Hän elää luontaistaloudessa – ei omaisuutta, syö toista kiloa lanttua päivässä

SK:n arkistoista: Luontaistaloudessa ponnistellaan alituisesti mutta raadetaan harvoin.
Kotimaa 18.10.2014 13:00

Lasse Nordlund ei omista mitään. © OM / Johanna Kokkola

Valkea syttyy hellaan varhain, puoli kuudelta.

Puuro hautuu rintamamiestalon liedellä Valtimolla, Pohjois-Karjalan takamailla. Maria Dorff ja ekaluokkainen Aamu syövät puuron mustikoiden kanssa. Sitten äiti polkee bussille, kunnan koululla odottaa päivän sijaisuus. Tytär lähtee perässä, pyörällä ja taksikyydillä.

Lasse Nordlund kauhoo kattilasta lautasellisen keittoa ja istahtaa pöydän ääreen.

”Haluatko kokeilla jotain extremeä?”

Äärimmäinen aamiainen tosiaan, kauhistus tuoreisiin kasviksiin tottuneelle.

Juuresviipaleita on kiehautettu kymmenkunta kertaa, jotta vatsanväänteitä aiheuttavat sinappiöljyt tuhoutuvat.

Suikaleet ovat lanttua, kuivattua ja tuoretta. Keltainen väri on muuttunut ruskeak si. Maku on makea ja paahtunut, vähän kuin piparkakun.

”Tykkään tummista ruuista.”

Omavaraisviljelijä syö puolitoista kiloa lanttua päivässä. Sitä on kulunut 20 vuodessa 10 000 kiloa, kuorma-autolavallinen.

”Meillä on symbioosi, suhtaudun lanttuun kuin toteemieläimeen”, hän sanoo huvittuneena.

”Se on pitänyt minusta hyvää huolta.”

Uusi sato kypsyy kivenheiton päässä kasvimaalla.

 

Maapallon 7,2 miljardista ihmisestä arviolta joka kolmas viljelee osan ruuastaan itse.

Kehitysmaiden maaseudulla asuu 1,5 miljardia pienviljelijää. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Aasiassa he ruokkivat samalla valtaosan väestöstä, kertoo YK:n maatalousjärjestö FAO.

Yli 800 miljoonaa ihmistä harjoittaa kaupunkiviljelyä, arvioi ympäristöjärjestö Dodo.

Ruuasta jopa viidennes on kasvatettu urbaaneissa oloissa. Havannalaiset tuottavat valtavat sadot vihanneksia, shanghailaiset maitoa ja kananmunia. Moskovalaisilla on datšansa ja newyorkilaisilla kattoviljelmänsä, berliiniläisillä yhteisöpuutarhansa ja lontoolaisilla mehiläispesänsä.

Kotitarveviljely versoo myös Suomessa. On siirtolapuutarhoja ja palstoja, pihoja ja joutomaita, säkkejä ja laatikoita. Yrttipenkin perustamiseen riittää ikkunalauta.

Mutta Lasse Nordlund pystyy tuottamaan lähes kaiken ruokansa itse.

 

Saksalaisen äidin ja suomalaisen isän poika on juuriltaan kaupunkilainen: syntynyt Helsingissä, kirjoittanut ylioppilaaksi Hampurissa. Parikymppisenä hän kiinnostui omavaraisuudesta ja muutti Saksasta Suomeen 1980-luvun puolivälissä.

Hän erotti tuskin mäntyä kuusesta. Hän aloitti ottamalla kasvikirjan esiin.
Se ei ollut paluu luontoon, vaan luolaan.

Hän etsiytyi syrjäseuduille, keräili ja kalasti ravintonsa. Ei sokeria eikä suolaa, ei maitoa eikä voita. Kokeilut kertoivat sopivista luonnonantimista; pitää olla rasvaa, jotta nokkoset eivät polta vatsaa.

Mutta kota oli vetoisa koti. Hän päätyi Valtimolle, josta vanhemmat ostivat 65 hehtaarin tilan. Hän jatkoi keruuta metsästä mutta perusti entiselle pakettipellolle kasvimaan.

