättä sopisin paremmin sille paikalle.”

Pihkala paukutti pöytään perustelunsa: köyhän ja pienen kansan oli otettava apua mistä sitä vain oli saatavissa, eikä Saksan apuun tukeutumisessa ollut mitään häpeällistä, olihan punaisilla takanaan Neuvosto-Venäjän tuki. Ellei sota loppuisi ennen kylvöaikaa, iskisi nälkä ja armeijan hajaantumisen uhka.

”Mitäs se Pihkala tahtoi”, valkoisen armeijan pääintendentti Gösta Serlachius tiedusteli, vaikka oli hyvin kuullut kaiken seinän läpi.

”Pihkala sanoi, että hän pystyisi hoitamaan koko sodan paremmin kuin minä”, Mannerheim vastasi.

Kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama saksalaisretkikunta nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta 1918.

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud, ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ja saksalaisjoukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz valkoisten voittoparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.
Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud, ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim ja saksalaisjoukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz valkoisten voittoparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918. © OM-Arkisto

Gummeruksen pappissukuun 18. tammikuuta 1882 syntynyt Martti Pihkala (vaihtoi sukunimensä 1906) oli töykeän suorapuheinen ja asiansa oikeutukseen uskova mies.

Maailmankuvansa perustan hän omaksui Pihtiputaan pappilassa ja kirkossa isältään kirkkoherra Alexander Gummerukselta.

Kodin arvomaailma oli herännäiskristillinen, konservatiivinen, kansallismielinen ja venäläisvastainen. Pihkalasta kasvoi velvollisuudentuntoinen, Jumalaa pelkäävä, hurskauteen ja totuuteen pyrkivä totinen mies.

Yksitoistalapsisesta katraasta ponnistivat kansalliseen tietoisuuteen myös Martin veljet piispa Jaakko Gummerus, maatalousprofessori Rurik Pihkala sekä urheiluvaikuttaja Lauri ”Tahko” Pihkala.

Martti ja Lauri olivat synnynnäisesti huonokuuloisia, mikä muokkasi heidän luonnettaan ja elämäänsä. He oppivat puhumaan huutamalla, koska eivät muuten kuulleet omaa ääntään.

Asiaa tuntemattomien oudoksuma ja pelkoakin herättänyt tapa pysyi läpi elämän.

Martti Pihkalasta tuli sotienvälisen Suomen nationalistis-konservatiivisen äärioikeiston voimahahmo, joka oli mukana aina, kun tapahtui.

Hänellä oli merkittävä rooli sortovuosien aktivismissa, jääkärivärväyksessä, suojeluskuntien luomisessa, heimoaatteessa, 1920-luvun työmarkkinataisteluissa ja Lapuan liikkeessä. Hän tunsi henkilökohtaisesti niin presidentit kuin vientiteollisuuden vuorineuvoksetkin.

Pihkala katsoi työväestön langenneen ”roskaväen” ja ”huligaanien” pauloihin.

Tunnetuin valokuva Pihkalasta on sisällissodan ajalta. Sarkamanttelin päälle on vyötetty pistoolikotelo ja vasenta hihaa kiertää valkoinen käsivarsinauha.

Edessä olevalle pöydälle on aseteltu varsikäsikranaatti ja pistooli. Ankara katse ja suora ryhti huokuvat päättäväisyyttä, ylemmyydentuntoa ja kovuutta.

Syntyy vaikutelma soturipapista, joka on valmistautunut rankaisemaan oikealta tieltä harhautuneita.

Pihkala katsoi työväestön langenneen ”roskaväen” ja ”huligaanien” eli sosialistiagitaattorien pauloihin ja syyllistyneen maanpetturuuteen.

Huhtikuussa 1918 hän julkaisi kustannusyhtiö Gummeruksen toiminnassa mukana olleen veljensä Jaakon avulla poliittisen ohjelmajulistuksensa. Minkälainen Suomi meidän on luotava? -pamfletti teki hänestä valkoisen Suomen leppymättömimpien piirien pääideologin.

