Suomalainen mäkihyppy: Pian vanhojen mestarien harrastus – kultavuosina juniorityö unohtui

Ankeimmat ajat ovat vielä edessä. Enää yhtään nousevaa tähteä ei ole varaa hukata.
Kotimaa 21.2.2016 10:45

Kaipolan hyppytorni (vas.) Jämsän Pitkävuorella näkyy yli Päijänteen. © Markus Pentikäinen

 Voi herrajumala!

Valmennuspäällikkö Kari Ylianttila seisoo tuomaritornin katolla. Lahden suurmäestä, Betonista, hyppää numero 19. Vauhtimäen asento on väärä. Sääri pystyssä, jolloin vauhti hidastuu ja paino jää taakse.

”Eihän tuosta asennosta pysty millään ponnistamaan!”

Mäkikotka on Harri Olli, vuoden 2007 MM-mitalisti. Ollin hopea on Suomen viimeisin henkilökohtainen mitali arvokisoista.

Ollin hyppy kantaa 115 metriä, lähelle K-pistettä. Mutta tulos valehtelee. Vauhtimäen nopeudet ovat suuria, sillä kansallisessa kilpailussa hyppääjät lähtevät ylemmältä lähtölavalta kuin maailmancupissa.

Näillä vauhdeilla maailman huiput hyppäisivät täällä 145 metriä”, Ylianttila sanoo.

Hypyt liitäisivät montun pohjalle, tasaiselle.

 

Suomen lippu hulmahtelee suurmäen huipulla. Puuskittainen, takaa käyvä myötätuuli on viheliäinen. Hyppy voi tömähtää alastulorinteen kummulle.

Sanotaan, että silloin on tyhjä mäki.

Metafora sopii Suomen mäkihyppyyn. Tuorein Keski-Euroopan mäkiviikko oli historiallisen huono; yksikään suomalainen ei yltänyt maailmancupin pisteille.

Mäki on hämmästyttävän tyhjä.

Menestyslaji on pudonnut urheilun marginaaliin. Kansallisia kilpailulisenssejä on alle sata. Luvussa ovat aikuiset ja nuoret mäkimiehet.

He mahtuisivat yhteen kaksikerroksiseen Onnibussiin.

Lööppeihin mäkikotkat ovat yhä liitäneet: viinasekoiluja, pahoinpitelyjä, avioeroja, epäonnisia bisneksiä.

Pian mäkihyppy on vanhojen mestarien harrastus. Tämän viikonlopun väriläiskä on ollut 40-vuotias veteraani, olympiavoittaja, joka lopetti ja poltti suksensa 12 vuotta sitten.

Olemattomalla harjoittelulla Toni Nieminen palasi ja kukisti yli puolet normaalimäen hyppääjistä.

Vielä 2009 suomalaiset arvostivat kilpaurheilusta eniten mäkihyppyä. Viisi vuotta myöhemmin laji oli kadonnut kymmenen listalta. Television miljoonayleisöt ovat hiipuneet kahteensataantuhanteen katsojaan.

Tänään, tammikuisena sunnuntaina, Lahden Salpausselällä kisataan Suomen mestaruudesta. Hyppytorniin nousee vain 33 kilpailijaa, heistäkin kaksi on Virosta.

Mäkimontussa lepää haudanhiljaisuus. Ei musiikkia, ei makkaran ja mehun tuoksua. Tulostaulukin on pimeä.

Katsojat on äkkiä laskettu: reilut 150.

Kansainvälisesti mäkihyppy elää valtavassa nosteessa. Lahden, Kuopion ja Kuusamon on kamppailtava tosissaan, jotta niiden asema maailmancupissa säilyy.

”Jos meillä ei olisi maailmacupia Suomessa, olisimme todella syvällä”, valmennuspäällikkö Ylianttila sanoo.

”Sieltä ei olisi enää paluuta.”

Konkarihyppääjä Janne Ahonen ponnisti suurmäen Suomen mestariksi kotimäessään Lahdessa. © Markus Pentikäinen

Reipas miesääni vastaa puhelimeen Lahden Mukkulassa. Lahden Hiihtoseuran tähti oli tunnettu katapulttiponnistuksestaan.