Vuosittaisen ruokavalion runko oli seuraava:

Lanttua 500 kiloa.

Perunaa 150 kiloa.

Papuja ja herneitä 40–50 kiloa.

Marjoja 200–300 kiloa.

Sieniä 200–300 kiloa.

Suolan puutteen hän korvasi laimennetulla tuhkalipeällä, valkoisen sokerin koivun mahlasta ja sokerijuurikkaasta keitetyllä siirapilla.

Viisi aaria, pikkupihan kokoinen läntti, riitti hyvin elättämään yhden ihmisen.

Samalla kaavalla suomalaiset saisivat perusruuan, vihannekset ja juurekset, 2 700 neliökilometriltä. Se on suunnilleen Sotkamon, Valtimon naapurin, maapinta-ala.

 

”Täällä on kasa, josta kaikki alkaa”, Nordlund sanoo ja avaa maalaistalon lantalan ovet.

Kasa on komposti, luontaistalouden lannoitesäkki.

Läjässä on jätteitä keittiöstä, puinnista ja huussista. Jäte muuttuu kuumetessaan raaka-aineeksi, kasvimaalta poistuneet ravinteet palautetaan kevätkylvöissä.

Nordlund harjoittaa kierrätysmaataloutta: työ tehdään käsin, ja voima pellolle otetaan luonnosta ja ihmisen jätöksistä.

Kaupan elintarvikkeissa syömme öljyä, näkymätöntä energiaa. Traktorien ja puimurien valmistus ja käyttö kuluttavat fossiilisia polttoaineita, samoin lannoitteiden ja torjunta-aineiden tuotanto sekä elintarvikkeiden varastointi ja kuljetus. Maataloutemme omavaraisuus on osin harha, sillä typpilannoitteita pelloille ja polttoaineita koneisiin tuodaan Venäjältä.

Ja ruuan tuottamiseen kuluu paljon energiaa – paljon enemmän kuin tuotetusta ruoasta saadaan.

Kun syö kilon tomaatteja, saa noin mega joulen energiaa. Kasvihuoneella yhteen tomaattikiloon kuluu jopa 70 megajoulea, lähes 20 kilowattituntia energiaa, kertoo tutkimuslaitos MTT:n raportti.

Energiamäärä vastaa Nordlundin kuukauden työpanosta.

Hän kasvattaisi lihasvoimallaan vuodessa 12 kiloa kasvihuonetomaatteja.

Samalla työllä omavaraisviljelijä pystyy viljelemään Valtimolla tuhatkunta kiloa kasviksia ja keräämään sienet ja marjat. Ja polttopuut lämmitykseen, ruuanlaittoon ja saunaan.

Suomessa haaskataan arviolta joka seitsemäs ruokakilo. Omavaraistilalla ei hukata mitään, ei edes ihmisen virtsaa. Kuivikkeet estävät sen valumisen maahan.

”Tarvitsen kipeästi pissan sisältämän typen kasvimaahan”, Nordlund sanoo.

Huussissa lehdet ovat lukemista, eivät pyyhkimistä varten. Vessapaperin virkaa toimittaa kuivattu rahkasammal. Se ilmavoittaa kompostia, maatuu mullaksi ja vähentää hajua.

”Rahkasammal on antiseptinen. Se sopii pepulle hyvin.”

Testattu on: pölisee vähän, mutta ajaa asian.

 

Komposti tekeytyy kahden talven yli. Kahdesti talikolla käännetty kasa tiivistyy vain kuution kokoiseksi. Kompostin lisäksi eloperäinen kate kasvimaalla jää lannoitteeksi. Myös typpeä sitovat pavut ja herneet viherlannoittavat maata.

Sitten on metsän apulanta.

”Sienten ja marjojen ravinteita palaa huussin kautta peltoon”, Nordlund sanoo.

Tilalla ei ammu lehmä eikä röhki sika. Ennen keinolannoitteita karja antoi ihmisille maitoa sekä lihaa ja pelloille lantaa.