Teoksen siteeratuimpia ja Pihkalan jälkimainetta voimakkaimmin muovanneita kohtia ovat nykynäkökulmasta rasistiset ja ihmisarvoa halventavat rodunjalostuspohdinnat.

Rotupuhtauden ohella hän saarnasi Suur-Suomen, isänmaallisuuden, jumalanpelon, nautinnonhalujen hillitsemisen ja sukupuolisen rappion pysäyttämisen puolesta.

Martti Pihkala sisällissodan aikana.
Martti Pihkala sisällissodan aikana. © Gummerus-Pihkala suvun sukuyhdistys

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet Pihkalan yhteiskuntapoliittista ennakkoluulottomuutta osoittavat kohdat.

Pihkalan mukaan alempien sosiaaliluokkien asemaa oli määrätietoisesti parannettava.

Meidän kansamme on siksi pieni, että sen jokainen jäsen on saatava kohotetuksi sellaiseen varallisuuteen ja sivistykseen, että se pystyy voimakkaaseen elämään ja että se tuntee itsensä vapaaksi ja itsenäiseksi”, hän kirjoitti.

”Oikea, rehellinen suomalainen työmies” oli korvaamaton osa yhteiskuntaa ja ansaitsi kunnollisen elintason.

Pihkala tavoitteli luokkarajat ylittävän yhteenkuuluvuuden tunteen koossa pitämää yhteiskuntaa, jossa jokaisella oli mielekäs ja hyödyllinen tehtävä.

”Meidän täytyy kukistaa itsessämme häikäilemätön itsekkäisyys, välinpitämättömyys ja piittaamattomuus lähimmäisistämme”, kuului hänen vetoomuksensa.

 

Illalla 28. helmikuuta 1920 Suomen Työnantajain Keskusliiton Ullanlinnan konttoriin oli ahtautunut 32 teollisuuspamppua.

STK:n toimitusjohtaja Axel Palmgrenin lisäksi paikalla olivat muun muassa A.Ahlström Osakeyhtiön Walter Ahlström, Kymi-yhtiön Einar Ahlman ja Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön Henrik Ramsay.

Kokouksessa perustettiin Vientirauha-yhtymä, jonka tehtävänä oli torjua lakkoja ja muita levottomuuksia Suomen satamissa.

Asiaa valmistelleeseen sisäpiiriin kuuluivat Ahlström sekä paperiteollisuuden mahtimiehet Gösta Serlachius, Jacob von Julin ja Rudolf Walden. Kimmokkeen heille olivat antaneet kesän 1919 lakot ja huhut odotettavissa olevista työtaisteluista.

Lakonmurtajaorganisaation johtoon Serlachius esitti Pihkalaa, joka oli vuotta aiemmin tehnyt häneen Seinäjoen ratapihalla lähtemättömän vaikutuksen. Esitystä tuki Walden, joka oli suojeluskuntatyössä havainnut Pihkalan poikkeukselliset organisointi- ja agitaatiotaidot.

Kokous totesi yksimielisesti Pihkalan olevan tehtävään ”joka suhteessa oikea mies”.

Pihkala ei pokkuroinut vuorineuvoksillekaan vaan teki selväksi, että häntä oli turha yrittää määräillä. Hän sai valtuudet neuvotella lakkolaisten kanssa sekä vallan päättää, ryhdyttäisiinkö lakonmurtoon vai ei.

Pihkala ilmoitti murtavansa vain poliittisia lakkoja, ei palkkalakkoja. Hän katsoi työmiehen kohtuullisen palkan ”kuuluvan oikeuteen ja vanhurskauteen”, joskin hänen työväenaatteensa oli kovin patriarkaalista.

”Onko tämä palkkalakko vai poliittinen lakko, sen ratkaisen minä, ette te”, jyrähti hän esimerkiksi Oulun satamalakkolaisille kesällä 1921.