”Voittaa jos ei kaadu”, oli tapana sanoa.

Hän nosti pipoa takaraivolle hypyn päätteeksi. Pojat matkivat elettä. Huuma oli huipussaan, kun hän oli voittanut olympiakultaa vuonna 1964.

”Meillä on vieraita. En nyt pääse paikalle SM-kisoihin.”

Veikko Kankkonen on pahoillaan. Hän seuraa yhä lajia, 76-vuotiaana.

”Jollain lailla niiltä nuorilta puuttuu into.”

 

Runoilija Risto Ahti on kirjoittanut:

Miksi kaikki lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.

Kulta-aikana, 1950- ja -60-luvulla, arvokisojen paikoista taisteltiin ankarasti. Enimmillään Salpausselän kisojen kärkikymmenikössä oli kuusi lahtelaista.

Mäkihyppy oli eräänlainen miesten marttakerho. Jo Lahden Hiihtoseuran säännöissä mainittiin tavoitteeksi ”puhtaan toverihengen juurruttaminen jäsenistöön”.

Toisin kuin hiihto, mäkihyppy sykki urbaania henkeä, tyylikkyyttä. Lahtelaiset hyppäsivät punaisessa villapaidassa, valkoisissa hanskoissa ja prässätyissä housuissa. Mäkimiehet, Lahen viileet, eivät turhia tuuletelleet montussa.

Mutta esikuvia he olivat.

Lähiöissä sadat pikkupojat hyppivät kymmenistä tösistä, lumesta rakennetuista pikkumäistä.

Lahti, jääkautisen selänteen lävistämä kaupunki, oli ihanteellinen paikka. Oli mäkiä, harjuja ja sorakuoppia, joihin tehdä tösiä. Niistä ponnistettiin lankuilla, puikoilla tai näreillä; suksilla oli monta nimeä.

Mäkihyppyä harrastettiin Helsingin kerrostalolähiöistä Lapin syrjäkylille. Vuonna 1957 oli 123 puumäkeä, joissa harjoiteltiin ja kilpailtiin.

Mutta Lahti oli mäkihypyn sydänmaa.

Tösistä pojat siirtyivät hiihtostadionin hyppytorneihin. Kolme puumäkeä oli kuin sisarusparvi: Karpalo, Keskisuuri ja Iso. Isosta venytettiin 70–80 metrin hyppyjä.

Se, joka oli uskaltanut hypätä Isosta, tunsi itsensä kuninkaaksi.

 

Betonikolossi on hämmentävä näky vastavalossa. Aivan kuin satukirjan jättiläinen loikkaisi vuorenrinteeltä, metsän seasta.

Jättiläisellä on nimikin, Kaipolan hyppyrimäki.

Jämsän Pitkävuorella mäkitorni kurkottaa taivaalle 40 metriin. Se näkyy Päijänteen yli Sysmään asti.

”Joka täällä uskalsi hypätä, uskalsi hypätä missä tahansa.”

Kai Nokelainen, Kaipolan Vireen entinen hyppääjä, seisoo mäkimontun reunalla. On lauantai, päivä ennen Lahden suurmäen SM-kilpailua.

Kaipolan hyppytorni on lukossa. Koivut ja kuuset valtaavat alastulorinnettä. Keltaiset mittamerkit, 70 ja 80 metriä, ovat yhä paikoillaan.

”Suurmäki oli patruunan suuruudenhullu hanke”, Nokelainen sanoo.

Risto Jussilainen esittelee nykyaikaista hyppypukua Jyväskylän Laajavuoressa. © Markus Pentikäinen

Kaipolan kylä eli 1960-luvulla paperitehtaan piipun varjossa. Vuorineuvos Juuso Waldenin käsi ulottui kaikkialle.

Yhtyneillä Paperitehtailla oli jalkapallojoukkue ja juoksutalli. Pitihän hyppyrimäkikin saada. Ja mahtavampi kuin naapuri Jyväskylän Laajavuori.

Kaipolan suurmäen avajaiskilpailu oli tammikuussa 1965. Kisan voitti Veikko Kankkonen, kukas muu.

”Ammattimiehen mäki”, olympiavoittaja totesi.

