Tiistain eka välkkä

kasvatus

Kuudesluokkalaiset pahoinpitelivät koulutoverinsa Vantaalla ja julkaisivat teosta videon netissä. Alkoi syyllisten ja vastuullisten etsintä.

Teksti
Elina Järvinen
Kuvat
Jarmo Wright
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Koulu on toiminut tässä oikein. Laiminlyöntejä ei ole tapahtunut. Asiaa on juuri selvitetty Vantaan toimielimissä – maanantaina kaupunginhallituksessa ja tiistaina opetuslautakunnassa – ja näin on todettu. Niissäkin.

Ilkka Kalon ääni on hillitty, vaimea lähes. Kalo on Vantaan perusopetuksen johtaja, entinen rehtori.

”Tämä on ollut yksittäinen oppilaiden tekemä väärä teko”, hän sanoo. ”Väkivallanteko.”

Niitä ei voi täysin estää, vaikka koulu tekisi mitä.

Kalo puhuu opetustoimen neuvotteluhuoneessa Tikkurilassa, vanhassa silkkitehtaassa. Turvavälin päässä istuu viestintäpäällikkö Kaisu Tolvanen. Hän nyökkäilee.

Pari päivää myöhemmin kauppakeskus Dixin kahvilassa istuu isä. Hän sanoo, ettei koulu ole tehnyt mitään. Häneen ei ole otettu yhteyttä yhtään kertaa. Ei edes silloin, kun alakoulun pihalla seisoi ambulanssi ja poika oli tajuton. Poika on 11-vuotias.

”En ole tyytyväinen.”

Isä aikoo tehdä rikosilmoituksen. Koska sellaisesta ei ole kokemusta, tytär on lähettänyt hänelle Whatsapp-viestillä ohjeen.

”Menet poliisiasemalle ja sanot, että haluat jättää rikosilmoituksen Kytöpuiston koulusta koskien virkavelvollisuuden laiminlyöntiä. Voisitteko auttaa?”

 

Tiistaina 15. syyskuuta isä oli töissä. Hän toimii vahtimestarina seurakunnan kiinteistöissä, siivoaa välillä. Hän on eläkkeellä mutta tekee töitä, koska pystyy. Periaate on sellainen. Kelan rahoja ei oteta.

Yhdentoista aikaan aamupäivällä entinen vaimo soitti. Hän oli hätääntynyt mutta sai sanottua, että koululla oli ambulanssi ja poliisikin. Rehtori oli juuri soittanut. Pojalle oli tapahtunut jotakin, mutta vaimo ei ymmärtänyt mitä. Rehtori oli sanonut, että pitäisi tulla paikalle, ja vaimo oli menossa juosten.

Isä otti taksin ja ajoi muutaman kilometrin matkan Havukoskelle. Koulun pihassa ei näkynyt ambulanssia eikä lapsiakaan, sillä alakoululaisilla oli ruokatunti.

Isä löysi pojan ja vaimon kansliasta. Hän yritti kysyä, mitä oli tapahtunut, mutta poika oli itkuinen ja sekava. Häntä oli lyöty välitunnilla, isä ymmärsi.

Rehtori ja luokanopettaja eivät sanoneet paljonkaan, eivät ehkä tunteneet vielä yksityiskohtia.

Puhuttiinko silloin välituntivalvonnasta? Vai vasta myöhemmin, kun tytär soitti vihaisena rehtorille?

Isä ei muista. Joka tapauksessa luku oli ensin kahdeksan. Välitunnilla oli ollut kahdeksan valvojaa. Se kuulosti kohtuulliselta, vaikka Kytöpuiston alakoulussa opiskelee neljäsataa lasta. Mutta sitten luku vaihtui viiteen, joku sanoikin niin.

Mitä tällainen oli? Eikö lukumäärää tiedetty vai valehdeltiinko siitä?