Vientivoita lastataan Hangon satamassa 1920-luvun lopulla.
Vientivoita lastataan Hangon satamassa 1920-luvun lopulla. © Otava

Pihkalasta tuli nopeasti työläisten vihaama hahmo.

Asiaa ei auttanut hänen ”agitatorinen, hyökkäävä esiintymistapansa, jossa diplomaattisen menettelytavan alkeetkin oli heitetty yli laidan”, kuten historioitsija Jaakko Paavolainen kuvaa.

Vasemmistolehdet nimittivät salamyhkäistä Vientirauhaa ”Pihkalan kaartiksi” ja ”rikkuriarmeijaksi”, sen johtajaa taas ”rikkurikenraaliksi”, ”vapaussotaurhoksi” ja ”lahtarismin edustajaksi”.

Pihkala uskoi valtaosan lakoista olevan Neuvostoliitosta lietsottuja. Hänelle lakonmurto oli isänmaallisena toimintaa, ideologista taistelua kommunismia vastaan.

Värväysponnistuksensa hän keskitti erityisesti ”punatautia vastaan rokotettuihin” Pohjanmaan maaseudun miehiin. Murtajat pitivät lakkoja kumouksellisena toimintana ja katsoivat suojaavansa vuoden 1918 valkoista perintöä.

”Onpa siinä edes yksi tapa tehdä bolševikeille kiusaa”, kuului sanonta eteläpohjalaisten lakonmurtajien keskuudessa.

Murtajat liikkuivat marssimuodossa Isontalon Anttia ja Rannanjärveä laulaen.

Lakonmurto oli sisällissodan jälkeisessä jännittyneessä ilmapiirissä karskia puuhaa, joka johti usein väkivaltaisiin yhteenottoihin ja kuolonuhreihinkin.

Pihkalan miehillä oli satamakaupungeissa raju maine, jota he tietoisesti pönkittivät rehvakkaalla käytöksellään. Kun murtajien kortteeripaikalle monesti osui vielä pirtutrokari, ylilyöntejä tapahtui.

Kun Vientirauhan miehet kesällä 1920 saapuivat Poriin murtamaan satamalakkoa, heitä oli vastassa kaksi kommunistisen Suomen Ammattijärjestön aktiivia.

”Kyllähän teidän pitäisi tietää, että porilaiset ovat kovia miehiä”, he valistivat tulijoita ja lupailivat murtajille Reposaaressa ”huikeaa selkäsaunaa” elleivät nämä palaisi kotiinsa.

Vientirauhan pohjalaiset ottivat haasteen vastaan ja pieksivät ay-aktiivit sairaalakuntoon.

Reposaaressa murtajat liikkuivat marssimuodossa Isontalon Anttia ja Rannanjärveä laulaen. Kun vielä tahtia annettiin ampumalla pistooleilla ilmaan, jäi selkäsauna lakkolaisilta antamatta.

Murtajien juhliessa voittoaan viinan avulla meno yltyi niin kovaksi, että poliisit veivät pahimmat rähisijät putkaan. Murtajat piirittivät poliisikonttorin ja vaativat tovereitaan vapaaksi, mutta tähän ei sentään suostuttu.

Viinapäissään riehuneet murtajat saivat absolutisti-Pihkalalta nopeasti korttiinsa merkinnän ”juoppo”, mikä tarkoitti töiden loppumista.

Pihkalan ja hänen tehokkaiden piiriasiamiestensä (muun muassa Vihtori Kosola ja Esko Riekki) ansiosta Vientirauhasta kasvoi lopulta 34 000 murtajan verkosto, johon työnantajat oppivat luottamaan.

Järjestön kovin työnäyte oli vuoden 1928 satamalakko, jolloin se toimitti satamiin eri puolille Suomea yli 7 000 lakonmurtajaa.

 

Vientirauhan johdossa Pihkala muuttui yllättäen maltillisemmaksi. Lapuan liikkeessä hän pyrki esiintymään järjen äänenä ja laillisuuden puolestapuhujana.