Lahtelaiset kunnioittivat suurmäkeä. Linja-autossa ennen Jämsää kajahti laulu Kalpeni kasvo Kaipolassa. Hyppyrin keula tuntui heittävän korkealle, kuin tykinkuulan. Kova sivutuuli riepotteli, vakavia turmiakin sattui.

Eräässä kilpailussa 64 ilmoittautuneesta 18 uskalsi hypätä.

Kaipola oli Waldenin monumentti. Myös muualla mäet suurenivat. Uudet hyppytornit ja vauhtimäet valettiin betonista. Lahden suurmäki, Betoni, valmistui 1972.

Pikkuhiljaa laji alkoi keskittyä mäkikeskuksiin, kun puumäet lahosivat pikkukunnissa.

Mutta hyppytorneihin oli yhä harrastajia, jonoksi asti.

Suomen mitaliketju oli katkennut vuoteen 1966. Uusia kankkosia etsittiin kampanjalla Auta poikaa mäessä. Vuonna 1970 tapahtumaan osallistui 12 000 poikaa arviolta sadassa mäessä.

Jäähalleja oli vasta kolme, Tampereella, Helsingissä ja Raumalla.

Mäkihypyn pitkä voitoton kausi päättyi Lahden MM-kisoissa 1978. Suurmäen kultaa ponnisti Tapio Räisänen, mies Taivalkosken perukasta.

Presidentti Urho Kekkonen palkitsi mestarin Taistelijan maljalla.

 

Hissi pysähtyy Laajavuoren hyppytornissa. Huipulla on komero, johon on tuotu kuivakäymälä.

Risto Jussilaista, entistä hyppääjää, hymyilyttää.

”Miehen heikkoutta, jos tässä vaiheessa tarvitsee käydä vessassa.”

Hän avaa ulko-oven ja astuu lähtöpuomille. Vauhtimäen posliinilatu on kaksi pitkää suoraa viivaa. Nopeus kiihtyy jopa sataan kilometriin tunnissa.

Vuonna 1987 Jussilainen oli 11-vuotias. Hän hyppäsi ensi kerran isosta mäestä, valmentajaisän luvalla.

Jännitti, totta kai.

”Täällä ylhäällä pitää tuntea tervettä pelkoa, muutoin on väärässä lajissa.”

Jopa luonto on nuoria mäkikotkia vastaan.

Valokuva oli visusti tallessa. Siinä Risto, mäkikotkan alku, poseerasi olympiavoittajan ja maailmanmestarin vieressä.

Laajavuoren iso mäki nimettiin Matti Nykäsen mäeksi.

Pojat jonottivat hyppytorniin ja matkivat idoliaan ilmalennossa. Aina kun Matti Nykänen saavutti mitalin, hyppytornin kahvilanpitäjä tarjosi kaikille kakkukahvit.

Kotimäessään mestari jakoi vinkkejä, Ristollekin. ”Hei, nyt malta enemmän kummulla.”

Reissuiltaan Nykänen rahtasi suksia, kypäriä ja laseja, joita jakoi junioreille. Risto rohkaistui ja pyysi kuluneisiin hyppylaseihin uudet linssit. Ja Matti antoi.

Laajavuoressa kulki lentävä lause: ei hyppääjää, joka ei olisi käyttänyt jotain Nykäsen välinettä.

Jyväskylän Hiihtoseura kukoisti. Keski-Euroopan mäkiviikolla jopa puolet suomalaisista oli Keski-Suomesta. Tahti jatkui 1990-luvulla, kun Jussilainen nousi maajoukkueeseen.

Jyväskylässä oli neljä lahjakasta hyppääjää. Valmentajat toimivat tiiminä. Kukaan ei suuttunut, jos omaa valmennettavaa kritisoitiin.

Jussilainen tunsi kuuluvansa yhteen suureen mäkiperheeseen.

Suomen mitaliketju jatkui 2000-luvulle. Jussilainen oli arvokisoissa joukkuemäen luottomiehiä.

Mutta laji luisui jo alamäkeä.

