Äärimmäisen leveät hartiat

Kieli kehittyy puhujiensa älynväläysten mukaan. Kun yksi keksii nasevan tavan ilmaista jokin asia, muut seuraavat ja, voilà, kieleen vakiintuu uusi yksikkö tai vanhalle uusi käyttötapa.

Monien harmiksi prosessin luonteeseen kuuluvat myös ylilyönnit. Olemme laumaeläimiä. Alamme hokea samaa, mitä kaveritkin. Syntyy muoteja.

Otetaan vaikka sana äärimmäinen, joka innostaa nyt poliitikkoja yli puoluerajojen.

Esimerkiksi pääministeri Sipilä on vastikään pitänyt Venäjän ja Ukrainan selkkausta ”äärimmäisen huolestuttavana” ja jo kaatuneen hallituksensa liikennehankkeita ”äärimmäisen tärkeinä”.

Sinisten Terho on käynyt puolueensa tilannetta ”äärimmäisen tarkkaan läpi” ja vasemmiston Andersson taas pitää yhteistyötä kokoomuksen kanssa ”äärimmäisen epätodennäköisenä”.

Hieman yllättävämpi poliittinen kielikellokas on hartiat, tarkemmin sanottuna leveämmät hartiat. Hartioiden kasvua kaipasivat ennen salilla huhkivat rimppakintut. Nyt sellaisia tarvittaisiin milloin eläkejärjestelmälle, maatalouden kehittämiselle, yksittäisille kunnille ja jopa kalastusalueille.

Poliittinen keskustelu elää tällaisista muotisanoista. Niitä syntyy jatkuvasti lisää jo siitä yksinkertaisesta syystä, että vanhat kuluvat. Askelmerkit ja tiekartta alkavat jo haukotuttaa, sillä ne ovat menettäneet iskevyytensä kovassa käytössä. Jatkuva toisto on paljastamassa myös lähtökohtaisesti-sanan perimmäisen onttouden.

Enää ei voisi myöskään kuvitella nykyministerien luonnehtivan Suomen talouden tilaa ”aidosti hyväksi” tai uskovan Kreikan ”aidosti lyhentävän velkaansa”. Näin kuitenkin totesivat herrat Katainen ja Vanhanen vuonna 2010. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä eikä aidosti ole enää muotisana. Se on kaikessa hiljaisuudessa palannut vanhaan tehtäväänsä kuvaamaan jonkin tekemistä oikealla tai alkuperäisellä tavalla.

Sinänsä muoti-ilmauksissa ei ole mitään vikaa. Poliitikoilla on oikeus puhua värikkäästi ja tehokkaasti. Kritiikkiä voinee silti esittää.

Sanan äärimmäinen käytöstä esittämieni esimerkkien kohdalla voi esimerkiksi kysyä, eivätkö sanat huolestuttava, tärkeä, tarkka ja epätodennäköinen riittäisi yksinäänkin. Vastaava tapaus on toinen nykysuosikki: yhä harvemmin poliitikko viitsii enää pelkästään huolestua, järkyttyä tai pahoittaa mielensä, kun voi tehdä saman myös syvästi.

Leveämpien hartioiden haikailijoiden puheissa taas haiskahtaa välillä tarkoituksellinen epämääräisesti puhuminen. Ettei vain ilmauksella kaunisteltaisi sitä, että puhuja on valmis luovuttamaan oman – ja samalla tietenkin äänestäjien – kontrollin isommille toimijoille?

Joitain muotihokemia voi myös jälkiviisaasti pitää oireina siitä, että kaikki ei suju niin kuin pitäisi. Esimerkiksi käy jonkin asian ”saaminen maaliin”. Tiedätte kyllä, mikä piti saada maaliin viime kuussa eronneen hallituksen aikana: sote.

Soten lopullista kiville karahtamista edelsi vuoden intensiivinen vakuuttelu, jonka aikana ”uudistukset”, ”paketti”, ”sovitut asiat”, ”päätökset” ja jopa ”hallitus” luvattiin saatella kunnialla maaliin. Lopputulokseksi jäi kuitenkin 0–0.

Hereillä kannattaa siis olla. Elämmehän juuri aikaa, jolloin poliitikot pääsevät esittelemään retoriikkaansa illasta toiseen median paraatipaikoilla. Paras paikka synnyttää uusi hokema ja juurruttaa oma metaforansa Suomen tilasta kansalaisten mieliin on tietenkin vaali-illan voittajahaastattelu. Kysykää vaikka Timo Soinilta.