Näytti siltä, ettei poika voinut jäädä loppupäiväksi kouluun. Hän oli saanut ambulanssissa ensiapua mutta hoitaja oli sanonut, että tutkimuksiin oli syytä mennä.

Vanhemmat lähtivät viemään poikaa terveyskeskukseen.

Välitunnilla oli viisi valvojaa, koulutoimesta sanotaan.
Välitunnilla oli viisi valvojaa, koulutoimesta sanotaan. © jarmo Wright

Samana päivänä Snapchatissa ja Youtubessa alkoi levitä video. Tilanne koulun pihalla oli kuvattu.

Myöhemmin video poistettiin somekanavista, mutta se oli ehtinyt pojan sisarusten puhelimiin. Ja äidin ja isänkin.

Tekijät olivat leikanneet tallenteesta pätkiä ja jakaneet niitä tekstityksillä.

”Hahahahahahh” luki kohdassa, jossa poika jo makasi maassa liikkumatta.

Hän oli istunut yksin lautapenkillä, ja siitä hänet oli tönäisty alas. Sitten oli käyty kiinni, joukolla, kuristettu ja potkittu.

Lopuksi paikalle tuli opettaja keltaisissa välituntivalvojan liiveissä. Hän kumartui maahan ja tarttui poikaa olkapäästä.

”Hei, mikä on hätänä? Onko sulla joku sairaus? Epilepsia, joku? Onko?”

 

Kytöpuiston koulussa on tällaisten tilanteiden varalta ohjeet. Väkivaltatilanteen sattuessa.

Ne on päivitetty kesällä.

Kaikissa Suomen kouluissa on ohjeet, sillä Opetushallitus velvoittaa, että sellaiset tehdään. Täytyy laatia suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä ja kuvailla, miten mahdollisissa tilanteissa toimitaan.

Vantaan opetustoimella on ”kaupunkitasoinen pohja”, kuten Ilkka Kalo sanoo. Siihen jokainen koulu tekee omat tarkennuksensa.

Kytöpuiston ohjeissa on neljätoista kohtaa.

Asiaan on puututtava välittömästi, ei saa kääntyä pois. ”Väkivaltatilanteen selvittäminen on tärkeämpää kuin senhetkiset muut työtehtävät.”

Koulun muilta työntekijöiltä on pyydettävä apua. Määrättävä ylimääräiset poistumaan.

Jos tilanne on päällä, on yritettävä rauhoittaa se. ”Älä koske, jos ei ole pakko!”

Jos oppilas on saanut vammoja, niistä on huolehdittava ja pyydettävä lääkärin arvio.

Vakavissa tilanteissa on tiedotettava rehtoria, joka voi tarvittaessa kutsua koolle kriisiryhmän. Terveydenhoitajan, koulupsykologin, kuraattorin ja apulaisrehtorin. On myös soitettava poliisi.

Opettajainhuoneen seinällä on kriisikaavio, jossa kerrotaan, miten asiasta tiedotetaan.

Koulun ulkopuolisesta tiedottamisesta vastaa rehtori.

Mitä kaikkea 15. syyskuuta tehtiin? Koulu ei kerro yksityiskohtia. Opettajilla on vaitiolovelvollisuus ja oppilailla yksityisyyden suoja.

Ehkä toimenpiteistä voisi silti kertoa. Rehtori voisi selostaa, meneteltiinkö kaikilta osin kaavion mukaan.

Hän ei ole asiasta puhunut. Kaikki kysymykset on ohjattu opetusjohtaja Kalolle.

Kalo sanoo, että näin on toimittu Vantaalla aiemminkin, kun yksittäisen koulun suuntaan ”on tullut paljon painetta”.

”Miten vitussa tähän ei ole puututtu”, siskopuoli kirjoitti Facebookiin vielä samana päivänä.

Poika ei pystynyt palaamaan kouluun. Äiti haki kirjat, jotta kotona voisi lukea.