Tammikuussa 2006 Jyväskylän liikuntalautakunta teki rajun ehdotuksen: Matti Nykäsen mäki on purettava. Kunnostus maksaisi 900 000 euroa. Mäestä laski kuusi hyppääjää, kustannus tekisi 150 000 euroa käyttäjää kohti. Lopulta mäki päätettiin säästää, äänin 8–5.

Jämsän Kaipola oli suljettu reilut kymmenen vuotta aiemmin, vaarallisena ja vanhanaikaisena.

Suomi on katoavien hyppytornien maa. Puisia on purettu, poltettu ja räjäytetty. Mäkiä on yhä 64 paikkakunnalla, mutta ne rapistuvat vuosi vuodelta.

Lajia on vaikea palauttaa takaisin. Uimahalli tai jäähalli ajaa hyppytornin edelle. Jäähalleja on jo 223.

Jopa luonto on nuoria mäkikotkia vastaan.

Syksyn ja kevään pitkinä, lumettomina rospuuttokausina pikkumäistä ei voi hypätä. Monen into lopahtaa.

Lahdessakin lasten harjoitusmäet ovat ränsistyneet. Joskus ohjaajat ovat joutuneet valaisemaan alastulorinnettä autojen valoilla.

Jyväskylä on harvoja poikkeuksia. Matti Nykäsen mäki on kunnostettu ja uudet pikkumäet rakennettu.

Mutta laji on aloitettava lähes nollapisteestä.

 

Poikaa ujostuttaa. Hän istuu Laajavuoren huoltoparakissa, hyppyhaalarien seassa. Jani Soinisen pukuja on kierrätetty junioreille.

”Tiedätkös kuka on Jani Soininen”, Risto Jussilainen kysyy.

Poika pudistaa päätään.

”Se on kuule täältä kotoisin, olympiavoittaja.”

Entäs Samppa Lajunen, Jussilainen jatkaa. Nuoren mäkikotkan suu pysyy kiinni.

”Se on kolminkertainen yhdistetyn olympiavoittaja.”

”Sekin hyppäsi täällä Laajavuoressa.”

Ei ihme, että nimet ovat outoja. Leevi Olkkonen ei ollut syntynyt Soinisen ja Lajusen kultajuhlien aikaan.

Hän on 13-vuotias. Viime vuonna, ensimmäisellä kaudella, kertyi 630 hyppyä.

Jussilainen kehaisee:

”Sehän kuulostaa ihan siltä, miten ennen vanhaan tehtiin!”

Leevi Olkkonen on ainoa 13-vuotias mäkihyppääjä Jyväskylässä. © Markus Pentikäinen

Mäkimaajoukkueen tyhjää kassaa yritettiin paikata Kansallistalkoilla. Keräyksen motoksi päivitettiin vanha iskulause: Auta miestä mäessä.

Mutta rahapula ei selitä lajin romahdusta.

Menestysvuosina seuratyö pääsi hiipumaan. Aktiivit väsyivät, juniorit kaikkosivat ja hyppytornit hiljenivät. Mäkihypyn keskuksissa, keskisuurissa kaupungeissa, jääkiekko, jalkapallo ja salibandy houkuttelivat poikia.

Mäkihypystä katosi kilvoittelu, kovat kansalliset kilpailut lopahtivat.

Harrastus on keskittynyt mäkikeskuksiin 5–6 paikkakunnalle. Seuroja on kolmisenkymmentä, mutta SM-kisojen suurmäkeen vain kymmenen seuraa lähetti urheilijan, moni yhden.

Polku lasten mäkikoulusta maailmancupin palkintopallille on aiempaa kivisempi.

Hyvä uutinen on, että pikkumäet kiinnostavat taas lapsia, myös Laajavuoressa. Huono uutinen on, että monessa seurassa 11–14-vuotiaita on yhden käden sormin.

Leevi Olkkonen on ainoa 13-vuotias hyppääjä Jyväskylässä.

Mäkihypyn ankeimmat ajat ovat vielä edessä. Mutta 16–19-vuotiaissa on viisi lahjakasta poikaa.

Jos yksikin nousee maailman huipulle, sponsoreita, katsojia ja harrastajia palaa lajin pariin.

Vuosina 2001–2009 Suomi menestyi vielä nuorten arvokisoissa. Mutta 21 mitalistista vain Harri Olli on yltänyt palkintokorokkeelle miesten arvokisoissa.

