Kuka olisi uskonut: Partioliike kukoistaa taas – asennetta riittää

He kättelevät vasemmalla, nostavat kättä lippaan ja opiskelevat univormuissa johtajuutta.
Kotimaa 7.8.2015 05:30

Aamunavauksessa tervehditään lippua ja kuullaan tarina pojasta, hiirestä ja kylänvanhimmasta. Opetus on se, että oma asenne ratkaisee. © Anssi Jokiranta

Voiko olla suomalaisempaa harrastusta: ollaan metsässä, jaetaan saunavuorot ja nimitetään ihmisiä luottamustehtäviin. Viikon kestävällä Lapin partiolaisten piirileirillä eli Loimulla tehtäviä ja vastuuta riittää kaikille. On kaksi varajohtajaa, ohjelmapäälliköitä, huoltopäälliköitä, turvapäällikkö, alaleirien johtajia, heidän alaisuudessaan toimivia ”loimuttajia”, mottimestareita ja seurakunnan partiotyöntekijä eli ”seppo”.

Nyt esittäytyy 18-vuotias Anna Enbuske, viestintävastaava ja valokuvaaja, joka tervehtii ojentamalla vasemman käden.

Vasemman siksi, että reilut sata vuotta aiemmin muuan brittilordi taisteli Etelä-Afrikassa buurisodassa ja huomasi, että heimosoturit kantoivat kilpeä vasemmassa kädessä. Kun soturi kohtasi ystävän, kilpi laskettiin maahan ja käteltiin vasemmalla.

Sama lordi oli kirjoittanut muutama vuosi ennen sotaretkelle lähtöään tiedustelutoiminnan oppaan, Aids to Scouting. Siinä oli niksejä esimerkiksi suunnistukseen, viholliselta suojautumiseen ja karttojen piirtämiseen.

”Kuivissa maissa hiekkapölly tarkoittaa usein, että vihollinen on liikkeellä”, lordi Robert Baden-Powell neuvoo teoksessa ja selostaa, kuinka löysi vettä tarkkailemalla kyyhkysten lentoa.

Palattuaan Etelä-Afrikasta Englantiin lordi havaitsi, että koulupojat olivat alkaneet käyttää teosta leikeissään. Sitä oli myyty jo 100 000 kappaletta. Hän innostui versioimaan opuksesta erityisesti lapsille tarkoitetun kirjasen, Scouting for Boys. Se oli paljon muutakin kuin sotamuisteloita ja maastoutumisniksejä.

Baden-Powell oli huolissaan brittinuorison rappiosta. Siksi hän päätyi kehittämään kokonaisen kasvatusmenetelmän, jolla oli tarkoitus kehittää nousevasta sukupolvesta hyviä kansalaisia. Menetelmää testatakseen lordi kokosi joukon koulupoikia ja lähti Etelä-Englannin saaristoon leireilemään. Reissu oli menestys ja niin oli myös uusi teos.

Vuonna 1910, neljä vuotta koeleirin järjestämisen jälkeen, kirja saapui Suomeen nimellä Partiopojat. Samana vuonna perustettiin Suomen ensimmäiset lippukunnat, eräänlaiset partion paikallisyhdistykset.

Syntyi maailmanlaajuinen liike. Vasemmalla kättelystä tuli partiolaisten tapa, joka näkyy myös täällä, metsikössä puolen tunnin ajomatkan päässä Rovaniemeltä.

 

Kännykästä katoaa kenttä, mutta ei tässä tunne olevansa keskellä ryteikköä. Ympärillä on 400 asukkaan telttakylä, joka on noussut mäntyjen lomaan vuorokaudessa.

Lammen rantaan on kyhätty kaksi telttasaunaa, pukuhuone ja järveen upotetun vesipumpun avulla suihku. Rimoista ja pressuista on rakennettu ruokailukatos sateen varalta ja tiskiämpärit on viritetty telineisiin sopivalle korkeudelle.

Lippuaukiolla Lapin partiolaisten varapuheenjohtaja purkaa peräkärrystä laatikkokaupalla suklaapatukoita ja limuja telttaan. Se muuttuu iltapäivällä kioskiksi.

Aikuiset puhuvat viestejä maanpuolustuskoulutuslaitokselta lainattuihin Virve-viranomaispuhelimiin:

Liikenteenohjaaja kakkonen, kaksi autoa tulossa lippuaukiolle.

