Kun lähiö itki

kriisiapu
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pommi liippasi läheltä kymmeniätuhansia ihmisiä. Vasta ensiapu on annettu – varsinkin lasten on saat ava käsitellä pelko ja uhka omalla tavallaan.

Teksti Susan Heikkinen
SK 42/2002

Epäusko oli aluksi valtava.

Kun Myyrmannin kauppakeskuksessa kuului kova pamaus, kauempana olleet asiakkaat eivät aluksi käsittäneet tilanteen vakavuutta.

»Palaan hakemaan ostokset kohta, nyt on kai mentävä», ehti asiakas sanoa kaupan kassalle.

»Maanantaina täytyy varmaan tehdä vaikka inventaariota», ehti pienyrittäjä huolehtia apulaiselleen.

Kun murhenäytelmän mittasuhteet valkenivat, luotiin ehkä laajin henkisen kriisiavun verkosto, jota Suomessa on koskaan tarvittu.

Tapahtuma järkytti kymmeniätuhansia ihmisiä: menehtyneiden ja loukkaantuneiden läheisiä, kauppakeskuksen henkilökuntaa, paikalla olleita yli tuhatta asiakasta, niitä tuhansia aiemmin päivällä ostoksilla käyneitä, niitä jotka olivat syystä tai toisesta jättäneet ostosreissun väliin tuona päivänä…

Onnettomuus kylvi valtavasti surua ja pelkoa kokonaiseen kaupunkiin, erityisesti sen lapsiin ja nuoriin.

Kahdessa tunnissa Suomen Punainen Risti, kirkko ja Vantaan kaupunki pystyttivät kriisikeskuksen viereiseen Kilterin kouluun.

»Olin siellä»

Vapaaehtoinen pelastuspalvelu sai tehtäväkseen kerätä ulos jääneet ihmiset sisälle. Parikymmentä vapaaehtoista kuunteli, kun järkyttyneet ihmiset purkivat epäuskoaan ja suruaan.

Ihmisiä tulvi sisään kymmenittäin, auttajat eivät pystyneet edes laskemaan heitä. Lapsia, vanhuksia, perheitä, yksinäisiä, naisia, miehiä. Itkien ja turtana.

Moni tunsi syyllisyyttä, kun oli jäänyt henkiin, tai kun ei ollut pystynyt auttamaan loukkaantuneita enempää.

»Ihmiset osasivat hakea kriisiapua oman sisäisen asian käsittelyyn. Ennen luultiin, että tämä on jonkinlaista psykiatrista hoitoa, mutta nykyään ihmiset tietävät, mistä on kyse», SPR:n valmiuspäällikkö Jarmo Hollstein kiittelee.

Ihmiset saattoivat avata tunteidensa padon vaikkapa yksinkertaisilla sanoilla »olin siellä», ja kuuntelijat antoivat tuntojen virrata niin kauan kuin oli tarpeen.

Kriisikeskus ei hiljentynyt yöksikään. Vapaaehtoiset auttajat kuuntelivat yön yksittäisiä kävijöitä, niitä jotka olivat selvinneet räjähdyksestä täpärästi eivätkä olleet saaneet unta.
Monelle läheltä piti -tilanne oli tuonut mieleen aiemmin koettuja kriisejä, sotamuistoista ja liikenneonnettomuuksista lähtien.

Vapaaehtoiset eivät riittäneetkään

Kun SPR:n ylläpitämän psykologien valmiusryhmän johtaja Salli Saari saapui Kilterin koululle, hän yllättyi.

»Aiemmin suuronnettomuusharjoituksissa on ajateltu, että näissä tilanteissa tällainen kriisikeskus pyörii vapaaehtoisvoimin», Saari kertoo.

»Lauantaiaamuna tajusin kuitenkin, että tämä vaatii psykologian ammattilaisia, ihmiset olivat niin traumatisoituneita. Mutta on vaikea sanoa, olivatko tapahtumat siis erityisen järkyttäviä vai onko auttajien vaatimustaso aiemmin arvioitu väärin.»

Viikonloppuna Kilterin kriisikeskus työllisti vuoroissa 30 vapaaehtoisen lisäksi saman verran kuuntelijoita seurakunnista ja kahdeksan psykologia.

Länsi-Vantaan perheneuvoloiden johtava psykologi Elli Parkkonen riensi paikalle oma-aloitteisesti.

»Ei oikein voinut olla tulematta. Ajattelin että siellä saattaa olla asiakasperheitä tai heidän lapsiaan.»

Parkkonen pääsi heti työhön. Hän kuunteli perheitä, jotka olivat yhdessä kokeneet räjähdyksen ostoskeskuksessa. Kun myös vanhemmat olivat järkyttyneitä, heistä ei ollut tukemaan lapsiaan ja he toivat koko perheen purkamaan oloaan.

»Osa heistä oli joutunut pomppimaan tapahtumapaikan yli, vaikka he olivatkin yrittäneet viedä lapsia niin, että nämä eivät olisi nähneet kaikkea.»