Isä soitti vanhimmalle tyttärelleen, pojan sisarpuolelle. Tämä asui jo omillaan naapurikaupungissa eikä ollut vielä kuullut. Isä kertoi ja lähetti perään videot.

Tytär menetti malttinsa. Hän ei ollut tiennyt, että koulussa oli ollut ongelmia pitkin syksyä. Poika oli kärsinyt kiusaamisesta, ja nyt kaikki oli päätynyt pahoinpitelyyn.

”Miten vitussa tähän ei ole puututtu?” tytär kirjoitti Facebookiin vielä samana päivänä. Isoilla kirjaimilla. ”Tätä on jatkunut 2 kk että pikkuveljeni saatetaan koulusta kotiin koska aina ovilla odottamassa 5–16 nuorta jotka haluavat hakata hänet.”

Näin oli ilmeisesti tapahtunut. Äiti oli kävellyt pojan kanssa aamuisin kouluun ja tullut iltapäivisin vastaan. Joku opettajista oli saattanut puoliväliin. Poika ei voinut kulkea yksin metsikön läpi.

Koulun kanssa oli sovittu niinkin, ettei poika mene välitunnille yksin. Jos valvojaa ei löydy lähelle, poika jää sisälle.

Äiti oli syksyn mittaan koettanut selvittää asiaa, käynyt koululla ja vanhempien ovella. Eivät saattamiset ratkaisseet ongelmaa. Koulu oli luvannut järjestää palaverin.

Miten tähän oli päädytty? Tytär sai käsityksen, ettei yhtä selkeää syytä ollut. Oli rikkoutuneita kaverisuhteita, parempia koulunumeroita, kärhämää ja opettajalle kertomista, kostoa.

Tyttären Facebook-päivitys oli pitkä, vihainen ja julkinen. Seuraavana päivänä hän kirjoitti toisen, vielä pitemmän. Sitä jaettiin 11 400 kertaa.

Siinä välissä tytär ehti soittaa rehtorille ja perusopetuksen aluepäällikölle. Hän ei saanut vastauksia, joita olisi halunnut. Rehtori sanoi, ettei tilanne ollut jatkunut kahta kuukautta, tämä tieto oli väärä. Hän kysyi vointeja.

Tytär vastasi kitkerästi: mikäpä vointi, pikkuveli voi huonosti. Pää on kipeä ja hengitys vaikeaa.

Aluepäällikkö ei tuntenut tapauksen yksityiskohtia mutta totesi, että pojalle oli kuitenkin hankittu saattaja.

Tytär suuttui puheluista entisestään.

”Ei helvetissä. Tähän on tultava loppu”, hän kirjoitti. ”Kiusaamiseen pitää puuttua heti, eikä odottaa ja odottaa että jotain tapahtuu!”

Kytöpuiston koulun neljälle oppilaalle on annettu kurinpitorangaistukset.
Kytöpuiston koulun neljälle oppilaalle on annettu kurinpitorangaistukset. © Jarmo Wright

Koululuokassa on aina valtasuhteita. Aina on niitä, joiden ympärillä kihisee enemmän kuin toisten. Muut hakevat paikkaansa suhteessa heihin.

Tuija Huuki on tutkinut lasten kaverisuhteita yli kymmenen vuotta. Hän on akatemiatutkija Oulun yliopistossa ja dosentti Turussa.

Huuki sanoo, etteivät valtasuhteet sinänsä vahingoita. Ratkaisevaa on se, miten jyrkästi roolit jakautuvat ja mihin valta perustuu. Perustuuko se pelkoon?

Kun on kyse kiusaamisesta, siitä että yksi lapsi joutuu toistuvasti nokittelun tai vahingoittamisen kohteeksi, valtaero on jo suuri. Kohteella ei juuri ole vastarinnan mahdollisuutta.

Mitä on tapahtunut sitä ennen?

Oikeastaan kaikki, mikä mahdollistaa kiusaamisen, Huuki sanoo.