Enää yhtään nousevaa tähteä ei ole varaa hukata.

 

Hän makaa hievahtamatta ahkion pohjalla. Silmät kiinni, hyppylasit silmillä ja kypärä päässä.

Oikean jalan päällä on lumella täytetty muovikassi.

Alastulossa sukset ovat osuneet yhteen. Hyppy on päätynyt kaatumiseen.

On sunnuntai, suurmäen SM-kisan toinen kierros. Vihdoin ambulanssi saapuu Salpausselän mäkimonttuun.

Kuuluttaja katkaisee hiljaisuuden.

”Ja kilpailu on ratkeamassa! Tornissa on vielä Janne Ahonen Lahden Hiihtoseurasta.”

Sairaanhoitaja tulee hyppääjän luo.

”Terve. Mihinkäs sulle on sattunut?”

”Nilkkaan.”

Hän on Niko Kytösaho, 16-vuotias superlupaus, lauantaisen normaalimäen Suomen mestari.

Jalka kuvataan sairaalassa. Pian hyppääjä kirjoittaa Facebook-sivulleen:

No, jotain positiivista niin nilkassa ei ollut murtumia. Nyt odotellaan mäkeen pääsyä!

Suurlupaus Niko Kytösaho kaatui suurmäen SM-kilpailussa. Nilkka vääntyi mutta ei murtunut. © Markus Pentikäinen

Valmennuspäällikkö Kari Ylianttila istuu huoltorakennuksen sohvalle. Seinällä on valtavat valokuvat Jari Puikkosesta, Janne Ahosesta ja Toni Niemisestä, Lahden kultakotkista.

”Hän on hyvin potentiaalinen kaveri”, Ylianttila sanoo.

Hän puhuu Niko Kytösahosta.

”Mutta onko todella halua päästä pitkälle?”

”Se vaatii uhrauksia, huippu-urheilijan elämää ympäri vuorokauden.”

Maajoukkueen pieni budjetti, puutteelliset varusteet, vanhanaikaiset mäet. Niillä on perusteltu Suomen mäkihypyn alamäkeä.

Selittely ärsyttää valmennuspäällikköä.

”Kaikki odottaa, että jotain tipahtaisi taivaalta. Mutta ei ole oikotietä.”

Hyppäämään oppii vain hyppäämällä.

Ylianttila, mäkiviikon voittaja vuodelta 1978, käveli kesäisin 800 kertaa hyppytorniin. Hissi nostaa nykykotkat huipulle, silti suvessa kertyy 400–450 hyppyä.

”Ja ovat muka kauheasti harjoitelleet.”

Stamsin urheilulukio Itävallassa on tunnettu mäkikotkien hautomo. Vuokatti voisi olla Suomen Stams. On urheilulukio, valmentajia, testaajia ja tutkijoita. Mutta iso mäki on rapistunut.

Uusi hyppyri on utopiaa, miljoonainvestointi. Nyt vanhaa ehostetaan nykyaikaan.

Vuokatissa on yksi neljästä mäkihypyn akatemiavalmentajasta. Olympiakomitean palkkaamien valmentajien piti nostaa laji jaloilleen. Mutta kävi päinvastoin; toistakymmentä seuravalmentajaa on lopettanut.

Seurat eivät enää kouli tenavia tähdiksi, vaan akatemiavalmentaja alkaa ohjata 15-vuotiaita lahjakkuuksia. Monen, tuhansia tunteja uhranneen vapaaehtoisen palo on sammunut.

Mutta ilman seuroja mäkihyppy jää lilliputtilajiksi, ilman valmentajia pohjatyö tekemättä.

Urheilijalle jää vielä yksi vaihtoehto.

 

Lentokenttä katoaa auton taustapeilistä. Škoda Octavia kiihdyttää Helsinki–Vantaalta kohti Lahden moottoritietä.

Apukuskilla on vaaleat, puolipitkät hiukset. Päätä peittää musta, löysä pipo.

”En ole viitsinyt uhrata ajatuksia miesten mäkihypylle.”

”Teen omaa juttuani.”

