Luonnonsuojelija: Suden kannanhoidollinen metsästys on lopetettava

Metsästäjä: tietty vihreä porukka saa kaatoluvat jäihin yhdellä kirjeellä.
Kotimaa 2.4.2015 05:20

Kantava naaras pari viikkoa ennen synnytystä. Kuhmo, 2010. © Hannu Huttu

Antti Sarvana:

 

Karjatiloilla käyviä susia olisi pakko saada metsästää”

 

Helmikuun alussa siskon perhe oli meillä kylässä. Puolenyön jälkeen vaimo päästi suomenajokoiramme Murun ulos. Oli kirkas pakkasyö.

Vieraat lähtivät yhdeltä. Pari minuuttia myöhemmin vaimo kuuli keittiöön, että koira huutaa ulkona kuin tapettava. Vaimo avasi kodinhoitohuoneen oven, ja koira juoksi sisään kauheaa kyytiä. Sen takapää oli ihan suden kuolassa. Susi tuli perässä, mutta pysähtyi hiekkalaatikon kulmalla, viisi metriä meidän ovesta.

Myöhemmin tarkistimme lumesta jäljet. Niistä päätellen liikkeellä oli ollut kaksi sutta. Verijäljet alkoivat 300 metrin päässä kotoa. Luulen, että susi oli jo koiran kimpussa, kun siskon auto ilmestyi häiritsemään tapahtumaa. Muru pääsi pakoon.

Susi oli hyökännyt Muruun kiinni takaapäin. Sen hännäntyvessä oli ylähampaiden reiät. Alahampaat olivat repineet koiraa nivusista. Haavojen syvyys paljastui vasta eläinlääkärissä, kun ajeltiin karvoja pois. Muruun ommeltiin tikkejä.

Meidän perhe asuu Ruovedellä Muroleen kylässä, 50 kilometriä Tampereen pohjoispuolella. Tämä on maaseutua.

Myöhemmin olen pohtinut, jäikö tästä pelkoa päästää lapsia ulos. Nuorimmainen on kohta kaksivuotias. Neljä isompaa ovat 9–12-vuotiaita.

Jos pitäisi pistää lapsi kävelemään yksin aamupimeässä muutama sata metriä bussipysäkille, jäisi ehkä pistämättä. Mutta neljä lasta saa aikaan sellaisen hässäkän, että sellaisen lauman kimppuun susi jättää varmaan hyökkäämättä.

Enempi hirvittää koirien kanssa. Ei koiraa voi ihmiseen verrata, mutta hyvän koiran arvoa ei mitata pelkästään rahassa. Ajokoira on sudelle kuin katettu ruokapöytä: se haukkuu ja keskittyy vain jäniksen jälkeen. Vajaan sadan kilometrin päässä Kuhmoisissa sudet veivät viime syksynä kolme koiraa.

Kaikkein suurimpana murheena näen karjankasvattajat. Tunnen Vilppulasta karjankasvattajan, jonka tilalla on raadeltu seitsemän nautaa. Sudet veivät poikivalta lehmältä vasikan, joka oli vasta syntymäisillään.

Näiden ongelmien jälkeen tänne lähialueelle myönnettiin kolme sudenkaatolupaa. Yksi oli kannanhoidollinen, kaksi häiriöperusteista. Ne kaikki torpedoitiin hallinto-oikeudessa. Mitään ei päästy metsästämään.

Eihän se yhteishenkeä paranna, jos tietty vihreä porukka saa kaatoluvat jäihin yhdellä kirjeellä. Hallinto-oikeudella ei ole selkärankaa pitää kiinni Riistakeskuksen myöntämistä laillisista luvista. Tämä ruokkii varmasti kapinahenkeä. Että otetaan pyssy kouraan ja lähdetään eliminoimaan se elukka. Ei meidän kylällä ole kuitenkaan ollut tällaista mielialaa.

Kannanhoidollinen metsästys on tarkasti säädeltyä. Kyllä metsästäjät sitä osaavat kunnioittaa.

Harrastan metsästystä ja olen ammatiltani metsänhoitoyhdistyksen metsäasiantuntija. Liikun paljon luonnossa, mutta en ole koskaan nähnyt sutta metsässä. On se sen verran arka eläin.

Ei susia ole ylen määrin liikaa. Mutta ei niitä saa enempääkään olla. Ja karjatiloilla käyviä susia olisi pakko saada metsästää. Kun ne pääsevät karjan makuun, niin tulevathan ne uudestaan. Onhan se väärin, jos ei niille mitään saa tehdä.