Nordlund on menestynyt ilman eläimiäkin. Hän epäilee, että talonpojilla ei ole koskaan ollut aitoa tilaisuutta elää omavaraisesti. Ruotsin kruunu keräsi veroina säilyvää viljaa ja tervaa.

Hevonen joudutti töitä, mutta juhdalle oli oltava satoja kiloja apetta, heinää ja viljaa.

”Minulla ei ole varaa viljellä viljaa, jota syöttäisin eläimille.”

Viime kesänä hän tavoitteli 20 kilon vehnäsatoa mutta sai kymmenen. Pellolla vaanivat halla ja lako. Viljan käsittely omatekoisella myllyllä on työlästä.

”Saan enemmän energiaa samalla työmäärällä lantusta kuin vehnästä.”

Ennen hän yritti metsästää ansoilla jäniksiä: ei saalista. Hän piti muutamia lampaita, hyödynsi villan, nahan, lihan ja rasvan. Mutta tuli tauteja ja petoja.

”Kesästä syksyyn asuin teltassa lampaiden vieressä laitumella.”

Eläimet sitoivat, silti ruoka oli epävarma. Nordlund luopui lampaista ja lihansyönnistä ja keskittyi viljelyyn. Hän oivalsi, että luontaistaloudessa on yksi periaate yli muiden: vältä turhia riskejä.

 

Käsikuokka pureutuu hiekkaiseen moreenipeltoon. Maasta nousee kookkaita valkosipuleja.
Nordlund hymyilee, palkkapäivä.

”Todella hyviä. Sato on loistava, parempi kuin koskaan aiemmin.”

Perunoista on katkottu varret; mukuloiden määrä on vielä salaisuus. Lantut jurottavat lehtien alla, sato on keskikokoa, ei kymmenen kilon ennätysjuurikkaita. Keräkaalit riutuvat.

Ehkä tauti on iskenyt lehtiin.

”Jokin kasvi muistuttaa joka vuosi, että maatalous ei onnistu aina.”

 

Vain 12 kasvi- ja viisi eläinlajia tuottavat 75 prosenttia maapallon ruuasta, kertoo FAO, YK:n maatalousjärjestö. Ääri-ilmiöt – kuivuudet ja rankkasateet – verottavat satoja herkästi.

Nordlundin ryytimaalla ja keittiöpuutarhassa kasvaa parikymmentä erilaista ruokakasvia.

Edes unikot eivät ole vain silmän iloksi; niiden öljypitoiset siemenet maustavat emännän leipomat pullat.

”On oltava luova, joustava ja monipuolinen”, Nordlund sanoo. ”Viljelysuunnitelmia on osattava muuttaa hyvinkin nopeasti.”

Kevättalvella hän levittää tuhkaa ja savea, jolloin hanki sulaa nopeasti. Kun kasvimaalle pääsee kylvämään kolme viikkoa aiemmin kuin perinteinen maajussi, jopa sokerijuurikas ehtii kypsyä sadoksi Pohjois-Karjalassa. Esikasvatetut lantuntaimet ovat hätävara.

”Jos kasvimaahan jää aukkoja, lanttua voi istuttaa tilalle vielä heinäkuussa.”

Lanttu, Pohjolan auringoksikin kutsuttu juures, kypsyy maukkaaksi vaarojen valoisassa kesässä. Mutta maa on pidettävä kunnossa, jotta taudit ja tuholaiset eivät iske. Siksi lanttu ja muutkin kasvit vaihtavat vuosittain paikkaa vuoroviljelyssä.

Kierron aloittaa peruna. Perunanoston yhteydessä maa muokataan ja puhdistetaan rikkaruohoista, seuraavana keväänä lannoitetaan väkevällä kompostilla. Perunaa seuraavat syväjuuriset palsternakka ja porkkana, niille riittää viherlannoitus. Kolmantena vuonna istutetaan lanttu, joka kaipaa vain maan happamuutta vähentävää tuhkaa. Kierron päättää vähään tyytyvä herne.

