Mannerheimin uusin taistelu

Karri Kokko
Kotimaa 25.5.2007 09:25

mannerheimin patsas wikipedia commons
Valtionhoitaja, tuleva marsalkka ja tasavallan presidentti esiintyi Suomen Kuvalehden kannessa ensimmäisen kerran joulukuussa 1918. Huhtikuussa 1994 lehti kertoi Mannerheimin ratsastajapatsaan tarinan.

Teksti Risto Lindstedt
Kuva Wikipedia
SK 17/1994

Marski on saanut ratsastaa rauhassa. Toistaiseksi.

Riihen lukko on tönkkönä talven jäljiltä. Aimo Tukiainen, 77, kopistelee sitä aikansa päästäkseen näyttämään, millaisesta luonnoksesta 40 vuotta sitten kasvoi Suomen tunnetuin patsas.

Purnun riihi Orivedellä on täynnänsä Tukiaisten töiden luonnoksia eri vuosikymmeniltä, mutta yksikään niistä ei ole käynyt läpi niin pitkää ja tarkkaa syyniä kuin Mannerheimin ratsastajapatsas ja sen askelta ottava etujalka.

”Askelta ottavan oikean etujalan ja vasemman takajalan painopiste piti saada ristiin. Takana pitää olla jarru, ettei hevonen kävele pois jalustalta. Sen verran pitää staattisuutta olla. Jollain tavoin piti saada hevosen elävyys ja vireys esille. 10–20 senttiä etujalan liikkeestä pois ja hevonen olisi kuollut heti.”

Mallina Tukiaisella oli armeijan talleilta saatu ratsu, joka ”tosin oli besarabialainen, mutta raskaalla kädellä siitä hannoverilaisen sai. Perusidea oli, että hevonen on tamma ja sille sopii vapaakäynti. Eurooppa on täynnä kootussa käynnissä kuvattuja oreja. Minusta oli mahdotonta yhdistää nykyaikainen asetakki koottuun käyntiin, joka edellyttää ratsastajaltaan keisarin vaatteet.”

Tukiainen tomuuttelee vuonna 1954 valmistuneen luonnoksen puhtaaksi koivunurpujen kirjavoimista seiteistä. Pinta on kauniissa patinassa. ”Sitä ei tee kuin aika.”

Mannerheim on ratsastanut yhdellä pääkaupungin keskeisistä paikoista omassa rauhassaan 34 vuotta. Nykytaiteen museon sijoitussuunnitelma enteilee nyt vielä yhtä kamppailua Mannerheimin ympärillä; saako patsas pitää tila-avaruutensa vai joutuuko se peräti evakkoon.

Helsingin kaupunginhallitus on saanut 14 kansalaisjärjestön allekirjoittaman kirjelmän, jossa vedotaan aukion säilyttämiseksi ratsastajapatsaan ympärillä.

Heinäsäkki  hevosen selässä

Kun patsashanke ensimmäisen kerran virisi 1930-luvun lopulla, oli keräyslistassa kuvattu Mannerheim ratsastamassa Helsinkiin toukokuussa 1918.

Marski suhtautui hankkeeseen pidättyväisesti. Sisäpoliittisten eheyttämispyrkimysten kannalta monumentaalinen ja palvonnan sävyinen muistaminen olisi saattanut olla vahingollista.

Mannerheimilla oli todennäköisesti myös henkilökohtaisempia syitä. Ratsastajapatsaiden asiantuntijana (hänellä oli oma 74 patsaskuvaa käsittävä valokuvakansio) hän ei ollut vakuuttunut suomalaisten kuvanveistäjien kyvyistä. Hän oli saanut väristyksiä osallistuttuaan marsalkka Haigin ratsastajapatsaan paljastustilaisuuteen. Kokemuksistaan hän kertoi myöhemmin kuvanveistäjä Jyrki Sailolle: ”En halua itse istua kuin heinäsäkki hevosen selässä.”

Varojen keräys keskeytyi talvisodan syttyessä ja myöhemmin Mannerheim kielsi hankkeen toteuttamisen omana elinaikanaan.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen kokouksessa 10.2. 1951 ehdotettiin patsaan hankkimista Mannerheimille. Jo hankkeen alkuvaiheissa löydettiin yhteydet 30-luvun patsaskomiteaan ja sen kanssakäymisen myötä ajatus muistomerkistä täsmentyi tavoitteeksi ratsastajapatsaasta.