Heinäkuussa 1930 Pihkala taivutti Vihtori Kosolan päästämään eduskunnasta siepatut kommunistikansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön vapaaksi.

Hän oli myös estämässä talonpoikaismarssia muuttumasta väkivaltaiseksi.

Tuolloin jo lähes viisikymppinen Pihkala siirtyi parlamentaarisen vaikuttamisen kannattajaksi. Lokakuun 1930 vaaleissa hänet valittiin eduskuntaan kokoomuksen listoilta.

Mäntsälän kapinan aikana maaliskuussa 1932 hän taivutteli P. E. Svinhufvudin pyynnöstä Jyväskylän suojeluskuntalaiset hylkäämään kumouslinjan.

Eduskuntaura jäi yhteen kauteen, sillä 1933 Pihkala menetti paikkansa Isänmaallisen kansanliikkeen Reino Ala-Kuljulle. Hän itse otti alkuinnostuksen jälkeen etäisyyttä valtiososialistisena pitämäänsä IKL:ään.

Hän ehti polttaa lakonmurtajakortiston Ilmajoen säästöpankin pannuhuoneessa.

Jatkosota toteutti kaksi Pihkalan suurta haavetta: Suur-Suomen ja liiton Saksan kanssa.

Vaikka ikää oli jo 60 vuotta, hän ehti sekä haavoittua Kiestingissä että toimia Itä-Karjalan sotilashallinnossa sotasaalisväärinkäytöksiä estämässä.

Erillisrauhapyrintöjä hän ei hyväksynyt.

”Kansaa, joka taistelee kunniansa ja elämänsä puolesta ja on aseveljeydessä uskollinen, pitää jokainen vihollinenkin suuremmassa arvossa kuin hoipertelevia raukkoja ja pettureita”, kuului pihkalamainen perustelu.

Pihkala jäi henkisesti kodittomaksi, kun valkoinen Suomi jatkosodan päättyessä siirtyi historiaan. Saksa-sympatioidensa vuoksi Valpon tarkkailussa jo vuodesta 1943 ollut Pihkala pidätettiin ja määrättiin kolmeksi vuodeksi kotiarestiin maatilalleen Rekolaan.

Sitä ennen hän ehti polttaa Vientirauhan lakonmurtajakortiston Ilmajoen säästöpankin pannuhuoneessa.

Maailmankuvastaan hän ei luopunut, vaan suhtautui moniin uuden ajan ilmiöihin jyrkän kriittisesti.

Mainekaan ei kadonnut.

Välillä paikallisjunassa nuoret miehet solvasivat Pihkalaa lahtariksi ja puhaltelivat tupakansavuja naamalle. Kun kerran yksi kävi käsiksi, Pihkala kimmastui ja paiskasi päällekarkaajan niska-takapuoli-otteella vaunun lattialle.

Tämän jälkeen nuorilla miehillä ei enää ollut ”halua tulla pitämään sadetta minun nokkani alle”, kuten Pihkala asian ilmaisi.

 

Syksyllä 1954 Rekolassa vieraili filosofian lisensiaatti Mauno Koivisto, joka haastatteli Pihkalaa väitöskirjaansa varten.

Vaikka vieras oli sosiaalidemokraatti, yhteinen sävel löytyi helposti, olivathan molemmat satamien poliittisten työtaistelujen veteraaneja. 1940-luvun lopulla kommunistit olivat nimenneet Koiviston jopa ”Suomen rikkuriksi no 1”.

Koivisto ymmärsi ja kunnioitti Pihkalaa.

Haastattelu innoitti Pihkalan kirjoittamaan muistelmiaan, jotka kuitenkin jäivät luonnosasteelle.

Käsikirjoituksessa hän pohti myös huonokuuloisuuttaan ja totesi sen lopulta olleen jopa eduksi:

”Hotelleissa olen saanut yörauhan, koska en ole käytäviltä kuullut humalaisten melua, eikä minun muutenkaan ole tarvinnut kuulla kaikkia joutavia juttuja.