Herne, Martti Talvelan Inkilän tilalta pelastettu lajike, on viljelijän nerokas liittolainen. Se voi kasvaa kaksimetriseksi. Se soveltuu huonosti teolliseen korjuuseen, mutta luontaistaloudessa koko on etu. Herne varjostaa ja tukahduttaa rikkaruohoja. Tiheä kasvusto ja sekaan kylvetty kaura suojelevat viereistä sokerijuurikasta jyrsijöiltä.

Herneviidakko houkuttelee myös kärppiä, jotka verottavat kasvien vihollisia.

”Luontoa ei voi voittaa”, Nordlund sanoo, ”mutta sitä voi myötäillä, käyttää sen omia voimia.”

Omavaraisviljelijä kasvattaa myös siemenet. Suosikkijuureksestaan hän on jalostanut ”iloisen sekasotkun”, tavallisten ja maatiaislajikkeiden risteytyksen, Lassen lantun.

Joukossa on luultavasti myös ripaus villiä ainesta, peltokanankaalia.

Hän uskoo, että risteytyneet lajit kestävät paremmin uusia vihollisia, kun ilmastonmuutos etenee.

”Suosin monimuotoisuutta, Nooan arkki -ajattelua.”

 

Valtioille omavaraisuus tarkoittaa ruokaturvaa kriisioloissa. Suomi varastoi 80 tonnia siemenviljaa ja viiden kuukauden polttoaineet.

Nälkä ja köyhyys ajavat tavallisia ihmisiä omavaraisuuteen, etenkin kehitysmaissa. Suomessakin palstoilla näkee työttömiä ja maahanmuuttajia, jotka jatkavat aterioita vihanneksin ja juureksin.

Nordlund pyrkii viljelemään kolmanneksen yli tarpeen. Kun viime vuonna lanttu petti, puuarkussa oli 200 kiloa kuivattua lanttua. Ja paljon muuta pahan päivä varalle.

”Jos olisimme käyttäneet varastot, olisimme voineet hypätä kokonaisen viljelykauden yli.”
Sadonkorjuu on kriittinen vaihe. Lajikkeet tuleentuvat eri aikaan mutta se on vain hyödyksi.

Nordlund olisi pulassa, jos koko sato rysähtäisi korjattavaksi kerralla.

Oikea lajittelu ja sadon säilöntä ovat omavaraisviljelijän henkivakuutus.

Kasvikset erotellaan jo pellolla kolmeen laatuun. Kolmosluokka syödään heti syksyllä, kakkosluokka talvella ja ykkösluokka keväällä ja kesällä. Työ vaatii harjaantunutta silmää.

Tietynlainen tummuus kuoressa on merkki perunarutosta.

Liian nirso ei voi olla. Pieni koko, värivirhe tai muotopuoli – kaikki hyödynnetään.

”Kaupallisin kriteerein suuri osa sadostamme voitaisiin viedä kompostiin.”

Vasta kun yöpakkaset saapuvat, nostetaan lanttu. Vioittuneet raakataan, jotta taudit eivät etene laarissa. Sato säilötään viilennettyyn kellariin vähän jäässä. Silloin solutoiminta lakkaa, eikä juures ala itää. Myös porkkanat ovat vielä raikkaan tuoreita seuraavana kesänä, kun ne pidetään aavistuksen pakkasen puolella.

Kaksi kuukautta korjuusta sato käydään kerran läpi kellarissa.

”Jos siellä on tautia, se on puhjennut mutta ei ole levinnyt”, Nordlund sanoo.

”Tarkkailun ansiosta hävikki on lähes olematon.”

 

Marjapurkit seisovat kylmähuoneessa, entisessä kaivossa. Nordlund pyöräyttää yhden ylösalaisin ja kohta takaisin.

Kääntely on säilöntämenetelmä, täyttä luomua. Marjat ryöpätään kattilassa, sitten ne purkitetaan. Viikon ajan astioita käännetään joka päivä. Sen jälkeen tahti hidastuu, ylivuotisia marjoja liikutetaan enää kerran kaksi vuodessa.