Yksi oli tyyni, toinen hysteerinen

Parkkosen antamat ohjeet olivat yksinkertaisia: tällaisia kauhuja kokeneella lapsella pitää olla turvallinen ja kuunteleva aikuinen käytössä, ja aikuisen pitää olla kärsivällinen.

»Lapsi voi aluksi olla aivan tunteeton, jotkut taas ovat hysteerisiä. Reaktiot voivat tulla viiveelläkin tai ilmetä fyysisinä oireina», Parkkonen sanoo.

»Nykyisin lapset joutuvat olemaan paljon yksin, mutta tällaisessa tilanteessa pitää huolehtia siitä, ettei tarvitsisi olla. Kun lapsi on yksin, nämä mielikuvat vammautuneista ihmisistä voivat vyöryä yli.»

Kilterin koululla kaivettiin esiin koulun piirustusvälineet, ja lapset saivat ilmaista tuntojaan paperille.

Kun Parkkonen näki, että lapsi ei pystynyt jakamaan ajatuksiaan, vaikka olisi selvästi halunnut, hän alkoi lähestyä asiaa mukavampien mielikuvien kautta.

»On kyseltävä, mikä on lapselle turvallinen asia. Joillekin se oli koira, joillekin pehmoeläin, isän tai äidin kainalo. Sen kautta pikku hiljaa päästiin vaikeampiin asioihin», Parkkonen sanoo.

Enimmillään tunnin mittaiset istunnot olivat kuitenkin vain ensiapua, tapahtuneen puiminen loppuun vie perheissä vielä kauan.

Tapahtumapaikalle on palattava

Leikki on lapselle keino työstää kaikenlaisia tapahtumia, Parkkonen muistuttaa.

Muutkin kuin vantaalaiset lapset ovat väistämättä nähneet ja kuulleet pommiräjähdyksestä, joten missä tahansa suomalaisperheessä vanhempien pitäisi nyt sallia nekin leikit, joissa räjäytellään pommeja, tapetaan ja kuollaan.

»Lapsi leikkii pois traumaansa», Parkkonen sanoo.

Parkkonen oli itsekin ollut ostoksilla Myyrmannissa vain muutamaa tuntia ennen räjähdystä.
Hän patistaa räjähdyksen kokeneita ihmisiä palaamaan Myyrmanniin sitten, kun sinne taas pääsee. Lapsetkin pitäisi ottaa mukaan, sopivalla hetkellä, silloin kun he suostuvat.

»Tapahtumapaikkaa ei pitäisi välttää, ja tämä räjähdyshän ei liittynyt nimenomaan siihen paikkaan. Muuten mielikuviksi jää pelkkää kaaosta, ja pelosta tulee paljon suurempi.»

Jos edes itsemurha ei riitä

Räjähdystä seuranneena lauantaina poliisin työ osoittautui arvokkaaksi psykologiseksi auttajaksi.

Ihmisten järkytys oli aamulla voimistunut, kun oli paljastunut, että kyseessä ei ollut onnettomuus. Ahdistus helpottui, kun jo samana iltapäivänä selvisi, että tragedia oli ollut yksittäisen sairaan ihmisen teko.

Salli Saari näkee tapahtuneen laajennettuna itsemurhana, jotka Suomessa tähän asti ovat olleet enimmäkseen perheen sisäisiä murhenäytelmiä.

»Olisi hirveän tärkeää saada tämä pysäytettyä, ettei tästä tulisi muotia», Saari sanoo.

»Tekijän henkilöhistoriallinen tausta on tärkeää selvittää tarkkaan. Siellä täytyy olla jotain valtavaa, suuntaamatonta vihaa ja katkeruutta. Se on myös valtava hätähuuto, kun edes se, että tappaa itsensä, ei riitä. Kun haluaa tuntea, että kerrankin on jotain», Saari pohtii.

»Voisin tulkita myös, että tämä teko on hätähuuto mielenterveystyön puolesta. Jotain on jäänyt tunnistamatta.»

Lapsille on annettava toivoa

Kun SPR:n vapaaehtoiset poistuivat Kilterin koululta sunnuntai-iltana, pitkälti toistasataa ihmistä oli käynyt purkamassa mieltään ja jäsentämässä tapahtunutta.

Vantaan kaupungin pysyvään kriisikeskukseen oli viikonlopun aikana tullut arviolta 1 500 soittoa.

Monessa paikassa asian käsittely oli vasta alkamassa, esimerkiksi kaikkien vantaalaisten peruskoulunopettajien oli vielä kohdattava oppilaansa.

»Meidän opettajien tehtävä on valaa lapsiin uskoa tulevaisuuteen», pohdittiin Myyrmäen naapurilähiössä, Pähkinärinteen koulun opettajainhuoneessa maanantaiaamuna ennen oppituntien alkamista.

»Tärkeintä on, että keskustelu johtaisi siihen, että lapsille jäisi toivoa. Vaikka me aikuiset tiedämme, millainen paikka tämä maailma on.»