Kun Kekkonen ja herrojen mustat autot pyörähtivät kirkonkylällä, mikään ei ollut Siilinjärvellä entisellään

Moderni fosfaattitehdas rakennettiin pienviljelijäkylän päälle. Lähtö oli monelle vaikea, sillä kotipiiriin liittyi koko elämän työ ja muistot.

historia
Teksti
Aira Roivainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suurteollisuus syrjäytti pienviljely-Suomen 1960-luvulla. Pohjois-Savossa Siilinjärvellä se tapahtui poikkeuksellisen nopeasti ja rajusti.

Urho Kekkosen Suomessa talous oli politiikkaa, jossa sopivasti ajoitettu presidentin kyläily tai oikeat henkilösuhteet saattoivat ratkaista teollisuuslaitoksen sijoituspaikan. Suuret teollisuushankkeet olivat pitkälti puoluepolitiikkaa, jossa yhtenä taustavaikuttajana hääri tasavallan presidentti.

Esimerkiksi Rautaruukin kerrotaan päätyneen Raaheen sen jälkeen, kun presidentti oli tammikuussa 1960 tehnyt hiihtolenkin kaavaillun tehdasalueen läpi – seuranaan joukko perässähiihtäjiä.

Jo vuonna 1952 pääministerinä Kekkonen oli julkaissut pamfletin, jossa hän pohti, onko maallamme malttia vaurastua. Kekkonen halusi investointeja erityisesti Pohjois-Suomeen ja alueen raaka-ainevarantoihin. Valtiolla oli urakassa keskeinen rooli.

 

Keväällä 1967 pienen Siilinjärven kunnanhallitus joutui kaikkien aikojen pyöritykseen. Valtionyhtiö Rikkihappo Oy suunnitteli teollisuuslaitoksen avaamista kuntaan.

Elettiin maaltamuuton kiivaimpia vuosia, joten tehtaan saaminen oli mahtava mahdollisuus paikallisille ihmisille, yrityksille ja koko Pohjois-Savolle. Siilinjärvellä oli tuolloin 8 400 asukasta.

Onnenpotkuun johti sattuma, jota oli kuitenkin pohjustettu jo vuodesta 1864 alkaen. Silloin vuori-insinööri Anders Ferdinand Thoreld avustajineen oli löytänyt nykyisen Siilinjärven alueelta syeniittiä eli syväkiveä. Näitä kivilöytöjä oli tutkittu järjestelmällisesti 1910-luvulta asti.

Kun teknisen koulun harjoittelua tehnyt Jorma Hakala löysi vuonna 1950 erikoisen kivinäytteen Juankosken radan kallioleikkauksesta, kiinnostus oli heti korkealla. Näytteessä oli jonkin verran apatiittia, joka on lannoitteissa käytetyn fosfaatin keskeinen lähde.

Samaan aikaan toisaalla valtionyhtiö, tuolloin nimeltään Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat Oy, mietti uuden teollisuuslaitoksensa sijoituspaikkaa.

Yhtiö aikoi valmistaa tehtaallaan lannoitetuotannossa tarvittavia raaka-aineita. Ainakin aluksi tuotannossa tarvittava apatiitti oli tarkoitus tuoda Neuvostoliitosta. Siilinjärven apatiittikaivos jäi tehdashankkeen taustalle jonkinlaisena optiona.

 

Rikkihappo Oy ehti tutkia yli 40 paikkakunnan etuja ja haittoja harkitsessaan tehtaan paikkaa. Viimeisenä listalla olivat Siilinjärvi, Nilsiä, Muuruvesi, Juankoski ja Kaavi.

Helmikuun 7. päivänä vuonna 1967 kunnanjohtaja Jaakko Pantsar ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja Pentti Konttinen toivat kunnanvaltuustolle terveisiä Helsingin herroilta. Rikkihappo Oy:n pääjohtaja, vuorineuvos Martti Hovi oli kertonut miehille, että tehdas tarvitsee noin 600 hehtaaria maata.

Kunnan tulisi huolehtia tehdasalueen kunnallistekniikasta sekä tehdä vaadittavat maakaupat.

Yhtiö puolestaan ostaisi maat kunnalta sellaisella hinnalla, että suurin osa niiden hankintakustannuksesta jäisi kunnan kontolle.

Kunnanjohtajalle oli myös suorasukaisesti sanottu, että ”vesiasiassa on suotavaa, että kunta ei myöhemminkään, jos olisi havaittavissa jossain määrin veden likaantumista, vaikeuttaisi yhtiön toimintaa, sama koskee myös mahdollisia ilman saastumisia”.

Ympäristöluvan hankkiminen kävi 1960-luvulla mutkattomasti. Yhtiö arveli saavansa tehtaalle luvan kahdessa viikossa hakemuksen jättämisestä.

Niin kävikin, lupa oli läpihuutojuttu. Elettiin aikaa, jolloin metsäteollisuus laski jätevetensä suoraan järviin, puhdistamatta niitä millään lailla.

 

Kunnassa perustettiin lobbariryhmä, jonka piti yrittää vaikuttaa tehtaan sijoituspäätökseen, kukin omien suhteidensa kautta.