Kaikille suomalaisille kuvanveistäjille ja arkkitehdeille avoin kilpailu julistettiin joulukuussa 1952. Kilpailuaikaa oli vuoden 1954 tammikuun loppuun. Vaikka osallistujia ei erikseen neuvottukaan, liitettiin kilpailuohjelmaan viisi valokuvaa Mannerheimin viimeisestä ratsusta, hannoverilaistammasta Katesta, joka Marskin toivomuksesta oli ollut mukana myös hautajaissaattueessa.

Kilpailu Marskin ja jonkun hevosen välillä

Kilpailuun osallistuivat lähes kaikki kuvanveistäjät ja lukuisat amatöörit, jotka hankkeen ympärillä alusta alkaen vallinnut kansallisen hehku oli sytyttänyt.

Kilpailuehdotuksia tuli 44. Palkituiksi tulivat Wäinö Aaltosen Pyhä vala, Heikki Konttisen CGEM ja Pekka Alavan Pro Finlandia 3.

Tuloksia puitaessa tapahtui se, mikä oli vääjäämätöntä. Kaikkien silmiin piirtyivät hippologiset ongelmat. Taide taiteena, mutta miten hevonen oikein liikkuu. Sama ongelma ravisteli vielä toistakin kilpailua ja oli johtaa vielä kolmannen järjestämiseen.

Mannerheimin entinen adjutantti, everstiluutnantti Olof Lindeman sai aiheen toista kilpailukierrosta käytäessä huomauttaa, että meneillään oli ”jonkinlainen kilpailu Suomen Marsalkan ja jonkun hevosen välillä”. Ennen tämän keskustelun lopullista laantumista Mannerheim ehti ratsastaa paadellaan vuosikausia, vaikka häneltä ei ollut mennyt kuin kaksi vuotta (1906–08) Aasiankaan halkiratsastukseen.

Kun yksikään ehdotuksista ei palkintolautakunnan mielestä selvästi irronnut omaan monumentaalisuuteensa, julistettiin heti helmikuussa 1954 toinen kilpailu. Ohjeita täsmennettiin, aikaa annettiin kuusi kuukautta. Wäinö Aaltonen ei enää osallistunut.

Toisella kierroksella oli mukana 58 ehdotusta. Tukiaisen työ nousi selvästi voittajaksi. Työn toiseksi tekijäksi ilmoitettiin Oskari Jauhiainen. Kuvanveistäjät olivat tehneet sopimuksen, jossa kumpikin toimisi toisensa kriitikkona samalla kun he omilla töillään osallistuvat kilpailuun. Voittaneessa työssä Jauhiaisen rooli oli kriitikon.

Tukiaisen ehdotus erottui muista selkeimmin siinä, että hänen hevosensa oli käynnissä. Ratsukon eleganttiudesta, jaloudesta ja Marskin näköisyydestä kiitosta antanut palkintolautakunta puuttui lausunnossaan ’pieniin virheisiin’ kuten oikean takajalan kinnernivelen paksuuteen ja vatsan ääriviivan pulleuteen.

Suomalaisen patsashankkeen perinteitä noudattaen puuhasteltiin palkintolautakunnan tyytyväisen yksimielisyyden taustalla uusia kuvioita. Patsasvaltuuskunnan työjaosto oli päättänyt esittää, ettei hanketta annettaisikaan Tukiaiselle vaan pidettäisiin vielä kilpailu, johon Tukiaisen lisäksi kutsuttaisiin toisen palkinnon saanut Kalervo Kallio.

Patsasvaltuuskunnan kokoontuessa ratkaisevaan istuntoonsa sen hevosasiaintuntija, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth antoi ensinnäkin ymmärtää, miten häntä loukkaa se, ettei hänen asiantuntemukseensa luoteta, ja toisekseen hän varoitti vitkuttelemasta. Hanke saattaisi lopullisesti hautautua.

Järeän sanan miehenä kenraali sai enemmistön Tukiaisen taakse äänin 26–7.

Aimo Tukiainen oli jo ensimmäisessä kilpailussa ’voittanut’ sijoituspaikan. Hän oli ehdottanut arkkitehti Osmo Siparin kanssa patsaan sijoituspaikaksi Postitalon edustaa. Paikka oli löydetty herrojen tutkaillessa keskustan uutta asemakaavaehdotusta arkkitehti Erik Kråkströmin työhuoneella. Myös Kråkström piti ajatusta hyvänä. ”Minä taisin sen palikankin siihen pienoismalliin liimata patsaan paikkaa merkkaamaan”, Tukiainen muistaa.