Aluksi tilanteet vaikuttavat harmittomilta. Läpänheitolta ehkä, kiusoittelulta. Kaikelta siltä, mitä normaalissa kaveruudessa kuuluu kestää. Poikien varsinkin.

Yksi vastaa tunnilla väärin. Toiset vaihtavat merkitseviä katseita, tirskuvat. Mutta opettaja ei kiinnitä huomiota, matikantunti jatkuu.

Joku saa vaaleanpunaiset kengännauhat. Sitä kommentoidaan. Homot käyttää pinkkiä.

Sukupuoliroolit korostuvat. Pojat tarkkailevat, ovatko varmasti sellaisia kuin pojan pitää. Toteutuuko poikakoodi. Erottautuvatko he siitä, mikä kuuluu tytöille tai homoille. Osaavatko ottaa kantaa väkivaltaan, puolustaa itseään, jos tarve vaatii. Onko huumori hallussa.

Luokkaan syntyy arvojärjestelmiä, jotka perustuvat milloin mihinkin. Kengännauhojen väriin. Asuinpaikkaan. Harrastukseen. Uskontoon. Taustaan.

Hyvä, ei hyvä, säälittävä, nolo.

Tutkija kutsuu tätä hierarkiahakuiseksi paremmuusajatteluksi. Kiusaamiskulttuurin kannalta se on kriittinen kohta.

Tämän jälkeen porukkaan kelpaa vain, jos täyttää kriteerit. Arvoa mitataan jatkuvasti. Ja koska asema luokassa on uhattu, siitä pitää kamppailla. Miten se tapahtuu?

Polkemalla heikompia.

Tutkijan termi: sosiaalisen ulossulkemisen ahdistus.

Kun ahdistus kasvaa, empatia loppuu. Koko ryhmässä. Näin on tutkimuksissa havaittu.

Yksittäiset oppilaat voivat yhä tuntea myötätuntoa, mutta hekään eivät voi sitä osoittaa. Jos puolustaa hierarkian alinta porrasta, voi tapahtua pahin: istuu siellä pian itse.

 

Kun psykiatrit puhuvat kiusaamisesta, he puhuvat usein yksilöistä. Tietynlaisista persoonallisuuksista.

Kasvatustieteilijät sanovat, että kiusaaminen on yhteisön ongelma. Yhteisö antaa sen tapahtua, tai ei anna.

Tuija Huuki, kasvatustieteilijä, on kehittänyt Väestöliiton kanssa menetelmää, joka toimii alakoulussa ”hirveän hyvin”. Sen nimi on Pisarapuuttumisen malli.

Tulee tilanne, että joku vastaa tunnilla väärin. Ivalliset katseet, tirskunta. Opettaja ei jatkakaan matikkaa vaan keskeyttää tunnin. Sanallistaa tilanteen, kuten termi kuuluu. Täällä vastattiin väärin ja jotkut pilkkasivat.

Sitten keskustellaan. Eikö tunnin tarkoitus ole se, että opitaan? Miltä itsestä tuntuisi, jos omalle virheelle naurettaisiin? Ja mitä siitä seuraisi, että luokassa saisi nauraa toisen erehdykselle? Mihin se johtaisi?

Tämän jälkeen yhdessä sovitaan, että näin ei enää toimita.

Kun sitten tietenkin toimitaan, opettaja keskeyttää tunnin taas. Ja seuraavalla kerralla taas. Joka kerta, kun huomaa pienenkin ”vallankäytön pisaran”.

Vaatii opettajalta kärsivällisyyttä, mutta toimii, Huuki väittää. Lapset oppivat tähän. Hän seurasi viisi vuotta alakoululuokkia, jotka toteuttivat mallia.

Kiusaaminen ei pääse ”systemaattiseen vaiheeseen”. Pöydällä on vain pieniä ongelmia.

Vantaa on panostanut kiusaamisen ehkäisyyn monta vuotta, perusopetuksen johtaja sanoo.