Kaikki puolueet kannattivat hanketta, mutta eniten luotettiin keskustapuolueen vaikutusvaltaan. Erityisesti toivottiin, että paikallinen keskustapuolueen vaikuttaja Antero Pennanen hyödyntäisi suhteitaan Kekkoseen.

Ilmeisesti kunnan edustajat onnistuivat perustelemaan hyvin myös maanomistajille, miksi poismuutto olisi yleisen edun kannalta paras ratkaisu. Kaikki suunnitellun tehdasalueen omistajat myivät maansa.

Moderni tehdas istutettiin suoraan pienviljelijäkylän päälle. Lähtö oli monelle vaikea, sillä perheen kotipiiriin liittyi koko elämän työ ja muistot. Tila oli omin käsin muokattu, jokainen peltotilkku ja kiviraunion kivikin ainakin kertaalleen omissa käsissä pyöritelty.

Maasta maksettu, vähintäänkin kohtuullinen hinta lievensi lähdön haikeutta.

 

Tehtaan tulo Siilinjärvelle varmistui kesäkuun 6. päivänä vuonna 1967, kun Rikkihappo Oy osti kunnalta 700 hehtaaria maata.

Jo seuraavan vuoden maaliskuussa päästiin muuraamaan peruskiveä.

“Keskiviikon pimeä pilvinen sää muuttui torstaina kirkkaaksi kevään suureksi teollisuuden alkulaukauksen juhlapäiväksi Siilinjärvellä”, tunnelmoi paikallislehti Uutis-Jousi 8. maaliskuuta 1968.

Tilaisuuden kunniavieraana oli Kekkonen.

Kirkonkylän koululaiset komennettiin vilkuttamaan mustien autojen letkalle ja kuntalaisia kehotettiin juhlaliputtamaan presidentin vierailun kunniaksi.

Virallinen juhla pidettiin Siilinjärven yhteislyseolla. Kekkosen lisäksi mukana oli kauppa- ja teollisuusministeri Olavi Salonen ja Kuopion läänin maaherra Risto Hölttä sekä Rikkihappo Oy:n ja Siilinjärven kunnan edustajia.

Juhlavieraita oli 120. Heidän joukossaan näyttää tilaisuudesta otettujen kuvien perusteella olleen vain kaksi naista, joista Rauha Jaakkola oli ilmeisesti paikalla yhteislyseon rehtorin ominaisuudessa.

Ravintola Puijonsarvessa juhlavieraille järjestettiin myös jonkinlainen tanssiesitys. © Pekka Kyytinen/Siilinjärvi

Siilinjärvellä ei ollut tuolloin riittävän tasokasta ravintolaa presidentin kestitsemiseen. Tarvittiin konjakkia ja tanssityttöjä!

Iltajuhla järjestettiin Kuopiossa Puijonsarven ravintolassa.

Keskustapuolueen Antero Pennanen ainakin koki olevansa tekemässä historiaa, koska hän pyysi kolmeen illalliskorttiin Kekkosen nimikirjoituksen. Pennanen vei kortit lapsilleen muistoksi.

Mitä vieraat todella söivät, jää Juhlasyönti-kortin lukemisenkin jälkeen osin arvoitukseksi.

Meskämmenen muljaos, pikkisensuolasta lohta, sianpiätä

mualaesleipee ja äskön kirnuttua voeta

poronsatuloo ja karpaloeta

lakkoja ja kermoo, kahvija, konjakkija

Puijonsarven juhlat kuvanneen Pekka Kyytisen otoksista välittyy suorastaan riehakas ilo. Kuntapäättäjät tiesivät, että nyt tuli joulu keskelle maaliskuuta.

Tarkkaa tietoa presidentti Kekkosen toimista hankkeen parissa ei ole, mutta Siilinjärvellä jaettiin käsitys, jonka mukaan maan isä toi tehtaan kuntaan.

Ravintola Puijonsarvessa vieraille tarjottiin muun muassa “poronsatuloo ja karpaloeta”. © Pekka Kyytinen/Lehtikuva

Kasvulle tuntui olevan vain taivas rajana, sillä tehtaan ohella kuntaan odotettiin kaivosta joskus tulevaisuudessa.

Kasvun unelmat ja riskit toteutuivat tavalla, jota tuskin kukaan 1960-luvun kuntapäättäjistä osasi hahmottaa.

Tehdas avattiin vuonna 1969, kaivos vuonna 1979. Siilinjärven asukasluku kaksinkertaistui vain kymmenessä vuodessa ja palvelut kehittyivät. Vuonna 1984 kunnassa oli 16 800 asukasta.

Samoihin aikoihin keskusteluun nousivat ympäristöongelmat.

Jätekipsivuori kasvoi, tehtaalta tupsahteli myrkkypilviä, jätevedet huolettivat ja kirkonkylän ympäriltä kaivettiin hallitsemattomasti soraharjuja rakentamisen tarpeisiin. Kasvulla oli varjopuolensa.

 

Rikkihappo Oy muuttui myöhemmin Kemira Oy:ksi ja lopulta lannoiteliiketoiminta myytiin osaksi norjalaista Yara-konsernia.

Lue alta toimittaja Riitta Kylänpään vuonna 2014 kirjoittama juttu Siilinjärven kipsivuoren juurelta.  

Ikkunat helisevät ja kahvi värisee kupissa – Siilinjärvellä kaivos tuo hyvinvointia ja aiheuttaa huolta