Ensimmäisen kilpailun jälkeen piti patsaan vielä nouseman Hesperianpuiston kallioalueelle. Toisen kilpailun päätyttyä oli Mannerheimintietä kaavassa jo levennetty kaupunginmuseon kohdalla ja patsaalta paikka mennyt.

Patsasvaltuuskunnan puheenjohtajan, professori Erik Lönnrothin oivallettua Kråkströmin pienoismallista Postitalon edustalle kaavaillun puistikon, ja siinä jo valmiiksi patsaan massaa kuvaavan palikan, hän ryhtyi ajamaan hanketta ”omana löytönään” kuten Tukiainen asiaa muistelee.

Ammattimies toisen kuvattavana

Kohun laannuttua pääsi 37-vuotias Tukiainen aloittamaan voittaneen luonnoksen pohjalta uuden mallin (1:3) teon, jonka perusteella sitten valmistettaisiin kipsimalli  (1:1). Sen oli määrä valmistua runsaan kolmen vuoden kuluttua.

Tukiainen ei ollut rintamalla. Tansseista palaava 15-vuotias ammattikoulun maalarioppilas ja piirustuskoulun iltaoppilas terästettiin Viipurissa 1932 niin huonoon kuntoon, että puukotus esti myöhemmin asevelvollisuuden. Jatkosodan ajan Tukiainen työskenteli ammustyöläisenä Vallisaaren varikolla.

Viipurissa hän oli kerran 30-luvulla nähnyt Marskin ratsun selässä, mutta kaukaa. Työläisperheen lapsena hänellä ei ollut verenperimän tuomaa seppelöityä kunnioituksen tuntoa suhteessa kuvattavaansa.

”Arvostin Mannerheimia ammattimiehenä niin silloin kuin nytkin”, hän sanoo huhtikuussa 1994, ”ja ammattilaisen ottein halusin hänet myös kuvata.”

Tukiainen oli aloittanut kuvanveiston opiskelun talvisodan kynnyksellä. Hevosaiheita hän ei ollut ennen Mannerheimin patsasta työstänyt.

Perusteellisuuden perikuvaa professori Lönnrothia oli jäänyt puristelemaan yleisönosastoissa jatkuvasti esiintynyt marmatus siitä, että voittaneen työn hevonen on tasa-astuja.

Eversti Håkan Wahren, joka Mannerheim-museosta lainatussa puvussa oli Tukiaisen mallina, sai nousta myös hevosen selkään filmattavaksi. Filmiä tuijoteltiin kuva kuvalta myös valokuvasuurennoksia tehden.

Lönnroth pääsi tavoitteeseensa. Tukiaisen kuvaama asento löytyi filmiltä. Tasa-astujasta ei ollut tietoakaan, vaan kysymyksessä oli ”irtonaisin ohjaksin liikkuva, vapaasti kävelevä normaali hevonen”.

Toukokuussa 1956 Suomeen kutsuttiin italialainen professori Francesco Messina. Hän arvosti Tukiaisen alkuperäistä luonnosta ja vapautti auktoriteetillaan kuvanveistäjän ulkopuolisten taiteellisesta ohjauksesta ja painostuksesta. ”Yleinen mielipide”, sanoi Messina, ”on taiteen kysymyksessä ollen ehdottomasti mitä kehnoin arvostelija.”

Messinan vierailun aikoihin Tukiaisen ja ja Jauhiaisen yhteistyö myös päättyi, Tukiainen jäi jatkamaan työtään yksin uudella sopimuksella.

Messinan käynti johti myös siihen, että työtä varten rakennettiin Lauttasaareen 13 metriä korkea, pyörölavetilla varustettu verstas, jossa lopullinen työ oli mahdollista valmistella suunnitellun jalustan korkeudella perspektiivivirheiden välttämiseksi.

Tukiainen siirsi työmaansa sinne joulukuussa 1956, kun 1:1 mallin valmistaminen alkoi. ”Viipurin maalariammattikoulun käyneenä olin tottunut kelkoissa korkealla keikkumaan ja siitä oli selvää hyötyä.”

Kirvesmies Marskin mallina

Ateljeessa oli kirvesmiehelle monenlaista askaretta, ja koska Tukiainen oppi myös pitämään tästä Mannerheimin kokoisesta hyvinkääläisestä, timpuri sai istua myös Marskin mallina. ”Kädet sillä olivat vähän pidemmät kuin Mannerheimilla.”