Ei purkkien kuumentamista, ei säilöntäaineita, silti ei hometta.

Lapsena Nordlund oli ottanut lammesta vettä ja kaatanut sitä kahteen pulloon. Se astia, jota hän huljutti, pysyi kirkkaana, kun taas seisovaan pulloon bakteerit muodostivat limakalvon.

Sittemmin hän sovelsi havaintoa marjoihin.

Yksikään tiedetaho ei ole suostunut selvittämään, miksi yksinkertainen kääntely suojaa marjoja. Viljelijän tutkijaystävä arvelee, että kääntely kenties katkaisee sienirihmastoja mekaanisesti, jolloin hometta ei synny.

”Itse luulen, että rihmaston energiareservit näivettyvät, kun toistuvasti rikkoontuva rajapinta estää itiöiden muodostumisen.”

Hämmentävän toimiva mysteeri: vanhimmat marjavuosikerrat ovat kuuden vuoden takaa.

 

Pihamaalla seisovat ravihevosen kilpakärryt. Karjattomalla tilalla ne vaikuttavat eksyneen väärään paikkaan.

Mutta isäntä on innoissaan.

”Ykkösväline omavaraistaloudessa.”

Nordlund esittelee: korkea maavara, maitoauton letkuilla vahvistetut renkaat, pitkät aisat. Hän vetää niillä polttopuuta ja siirtää tavaroita.

”Huomattava osa töistä on kuljetuksia, logistiikkaa.”

Luontaistalous on leimallisesti paikallistaloutta, usein yhdellä tilalla. Nordlund on järkeillyt, että kuljetuksen takia työnjako kyläläisten kanssa ei ole taloudellista. Jos ei sitten tarvita erikoistaitoa.

”Hammaslääkäri olisi hyvä.”

Omavaraisviljelijän askareet lomittuvat toisiinsa. Käynti kasvimaalla on myös polttopuiden hakureissu. Pellon raivaus on samalla kivien nostoa pihauuniin. Juomaveden nouto lähteeltä yhdistyy rahkasammaleen keruuseen.

Luontaistaloudessa ponnistellaan alituisesti mutta raadetaan harvoin. Nordlund on 48-vuotias, hoikka ja jäntevä, ”maratoonarityyppi, ei voimamies”. Nuorena hän repi tappotahtia, mutta keho ei kestänyt – eikä pääkoppa.

”Rambot kuolevat ensiksi”, hän sanoo.

”Viha, aggressiivisuus, on huono neuvonantaja luonnossa.”

Vuodessa on kiirekautensa: kahden viikon kylvöt, kahden viikon kitkemisurakka, kuukauden sadonkorjuu. Läheisen Rasi mäen kylän isännät ovat ihmetelleet, miten hän ehtii tehdä kaiken. Nordlund on vastannut: ”Ehdin soittaa huiluakin niin paljon kuin haluan.”

Silloin kun luontaistalous sujuu, työpäivä on keskimäärin neljä tuntia, 1 500 tuntia vuodessa.

”Se oli yllätys, että työmäärä on kohtuullinen.”

Kiireettömät askareet jäävät lumentuloon. Hän kuivattaa ja pui herneet sisällä. Ulkona hän pätkii polttopuut leudossa säässä, kun saha liikkuu letkeästi, ja pilkkoo ne pakkasella, kun puu halkeaa vaivatta.

Ulkotyöt on tehty vuodenvaihteessa. Sitten alkaa omavaraisviljelijän talvi, kaivattu lepo ja loma.

”Se on mahtavaa aikaa”, Nordlund sanoo.

”Jos olisin Jumala, laittaisin talveen yhden kuukauden lisää.”

 

Ilta-aurinko paistaa viistosti kasvimaalle. Maria Dorff ja Aamu ovat palanneet kirkonkylältä.

Äiti ja tytär keräävät illallisaineksia, porkkanoita, sipuleita ja salaattia.