Muru on nyt kunnossa. Sillä on ikää yhdeksän kuukautta. Ensi syksynä nähdään, tuleeko siitä vielä jäniskoiraa, vai onko tapahtumasta jäänyt traumoja.”

 

Ulla Räsänen:

 

Kannanhoidollinen metsästys on epäonnistunut kokeilu, joka pitää lopettaa”

 

”Isäni oli Karjalan evakko. Hän opetti, ettei petoja tarvitse pelätä. Rauhan aikana metsässä kuljetaan ilman asetta. Olen ollut luontoihminen lapsesta lähtien. Minulla on naturalistinen luontosuhde. En metsästä enkä syö lihaa.

Olen ollut monesti Kuhmossa kuvaamassa susia ja muita suurpetoja. Sitä kokemusta ei voi verrata luontodokumenttiin. Suden ryhmädynamiikka on mielenkiintoista seurattavaa. Jokaisella jäsenellä on oma kiva juttunsa, ja laumakäyttäytyminen on harmonista.

Suomen petopolitiikka on kansallinen häpeä. Me tapamme uhanalaisia lajeja. Koen yksilön vaikutusmahdollisuudet rajallisiksi. Siksi liityin Luonto-Liiton susiryhmään. Sen jälkeen lähdin perustamaan Suomen luonnonsuojeluliiton (SLL) petoryhmää.

Suomessa arvioidaan olevan noin 240 sutta. Tämän kokoisessa maassa se ei ole luku eikä mikään.

Riistakeskus myönsi tänä vuonna 24 kannanhoidollista sudenkaatolupaa. Jokaisesta valitettiin. En ollut valitusprosessissa mukana, mutta pidän sitä aiheellisena. Suden kannanhoidollinen metsästys on epäonnistunut kokeilu, joka pitää lopettaa.

Metsästyksen piti kohdentua nuoriin yksilöihin. Suurin osa tapetuista on aikuisia, myös alfayksilöitä sekä pantasusia. Tämä on rahan tuhlausta, susilaumoille tuhoisaa ja tietää vaikeuksia jatkossa. Metsästäjät eivät kyenneet sitoutumaan kokeiluun, vaikka ovat sitä itse halunneet.

Suomessa voisi olla 500 sutta tai enemmän. Sen jälkeen kannanhoidollista metsästystä voisi miettiä uudelleen. Susia tulisi olla myös poronhoitoalueella, joka käsittää yli kolmasosan Suomen pinta-alasta. Nyt siellä ei ole edes yhtä lisääntyvää paria.

Asutuksen läheisyydessä liikkuvaa sutta ei tule heti mieltää uhkaksi. Eläin voi olla ohikulkumatkalla, tai se voi olla sairas tai nälkäinen. Ehkä salametsästäjät ovat haavoittaneet sitä tai ampuneet lauman alta. Pihapiirissä voi myös olla ravintohoukuttimia.

On hyviä keinoja, joiden avulla voidaan estää petojen tulo karjatiloille. Luonto-Liiton susiryhmä ja jotkin SLL:n luonnonsuojelupiirit ovat järjestäneet petoaitatalkoita. Meidän petoryhmässä on asiantuntijoita, jotka ovat käytettävissä näissä kysymyksissä.

Salametsästyksen ehkäisy on suuri haaste. Tänä talvena SLL liittyi kansainväliseen ilmiantopalveluun. Tietosuojatun sivuston www.wildleaks.org kautta kuka tahansa voi anonyymisti ilmiantaa salametsästäjän. Pienellä paikkakunnalla ilmiantokynnys on yleensä korkea. Salametsästäjä voi olla naapuri, sukulainen tai perheenjäsen.

Ilmiantoja on jo tullut. Tiedot on luovutettu eteenpäin poliisille.

Susiasia kuumentaa tunteita. En halua kärjistää, mutta valitettavasti metsästäjien joukossa on ääripään edustajia, jotka turvautuvat uhkailuun. Minuakin on uhkailtu. Vielä ei ole kukaan ovella käynyt. Tunnen luonnonsuojelijoita, jotka ovat joutuneet tekemään rikosilmoituksen tappouhkauksista. Uhkailu on mennyt vakavaksi ja koskenut koko perhettä ja lapsiakin.

Rakentava yhteistyö kaikkien tahojen kanssa on mielestäni silti mahdollista.”