Malleja on muitakin. Vantaalla käytetään Kiva koulu -ohjelmaa ja vertaissovittelu Versoa. Osa kouluista on kehittänyt omia käytäntöjään ”rusinat pullasta” -metodilla.

Ilkka Kalo sanoo, että Vantaa on panostanut kiusaamisen ehkäisyyn ”kaupunkitasoisesti monta vuotta”. On opetettu tunnetaitoja ja perustettu hyvinvointiryhmiä, vahvistettu yhteisöllisyyttä ja pidetty teemaviikkoja.

Kalo käyttää tie-vertausta.

Kuvitellaan tie, joka on hyvin suunniteltu ja tehty. Nopeusrajoitukset on asetettu ja valvontakamerat asennettu. Talvikunnossapito hoidettu.

Silti tiellä voi tapahtua onnettomuus. Joku voi tulla kahtasataa tai ajaa päihtyneenä. Vaikka asiat olisi kuinka hyvin hoidettu.

”Samalla tavalla yksittäinen oppilas tai oppilasryhmä voi tehdä väkivaltaa toiselle.”

”Näin käy joka vuosi valitettavan monessa koulussa eri puolilla Suomea.”

 

Tiistaina 22. syyskuuta Kytöpuiston koululla järjestettiin kokous. Tapahtuneesta oli viikko.

Äiti oli saanut tiedon kokouksesta. Koululta oli soitettu ja ilmoitettu aikataulu.

Heitä lähti neljä: poika, isä, äiti, sisko ja siskopuoli, tämä isän vanhin tytär, joka oli soittanut rehtorille ja aluepäällikölle ja purkanut mieltään somessa.

Vantaan kaupunki oli poikkeuksellisesti julkaissut tapauksesta tiedotteen. Facebookissa muun muassa. Sosiaalisessa mediassa oli levinnyt viikon aikana ”tapahtumiin liittyvää viestittelyä”, ja sen vuoksi kaupunki tiedotti.

Kuudesluokkalaisten ikävä ja vakava väkivallanteko, yksi oppilas loukkaantui. Kutsuttiin ambulanssi, loukkaantunut sai ensihoidon. Pyydettiin poliisi ja aloitettiin ”kurinpitotoimien valmistelut”. Koulunkäynti jatkunut nyt normaaliin tapaan.

”Poliisi jatkaa asian selvittämistä ja koulu rangaistuksiin liittyviä toimenpiteitä ensi viikolla.”

Kansalaiset olivat kommentoineet päivitystä vilkkaasti. Kymmeniä ja kymmeniä äkäisiä purkauksia. Kaisu Tolvanen ja muut kaupungin tiedottajat olivat vastanneet niihin parhaansa mukaan.

”Onko kurinpitotoimet sit sellasia et kiusattu vaihtaa koulua ja kiusaajat jatkaa normaalia elämää?”

”Vahvan yksilösuojan vuoksi emme pysty asian yksityiskohtia kertomaan. Vantaalla ei ole käytäntönä ehdottaa koulun vaihtoa, mutta mikäli asianosaiset sitä toivovat, se mahdollistetaan.”

Perhe saapui koululle, tapaaminen oli sovittu puoli kolmeksi. Paikalla olivat rehtori, aluepäällikkö, poliisi ja kaksi opettajaa.

Osallistujat esittäytyivät. Kun siskopuoli kertoi kuka on, poliisi totesi, että tämän oli syytä poistua. Siskon samoin. Perheen olisi pitänyt ilmoittaa, että sisaruksetkin ovat tulossa.

Siskopuoli sanoo, että tämä nimenomaan oli ilmoitettu. Hänestä todellinen syy olivat hänen somepäivityksensä ja niistä syntynyt julkisuus.

Luokkahuoneen ulkopuolella poliisi torui häntä. Sanoi, ettei mediaryöpytys tee hyvää tämän ikäiselle lapselle. Sisko pani vastaan. Valitettavasti mitään ei muuten tapahdu, hän sanoi. Poliisi oli eri mieltä.

