Opettaja: Näitä ovat lukiouudistuksen lapselliset fantasiat

Yhdessä tekemisen ilo sekoitetaan syvälliseen oppimiseen, kirjoittaa Petteri Welling Kanava-lehdessä.
Petteri Welling
Kotimaa 3.5.2014 18:00

Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Kanavassa 3/2014.

 

Tiesittekö, että tulevaisuudessa tarvitaan toisenlaista yleissivistystä? Oletteko kuulleet, kuinka vanhanaikaiset opetusmenetelmät ovat ajaneet lukiokoulutuksen kriisiin?

Älkää uskoko.

Kun esittäjän itsevarmuus on riittävän suur…

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Keskustelu

Tämä on saivartelua, tiedän, mutta ei aivan mitätön asia: lukeminen jäi kesken, kun kirjoittaja mainitsee ’luonnonmaantieteen’ yhden pakollisen kurssin. Niitä on lukion opetussunnitelmassa kylläkin kaksi. Nyt täytyy aloittaa lukeminen alusta…

Paljon asiallista kritiikkiä, joka on syytä ottaa huomioon.

Olen samaa mieltä mm. siinä, että pirstaleisuutta vastaan tulisi taistella kunkin oppiaineen sisältä käsin. Oppisisällöissä on varmasti karsimisen varaa. Olisi tärkeää, että se aines, joka opetetaan, käsiteltäisiin syvällisemmin.

Olen lukion lehtorina, kuin myös omien lasteni suunnasta asiaa tarkastelleena, täysin samaa mieltä kaikista kohdista kuin artikkelin kirjoittanut kollega. Kiitos! Toivottavasti OPH:n ja valtiollisten elinten päättävät asiantuntijat lukevat ja ymmärtävät kirjoitetun. Tähän mennessä antamistaan ehdotuksista voi vetää sen johtopäätöksen, että heillä ei ole riittävää käsitystä siitä, mitä yleissivistys, opetus ja oppiminen ovat, ja mitä ne tarkoittavat. Edellämainittuihin sekoittuvat suunnitelmissa eriytymättömästi tietotekniikka, huvi ja työ. Valtavasti rahaa menee kirjoittajan kuvaamalla tavalla kouluissa tietotekniikkaan, ja opettajien aika kuluu siinä, että asioihin keskittymisen sijasta pitää rakentaa opetusta tekniseen muotoon – vaikka fiksut oppilaat haluaisivat välillä (eli koulussa) monipuolisempaa opetusta ja tekemistä, kuin aina toimia tietotekniikka edellä. Opiskelijoiden suuri massa puolestaan on niin koukkuuntunut someen, että he ovat passivoituneet tunneilla ja pyrkivät opettajien huomaamatta viestittelemään siellä pitkin tunteja – ilman keskittymistä verovaroilla kustannettavaan työhönsä eli opiskeluun. Samaa menoa toki on kaikilla muillakin työpaikoilla – ja se on pirstaloittanut keskittymisen niin aikuisilla töissä kuin lapsilla ja nuorilla kouluissakin. Opiskelijoiden kielelliset taidot ovat muuten samalla romahtaneet parissa vuodessa.

Lisäksi kommentti alan päättäjille yhteiskunnan rahoituksen perustasta: eiköhän valtio pyöri viennistä syntyvällä tuotolla. Suomen vienti nojaa lähes täysin luonnontieteisiin. Valtion tehtävä on kouluttaa nuorensa osaajiksi Suomelle, eli ylläpitämään hyvinvointiamme jatkossakin. Tämä tarkoittaa, että luonnontieteitä pitää opettaa enemmän, jotta osaaminen säilyy, ja jotta sillä saralla syntyy innovaatioiden kautta uutta vientiä ja Suomelle siis rahaa tulevaisuudessakin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että asiasta päättävillä ’asiantuntijoilla’ ei itsellään ole riittävää asiantuntemusta tehtävässään, eli heidän yleissivistyksensä on jäänyt liian köykäiseksi – ja he meinaavat romuttaa koululaitoksemme sisällön (yleissivistyksen) ja siten tulevaisuuden elinkeinoelämän ja valtiontalouden pohjan. Koska tietoa on kertynyt paljon ja maailma sitä myöten muuttunut radikaalisti, olisi todella korkea aika siirtyä nykytodellisuuteen ja laittaa yleissivistyksen painotukset tätä aikaa vastaaviksi. Tätä ilmentää suoraan lukion pakollisten kurssien määrät – ja luonnontieteitä tarvitaan lisää, eikä vähemmän. Uskontoa on todellakin tällä hetkellä 3 pakollista kurssia…kun luonnontieteitä (4 ainetta!) yhteensä 5 kurssia. Tarvitsemme luonnontieteiden osaamisen kautta syntyvät perushyvinvoinnin. Nämä aineet ovat pohja mm. kaikille teollisuuden ja tekniikan aloille, energiantuotannolle, ravinnontuotannolle, metsätaloudelle, terveydenhoidolle, rakentamiselle, jätehuollolle…