Julia Kykkänen on 21-vuotias mäkikotka, paras suomalainen.

Hän aloitti kolmivuotiaana, kulki isoveljien matkassa Lahden Karpalon mäissä. Oli kummajainen, ainoa tyttö.

Lajin lasikatto oli jäisen kova.

Aluksi kukaan ei halunnut valmentaa tyttöä. Sitten Julia joutui lukemaan lehdestä valmentajiensa nimet. Isä Kimmo Kykkänen lohdutti pettynyttä tytärtään.

Lopulta seura ilmoitti: Juliaa ei tueta rahallisesti, ennen kuin menestyy poikien sarjassa.

Toni Niemistä ja Harri Ollia valmentanut Kykkänen etsi toisen tien. Hän alkoi kartoittaa sponsoreita ja suhteita Norjaan, Saksaan ja Japaniin.

Julia oli neljätoista, kun kiertolaiselämä alkoi.

”Tyrkkäsimme hänet lentokoneeseen. Joku otti kopin Saksassa”, isä muistelee.

Tytärtä huvittaa.

”Sen kun surffasin menemään.”

Väheksyntä loppui yhdessä yössä, kun naiset kelpuutettiin Sotšin talviolympialaisiin. Kimmo Kykkänen alkoi vetää naisten maajoukkuetta ja liiton tukirahaa virrata urheilijoille.

Julia Kykkänen harjoittelee ja kilpailee maailman huippujen kanssa. Naisten maailmancupissa hän on hyvänä päivänä kymmenen joukossa.

Toistaiseksi paras sijoitus on kolmas.

”Suomessa Julia ei olisi koskaan kehittynyt näin hyväksi.”

Niko Kytösaho on käynyt tutustamassa Stamsin urheilulukioon Itävallassa. Muutama nuori hyppääjä on kysellyt Kimmo Kykkäseltä yhteyksiä Keski-Euroopan seuroihin.

”Kunnianhimoinen urheilija tekee kunnianhimoisia uraratkaisuja.”

”Jos lähtee Suomesta, se ei ole keneltäkään pois.”

Julia Kykkäsen ura on suunniteltu neljän vuoden jaksoissa vuoteen 2025 asti. © Markus Pentikäinen

Škoda on ahdettu täyteen hyppyvarusteita, pukuja, suksia ja kypärä. Ennen Lahden keskustaa auto kääntyy lähiöön, Renkomäelle.

Aikoinaan tännekin kasattiin talvisin lumesta tösä, pikkumäki, josta harrastus aloitettiin.

Julia Kykkänen edustaa mäkihyppyperheen neljättä sukupolvea.

”Lahti on mun kotikaupunki mutta ei kotimäki.”

Vuodesta 2008 hän on kilpaillut Suomessa viisi kertaa. Lahden normaalimäessä, ensi vuoden MM-hyppyrissä, hän on harjoitellut kahdesti.

Pähkähullua, piireissä kummastellaan.

Nappihypyillä Kykkänen on mitaleilla kotikisoissa. Miksi hän ei harjoittele ja hyödynnä kotikenttäetua, ihmetellään.

Hän ei pidä uusitusta normaalimäestä.

”Ja jos hyppy kulkee, se on silloin sama missä hyppää.”

MM-Lahti on Kykkäsille yksi kisa muiden joukossa. Isä kertoo, että tyttären ura on suunniteltu neljän vuoden jaksoissa, vuoteen 2025.

”Kestää välillä tulla turpaan.”

Tänään on maanantai, suurmäen SM-kisan jälkeinen päivä.

Kykkäset ovat palaamassa maailmancupista Saksasta. He nukkuvat yön kotona ja jatkavat huomenna Norjaan.

Suomalaiset mieshyppääjät eivät matkaa legendaariselle Holmenkollenille.

Hän nousevat Lahden Betoniin etsimään kadonnutta hyppyvirettä.

Mäkihypyn maailmancupia hypätään Salpausselällä Lahdessa 19.21. helmikuuta. Kisat ovat samalla vuoden 2017 MM-hiihtojen esikisat.

Jutun lähteet: Antti Karisto ja Pekka Laaksonen; Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Kaipolan Vire; 50-vuotisjuhlahistoriikki.