Lääkäri: Kallista ja huonosti tutkittua – suomalaisille määrätään liikaa lääkkeitä

Kotimaa 16.9.2011 16:10
”Kenen etiikka kestää lääkitä vanhusta monta euroa päivässä maksavilla ehkäisevillä lääkkeillä, kun samalla esimerkiksi kotikaupungillani on varaa käyttää koululaisen ruokaan vain noin 0,70 euroa päivässä? kysyy dosentti Teppo Järvinen. Kuva Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva.

Viime vuonna 1,4 miljoonaa suomalaista söi lääkkeitä sydän- ja verisuonisairauksiin, noin 700 000 korkeaan kolesteroliin, 300 000 diabetekseen ja 100 000 osteoporoosiin. Kulut: noin 500 miljoonaa euroa.

Suurin osa tästä summasta kului niin sanottuun ennalta ehkäisevään lääkitykseen. Lääkemääräyksiä kirjoitetaan ihmisille, joilla on ”korkea sairastumisriski”, vaikka lääkkeiden todellisesta hyödystä ei ole näyttöä.

Näin väittää Teppo Järvinen, kokeellisen ortopedian dosentti Tampereen yliopistosta. Hän kirjoittaa asiasta Suomen Lääkärilehden tuoreessa numerossa.

Terveydenhuolto maksaa nyt kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 1995, Järvinen huomauttaa. Kaksi vuotta sitten lasku oli jo noin 16 miljardia euroa eli lähes kymmenesosa bruttokansantuotteesta. Samalla, kun ”yhteiskuntamme taistelee historiansa pahimman kestävyysvajeen kourissa”.

”Jokaisen vastuullisen lääkärin onkin ymmärrettävä, että myös meidän on tarkasteltava kriittisesti omien toimiemme ja valintojemme yhteiskunnallisia vaikutuksia”, Järvinen kirjoittaa.

Puhelimessa hän kuitenkin korostaa, ettei halua syyllistää kollegoitaan. Ongelma on ”ylätasolla”.

”Niillä, jotka tekevät päätöksiä lääkkeiden korvattavuudesta, pitäisi olla uskallusta. Heidän pitäisi pystyä sanomaan, että tällaiseen toimintaan ei voida panostaa ennen kuin on saatu kunnon vaikuttavuusnäyttö eli arkielämän näyttö.”

Vaikuttavuustutkimuksia taas ei Järvisen mukaan tehdä. Ennen kuin lääke saa myyntiluvan, sitä tutkitaan kyllä, mutta ”koeputkiolosuhteissa”. Selvitetään se, voiko lääkehoito tehota teoreettisesti, mutta ei sitä, toimiiko se todella. Ja kun myyntilupa on saatu, todellista hyötyä ei enää välitetä tutkia. Näin Järvinen väittää.

”Esimerkiksi suurin osa meidän verenpaineen hoitotutkimuksesta on lääketeollisuuden rahoittamaa. Välillisesti tai suoraan”, hän sanoo.

”Ja haluaisinpa kysyä, kuinka monta vaikuttavuustason tutkimusta lääketeollisuus on rahoittanut? Ei yhtään. Ei sitä enää kiinnosta.”

Siksi vastuu kuuluukin yhteiskunnan päättäjille, lääkeviranomaisille ja ”meille lääkäreille”.

”Joltain tässä prosessissa ei löydy tarpeeksi kanttia sanoa, että ei tällainen käy.”

Kirjoituksessaan Järvinen ottaa vielä esimerkin. Yli 80-vuotiaalla ”korkea sairastumisriski” on usein pienempi kuin riski kuolla seuraavan kymmenen vuoden kuluessa.

”Kenen etiikka kestää lääkitä vanhusta monta euroa päivässä maksavilla ehkäisevillä lääkkeillä, kun samalla esimerkiksi kotikaupungillani on varaa käyttää koululaisen ruokaan vain noin 0,70 euroa päivässä?”