Sisällä luokassa ilmapiiri kiristyi. Isä sanoi, että jos tytön on lähdettävä, ei hänkään jää.

Hän kuitenkin jäi muttei suuremmin enää puhunut.

Seurasi lisää sotkua. Tulkki, joka tilaisuutta varten oli hankittu, puhui sellaista arabiaa, jota perhe ei ymmärtänyt. Pojan vanhemmat ovat marokkolaisia, ja äiti halusi ilmaista itseään äidinkielellä. Suomen taito ei ollut riittävä. Isän kielitaito oli hyvä, sillä hän on muuttanut Vantaalle 1980-luvun puolivälissä. Mennyt Wärtsilälle töihin. Hän on metallimies.

Nyt kännykän päässä oli tulkki, josta ei ollut hyötyä. Kuin olisi tarjonnut suomenkieliselle eestiä.

Oli kutsuttava sisko takaisin luokkaan tulkkaamaan. Siskopuoli istui hetken ulkona keinussa ja lähti sitten menemään.

Tapaaminen kesti tunnin. Sen aikana päätettiin, että poika vaihtaa koulua. Äiti oli pyytänyt sitä jo aiemmin, mutta asia ei ollut edennyt. Nyt aluepäällikkö kävi soittamassa toiseen kouluun, ja vaihto oli sillä selvä.

Kaupunki ei kommentoi kokouksen kulkua, siitä on olemassa vain perheen kertomus.

Poika ei vastustanut koulun vaihtoa. Myöhemmin hän kuitenkin lähetti siskopuolelle viestin. Siinä oli kuva, jossa luki, että kiusaajan pitää vaihtaa koulua, ei uhrin.

”Tää on mun mielipide.”

”Ja unohin sanoo silloin.”

 

Poika käy uutta koulua, kulkee taksilla matkat. Kahtena lokakuun aamuna hän istui uuden rehtorin kyydissä. Taksia ei kuulunut, ja rehtori haki hänet itse.

Toipuminen on kesken. Isä sanoo, että poika nukkuu huonosti, näkee painajaisia. Juostessa usein huimaa, samoin jännittävissä tilanteissa ja liikennevälineissä. Poika on käynyt tutkimuksissa.

Isä ei ymmärrä, että kaikki olisi nyt tässä. Asia olisi sillä kuitattu, että poika pantiin eri kouluun. Hän sanoo, että on yrittänyt soittaa vanhaan kouluun ja käynytkin, lääkärikäyntien vuoksi, muttei ole tavoittanut johtoa.

”Kukaan ei puhu, ei soita, ei pyydä anteeksi. Ei mitään.”

Se ei ole ihan koko totuus. Sosiaalityöntekijä on soittanut ja luvannut auttaa asunnon etsimisessä. Äiti ja lapset haluavat muuttaa.

Perheneuvolastakin on ollut puhetta, tapaamisaikaa odotetaan.

Onko kurinpitorangaistuksia annettu? Jos määräaikaista erottamista harkitaan, prosessi on pitkä ja mutkikas. Oppilaita ja huoltajia on kuultava, kutsut lähetettävä postissa. Päätöstä varten on koottava erillinen toimielin, opetuslautakunnan jaosto.

Perhe ei näistä vaiheista tiedä, sillä koululla ei ole velvollisuutta informoida heitä. Prosessit koskevat muita lapsia, tekijöitä.

 

Vantaan opetuslautakunnan alainen yksilöasioiden jaosto päätti kurinpitorangaistuksena erottaa neljä oppilasta määräaikaisesti koulusta. Yksi oppilas erotettiin viikoksi, kaksi kolmeksi viikoksi ja yksi neljäksi viikoksi.

Juttua varten on haastateltu myös erityiskasvatuksen asiantuntijaa Sari Haapakangasta Suomen Vanhempainliitosta.