Kohta pannulla tirisevät perunanpalaset ja kananmunat, toisella sienet ja sipuli. Kattilassa kiehuvat pavut, niiden kyytipoikana valkosipuli. Padassa lämpenee eilinen kasvismuhennos, porkkanat on raastettu kulhoon.

Lähes kaikki on itse kasvatettua. Vain munat ja tinkimaito on haettu lähitilalta.

 

Poikamiehenä Nordlund eli lähes puhtaassa omavaraistaloudessa. Nyt perheellisenä hän asuu sekataloudessa, johon ostetaan maito- ja viljatuotteita.

”Minun oli päätettävä, olenko 90-prosenttisesti omavarainen yksin vai 70-prosenttisesti omavarainen yhteisössä.”

Hän on yhä askeetikko ruokapöydässä. Yksi hänen perusaterioitaan on itse valmistettu ikikeitto. Sen raaka-aineet ovat omasta pellosta ja metsästä: lanttua, perunaa, herneitä, sieniä.

Hän jakaa saman kokemuksen kaikkien viljelijöiden kanssa.

”Viljely on vahvimpia riippumattomuuden tekoja. Siinä ottaa osan elämästään omiin käsiinsä.”

Kaupunkien sissiviljelijätkin arvostavat, että itse kasvatettu on aitoa lähiruokaa, tuoretta, maukasta ja puhdasta. Nordlundille omavaraisuus on aina ollut eettinen valinta.

”En voi tukea järjestelmää, joka on lukkiutunut tuottamaan vahinkoa ihmisille ja luonnolle.”

”Haluan rakentaa työlläni vaihtoehtoja.”

Viljelyn lisäksi hän kehrää langat ja valmistaa vaatteitaan ja työkalujaan. Ei omista mitään, ei taloa eikä tilaa, kaikki on Dorffin nimissä. Ei tee palkkatyötä eikä maksa veroja, ei ota vastaan yhteiskunnan tukia.

Talvisin viljelijä säveltää ja pohtii fysiikan ilmiöitä.

”Se on se vapaus”, hän sanoo.

”Ei tarvitse miettiä, miten lyödä rahoiksi.”

Nordlund on kirjoittanut ja kiertänyt luennoimassa kokemuksistaan. Alkuvaiheessa hän kuvitteli, että omavaraisuuteen siirtyminen on tekninen ongelma. Miten muokata maa kuohkeaksi, miten organisoida työt? Mutta korvienväli ratkaisee. Vaikeinta on ajaa alas entinen elämänsä, ja silti pysyä hyvällä tuulella.

”Sitä on kuin narkkari vieroitushoidossa.”

On ystäviä, jotka ovat yrittäneet elää yhtä omavaraisesti mutta epäonnistuneet. Eteneminen vaatii aikansa, muuten keho ja mieli saattavat pettää.

”Kaikki eivät kestä yksinäisyyttä.”

 

Puukiuas kohisee pihasaunassa. Ulkona on hiirenhiljaista. Lasse Nordlund istuu hämärässä, vilvoittelee.

Kaikki alkaa alusta.

Tien toiselle puolelle muutaman sadan metrin päähän nousee talo. Hän on kaatanut hirret, ilman moottorisahaa, ja kuljettanut ne avopuolison kanssa tontille lihasvoimalla, ilman traktoria.

Sähköä ja juoksevaa vettä ei vedetä. Ikkunat ovat vanhoja, eristeet rahkasammalta. Katto tehdään kierrätysmateriaaleista. Keskelle tupaa muurataan itse suunniteltu uuni.

Viljelijää väsyttää, ranteet ovat rasittuneet.

Rakentaminen, hirsien veistäminen käsin, on raskasta, paljon raskaampaa kuin viljely. Työ etenee hitaasti, yksi kuusimetrinen tukki kolmessa päivässä. Runko on lattian korkeudella; valmista pitäisi tulla kolmessa vuodessa.

Sauna rakennetaan ojan varteen, lantala kasvimaan suuntaan, kellari vielä lähemmäksi peltoa.

Moreenimaahan hän kylvää Lassen lanttua.

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehden numerossa 39/2013.