Kirjoitus lähti käyntiin hyvästä kritiikistä, mutta tuntui lopulta jämähtävän varsin vanhoilliseen opettaja-tietää-parhaiten-tutkijoitakin-paremmin-asenteeseen, jossa syvällisyys on vain oppiaineen sisäistä, jossa tieto on valmiiksi jäsenneltyä (opettajan ja oppikirjan toimesta), ja jossa menetelminä voidaan käyttää jotakin niin absurdia kuin sanakokeet. Kommentoin tätä kuitenkin lähinnä yliopistossa työskentelevän professorin näkökulmasta. Vaikka meillä on yhä ainelaitoksia, useat aineet (kuten omani, yhdyskuntasuunnittelu) ovat luonteeltaan monitieteisiä, ja myös tutkimukselta edellytetään tänä päivänä tieteidenvälisyyttä. Kun pyydän opiskelijoitani määrittelemään esimerkiksi globalisaation suhteessa aiempiin historiallisiin vaiheisiin ja pohtimaan sen vaikutusta kaupunkiseutujen kehitykseen, he eivät selviä siitä vain historian, taloustieteen tai arkkitehtuurin työvälinein. Halveksiva suhtautuminen projektityöhön ja ilmiöiden laajaan ymmärtämiseen on siten kyseenalaista lukio-opetuksessa, jonka tulisi nimenomaan valmentaa yliopisto-opintoihin. Näissä kyky tiedon henkilökohtaiseen ja ryhmässä tapahtuvaan rakentamiseen on olennaisen tärkeää.

”Halveksiva suhtautuminen projektityöhön ja ilmiöiden laajaan ymmärtämiseen on siten kyseenalaista lukio-opetuksessa, jonka tulisi nimenomaan valmentaa yliopisto-opintoihin.”

Kaikenlaista voi fantasioida, mutta yliopisto-opiskelijana olen lopen kyllästynyt ryhmätöihin, koska ne eivät auta oppimaan. Lisäksi niihin kuluu loputtomasti aikaa. Siinä, missä asiakokonaisuuden oppisi PÄNTTÄÄMÄLLÄ kolmessa tovissa, saman kokonaisuuden oppimiseen ryhmätöiden avulla kuluu 30 tovia. Silti ryhmätöissä syntynyt tietorakenne voi jäädä mieleen epäyhtenäisenä.

Kun opetusta suunnitellaan, toivon, että siinä huomioidaan erilaiset persoonallisuustyypit. Jos joku sietää hälyä ja nauttii sosiaalisesta tekemisestä, se ei tarkoita, etteikö se toiselle voisi olla suorastaan haitallista. Minua jo pelkkä yliopistoympäristö levottomuuksineen häiritsee selvästi.

Istuin kerran kasvatustieteen luennolla, jolla luennoitsija otti nokkiinsa, kun käsiäänestyksessä selvä enemmistö opiskelijoista piti tehokkaimpana oppimismenetelmänä hyviin muistiinpanoihin ja oheiskirjallisuuteen perustuvaa perinteista tenttimistä. Tätä kokemusta luennoitsijan oli ilmeisen vaikea sulattaa.

Miksi uusia menetelmiä on luotava, vaikka opiskelijat itsekin kokevat ne haitallisiksi?