Kirvesmies oli aloittanut sotansa aseesta kieltäytyneenä taistelulähettinä, mutta aikansa menoa seurattuaan ”hän oli pyytänyt torrakon myös itselleen”. Upseerista, jonka lähettinä hyvinkääläinen toimi, tuli sittemmin Mannerheim-ristin ritari.

Hyvinkääläinen oli syvästi harrastautunut ryyppäilyyn ja se aiheutti tilanteita, joita hyvien juttujen tapaan on jälkeenpäin hauska muistella, mutta jotka tapahtuessaan olivat vähemmän riemullisia.

”Yhtenä aamuna se tuli töihin ympäripäissään ja minä vähän epäilin, pystyykö siinä kunnossa hevosen selässä istumaan. Sinne se vain kapusi 12 metrin korkeuteen, mutta pyörtyi sitten säkää vasten, enkä minä voinut alhaalta käsin muuta kuin odottaa miten päin mies putoaa. Aikansa siinä heiluttuaan se viimeinen äänekkäästi röyhtäisi ja virkosi tajuihinsa.”

”Yhtenä yönä Lauttasaaressa oli vietetty kovat juhlat. Museosta lainassa ollut Marskin kunniamiekan tuppikin oli melkein solmussa. Onneksi osasivat Tillanderilla tehdä niin hyvää työtä.”

Tuossa on tikku, tee itse

Tukiaisen työ edistyi hyvin, mutta kaikkia ongelmia ei ollutkaan ratkaistu: missä asussa Marski ratsastaa ja ennen kaikkea, oliko mahdollista pitää miekkaa yhdessä marsalkansauvan kanssa.

Asiasta teetätettiin tutkielma, jonka mukaan satulaan kiinnitetyn kunniamiekan ohella Mannerheimilla tuli olla oikeassa kädessään marsalkansauva.

Sitten huomattiin, että turkishattu liitettynä vuosimallin 1941 kevyeen kenttätakkiin oli mahdoton yhdistelmä. Takki päätettiin vaihtaa virkapukuun mallia 1936. Samalla sovittiin rintamuksen kunniamerkeistä.

Lähes kaikissa ensimmäisen ja toisen kilpailun töissä oli Mannerheimin päähän istutettu karvahattu. ”Niinkö?”, hämmästyy Tukiainen. ”Eikö hän kaikissa paraateissakin ollut turkishatussa. Juhla-asu, eikö se siitä ole lähtenyt liikkeelle?”

Patsaan valmistumisen elämäntehtäväkseen ottanut Lönnroth oli ollut muutoinkin kärkäs vaatimaan ja neuvomaan milloin missäkin. Hän Tukiaiselle selvitti, minkä verran kunniamerkkejä lopullisesta työstä piti löytyä. Tukiainen kertoo, miten ”minä silloinkin sille sanoin, että tuossa on tikku, tee itse.”

Kaikkien kunnon töiden tavoin tuli lähes kymmenen vuotta vireillä olleen hankkeen kanssa lopulta kiire. Paljastuspäiväksi oli sovittu Mannerheimin syntymäpäivä 4.6. 1960. Pronssiin valu saatiin tehtyä huhtikuussa, jolloin patsaan kappaleet siirrettiin Elias Halosen valimolta Lapinlahdelta Helsinkiin. Valuja ryhdyttiin yhdistelemään vuorokausien vaihtumisesta piittaamatta.

Muistelmissaan Lönnroth kirjoittaa, miten Tukiainen lopulta väsyi ja pyysi toipuakseen kahden päivän lomaa. Lönnroth ehdotti ”yhden yön lepoa lievästi alkoholin voimalla”.

Patsaan jalusta oli ollut valmiina jo syksyllä 1959. Siihen on upotettu mikrofilmatut keräyslistat. 737 503 suomalaista kokosi 78 miljoonaa markkaa ja se liitettynä lahjoituksiin tuotti keräyksen nettotuotoksi 80 miljoonaa. Taitavasti sijoittaen rahat saatiin riittämään niin, että patsaskustannusten jälkeen Mannerheimin syntymäkoti, Louhisaaren kartano ostettiin valtiolle.

Toukokuisena yön aamutunteina noin viikkoa ennen paljastuspäivää patsas siirrettiin Lauttasaaresta, pultattiin jalustaan ja huputettiin.