Olen uuteen ammattiin opiskeleva. Kävin lukion parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni opetus on jo pirstaloitunut. Tunteja tärkeistä ”kivijalka”-aineista on vähennetty. Nuorten kunniaksi on sanottava, että he ovat sopeutuneet vauhtiin hyvin. Minulla on vaikeuksia ja kaipaan sitä aikaa, jolloin oli aikaa pohtia ja luoda asioista kokonaiskuvaa. Ryhmätyöt ovat välillä näännyttäviä. Usein joudumme etsimään kaiken tiedon alusta alkaen ilman, että saamme mitään esiopetusta aiheesta. Siinä oppii kyllä hakemaan tietoa, mikä onkin tärkeää,mutta ryhmässä yleensä on aina joku siipeilijä ja joku, joka yrittää päästä siitä mistä aita on matalin. Muut joutuvat tekemään sitten enemmän töitä. Näitä ryhmätöitä tehdessä yleensä unohdetaan, että ryhmäläinen oppii hyvin valmistelemansa aiheen, mutta muiden ryhmien aiheet jäävät vieraaksi. Jos aiheesta valmistellaan tentti, on tenttiin lukeminen melkoinen urakka, jollei ole tenttiä niin jää paljon hyvää pohjatietoa saamatta. Huipennus on opintoihin on tullut viime vuonna kun luokkatilojamme vähennettiin ja ryhmiä yhdistettiin. Nyt on käytännössä yksi luokkatila, johon mahtuu 60 henkeä kun aiemmin niitä oli useampia. Joskus kun iso luokka on varattuna ja meitä 55 henkeä yritetään mahduttaa 30 hengen luokkatilaan niin on siinä tiivis tunnelma ja ilmanlaatukin kohtuullisen huono. Opettaja sanoi, että hänelle oli sanottu, ettei pidä valittaa kun nämä uudet tilat ovat kalliimmatkin kuin entiset.
Kyllä minulla on usein sellainen tunne nykyisin, että säkillä yritetään pimeään tupaan tuoda valoa. Tämänkin vertauksen alkulähde lipuu luultavasti monelta nykynuorelta ohi vai vieläkö ala-asteen opettajilla on aikaa lukea lapsille satuja?

Artikkeli oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Siinä käsiteltiin useita asioita. Väliotsikot olisivat auttaneet tekstin sulattelussa.

Miksihän diginatiivikorttien yhteydessä ei juuri koskaan puhuta oppisisällöstä? Laitteet mahdollistaisivat vaikkapa sen, että kaikki oppilaat saisivat ”luento-osana” Suomen parhaan esityksen opiskeltavasta aiheesta. Opettajat voisivat sitten selvittää, mikä ei mennyt jakeluun, tilkitä aukot, järjestää harjoituksia, sekä käyttää tietoa oppimatta jääneistä asioista luento-osan parantamiseen entisestään. Toki Suomen parhaita luento-osia voisi olla useita rinnakkaisia, jotta kukin opiskelija voisi valita oppimistyylilleen parhaiten soveltuvan esityksen. Sillä, katsotaanko näitä digi-ihmeitä aipädillä vai jollain muulla laitteella ei pitäisi olla suurta väliä eikä olekaan, paitsi jos verkko-oppimisen toteutus käyttäisi DRM:ää siten, että opiskelijat eivät kuitenkaan voisi käyttää suosikkilaitteitaan.

Mielestäni sähköiset luennot tarjoaisivat hirveästi mahdollisuuksia. Vaikkapa hyperlinkit: Jos opiskelijasta tuntuu että ei ymmärrä, sopiva ”en ymmärrä” -nappula voisi linkittää aiempiin oppitunteihin, joita kannattaisi siinä vaiheessa kerrata. Kynnys tyhmiin kysymyksiin (myös opettajalta) voisi laskea, jos tällä tavoin ei keskeyttäisi koko luokan opiskelua. Voi olla että nämä ovat hölmöjä ehdotuksia. Keskustellaanko jossain niistä ei-hölmöistä tavoista hyödyntää diginatiiviutta lukiolaisten yleissivistyksen laajentamispyrkimyksissä?

Itse olen kaivannut eri tasoisia kursseja. Keskitaso ei palvele kaikkia, siinä kärsii nerot ja lahjattomat.

Artikkeli osui juuri ytimeen ja upposi! Esim. Terveystiedon ottaminen oppiaineeksi kuuluu juuri samaan kategoriaan nyt käynnissä olevaan ”uudistukseen” oppivelvollisuuden pidentämisen kanssa. Koulutusta/koulun toimintaa ymmärtämättömät ministerit haluavat jättää omat puumerkkinsä ja artikkelissa mainitut virkamiehet hännystelevät aikansa kuluksi.

Peruskoulun puolelta