Päällimmäiseksi jää tämä varkaus

Radiolle paljastustilaisuutta selostanut Pekka Tiilikainen oli liikuttunut: ”Nyt poistetaan verhot, nyt, nyt kurkistaa jo patsaan pää kesäistä maisemaa.” Mutta Tiilikainen ei ollut ainoa kyyneltenpyyhkijä. Paikalla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä, tilaisuus radioitiin ja televisioitiin suorana lähetyksenä. Fanfaarit soivat ja presidentti Kekkonen piti puheen.

Alun alkaen oli pidetty tärkeänä, että patsaan sijoituspaikkaan latautuu myös symbolisia arvoa. Suomen Kuvalehden kirjoittaessa tilaisuudesta arvot myös helposti löydettiin: Mannerheim ratsastaa jälleen historiallisen elämänsä tulo- ja menoteiden risteyksessä.

Tulotiellä tarkoitettiin toukokuun 16. päivän voitonparaatia 1918 ja menotiellä saattueen kulkua Hietaniemen hautausmaalle 4.2. 1951.

Niin juhlavaksi tilaisuus muodostui, ettei kuusi vuotta Tukiaista päätöikseen paimentanut Erik Lönnroth muistanut puheessaan mainita kuvanveistäjän nimeä.

Se ei jäänyt Tukiaista kaihertamaan, vaikkakin hän pitkän aikaa vältteli Postitalon kulmia ottaakseen etäisyyttä ”nähdäkseni sitten työn uusin silmin”.

”Vieläkin kiukuttaa, että jalustan keskelle jäänyt tyhjiö täytettiin säästöbetonilla. Olimme Siparin (jalustan suunnittelija) kanssa sitä mieltä, että paadet kyllä kestävät ja keskelle tulee rakentaa vain kaivo, johon kondensaatiovedet valuisivat. Nyt ne tihkuvat saumoista ja likaavat graniitin.”

”Patsasta voi myös hoitaa. Saumakohdissa on puolen sentin reikiä, joista vesi pääsee valumaan, jos reiät pidetään auki. Olen siitä joskus maininnut, mutta en tiedä, onko niitä putsailtu.”

”Kohta kaikesta jää päällimmäiseksi tämä saamarin varkaus. Ei olisi uskonut, että vielä vanhoilla päivillään joutuu mukaan tämmöiseen meteliin, Marskilta viedään tontti alta.”

Tukiainen viittaa Nykytaiteen museon sijoitussuunnitelmiin. Se lohkaisisi patsaan tila-avaruudesta osan tuoden yhden rakennuksen seinämistä lähelle patsasta. Kansalaisliike on heräilemässä vastustamaan suunnitelmaa.

Tukiainen ihmettelee, miten asiat aina nyrjähtävät niin, että niistä keskusteleminen alkaa ilmoituksella ”asiasta on päätetty”, milloin valtio, milloin kaupunki. Missä kansalaismielipide näkyy? Alue pitäisi nyt putkimassoittaa, jotta ihmiset näkisivät miten perspektiivi muuttuu katsomispaikasta riippuen”.

”Minä siirtäisin koko museon Töölönlahden rannalle, jossa se toimisi osana virkistysaluetta, ja jonne olisi tilaa sijoitella veistoksiakin. Nyt tilanne on sama kuin Taidehallinkin kohdalla. Sen ympärillä ei voi kukkakaan kasvaa.”

Tukiainen on tällä viikolla kutsuttu ensimmäistä kertaa kaupungin kuultavaksi. Hän aikoo mennä jos kohta onkin sitä mieltä, että ”aikaisemminkin olisi voitu kuulla”.

Tukiainen uumoilee haluttomuuden selvitellä asiaa aiemmin merkitsevän sitä, että patsasta suunnitellaan siirrettäväksi Postitalon eteen. ”Ei se mikään postiratsukko ole. Silloinhan Marskille pitäisi laittaa torvi käteen. Ei patsaspaikat ole mistä vain kopattavissa.”

Kuvanveistäjä vuolaisee ironisesti. ”Mutta ehkä sen voisikin ostaa ja tuoda tänne Purnuun. Se kyllä itsensä takaisin maksaisi. Patsas on hyvin valettu, siinä on kylmäsaumat, miesluukkukin valmiina. Ei purkamisessa kauan menisi.”

Lähde: Riitta Konttinen, Suomen Marsalkan ratsastajapatsas, Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiö 1989.

Mannerheimin syntymän 140-vuotispäivää vietetään 4. kesäkuuta.

Aiheesta lisää
Wikipedia: Mannerheim
Mannerheim.fi