Karhu kuuntelee.

Onko vieraat lisätty muonavahvuuteen?

 

En ole vieras, vaan toisena leiripäivänä jo melkein leiriläinen itsekin. Partiolaiset ovat antaneet huivin kaulaan, jotta tuntisin kuuluvani joukkoon.

Huivi on vähän samanlainen yhteenkuuluvuutta luova sisäpiiriperinne kuin vasemmalla kättely. Väristä tunnistaa, mistä Suomen yli 700 lippukunnasta partiolainen on.

Minulle on annettu keltainen, niin sanotun EVP:läisen eli ei-vielä-partiolaisen huivi. Seisoskelen nuotion ympärillä, kun Anna Enbuske – kaulassa Napapiirin tyttöjen sinivalkoinen huivi revontulikuvioinnilla – jakaa vaahtokarkkeja grillattavaksi.

Enbuske pohdiskelee, rohkenisiko hakea seuraavan kesän suurleirin ”viestintäkympiksi”.

Siinä tehtävässä olisi jo selvästi enemmän vastuuta kuin tämän piirileirin viestintävastaavana. ”Kymppinä” pääsisi johtamaan valokuvaajatiimiin pestattuja nuoria – johtamisesta partiolaiset puhuvat paljon.

Tietysti kannattaa hakea, muut kannustavat. Lordi Baden-Powellin kehittämään kasvatusmenetelmään kuuluu ”nousujohteisuus”, vastuun ottaminen koko ajan haastavammissa tehtävissä.

Ensi kesän leirillä tehtävä ei olisi haastavampi vain siksi, että siinä saisi vähän kuin alaisia. Kokoontuminen on lisäksi paljon suurempi kuin tämä lappilaisten leiri. Kaikille Suomen partiolaisille tarkoitetulle Finnjamboreelle odotetaan 15 000 osallistujaa – yhtä paljon kuin Loviisassa on asukkaita.

Johtaminen ja vastuun kantaminen huivi kaulassa ei ole mikään pienen piirin harrastus, vaikka siitä oli kovaa vauhtia tulossa sellainen.

Jos partion jäsenmäärä olisi 2010-luvulla jatkanut laskua samaa tahtia kuin edeltävät 20 vuotta, viimeinen partiolainen puhaltaisi leirinuotion sammuksiin vuonna 2033. Mutta kolme vuotta sitten jäsenmäärän lasku pysähtyi. Sen jälkeen partiovaloja on vannottu kiihtyvällä tahdilla.

Viime syksynä 11 000 uutta ihmistä lupasi ”parhaansa mukaan rakastaa Jumalaansa, maatansa ja maailmaa”. Uudellamaalla jäsenrekisteri on paisunut noin 20 prosentin vuosivauhtia, koko maassa noin kymmenen. Yli 60 000 jäsenellä partio on Suomen suurin nuorisojärjestö.

Lapissakin kasvu on huomattu, kertoo piirin puheenjohtajan tehtäviä hoitava Maaret Arffman leiriin vierailulle tulleelle Eeva-Maria Maijalalle. Maijala on keskustan kansanedustaja, itsekin partiolainen.

Muonioon ollaan perustamassa uutta partiolippukuntaa, samoin Ranualle, jossa sellainen oli viimeksi 1990-luvun puolivälissä, Arffman selostaa. Samalla kansanedustaja katsastaa metsään kyhättyjä harrastelupisteitä, eli ”motteja”, joilla 7–9-vuotiaat sudenpennut veistävät linnunpönttöjä ja kokeilevat erilaisten silmälasien avulla, miltä tuntuu olla näkövammainen.

Sillä välin vanhemmat partiolaiset siivoavat bajamajoja, kantavat lisää tiskivettä ja vievät roskia. Teineille on johtajakoulutusta.

Tämä kaikki on tietysti tuttua Maijalalle, partiotaitokisojen entiselle piirimestarille ja eduskunnan partioparlamentin jäsenelle. Maijalan mielestä ei ole mikään yllätys, että entisiä ja nykyisiä partiolaisia on päätynyt eduskuntaan. Eikä sekään yllätä, että yrityspomot Jorma Ollilasta Björn Wahlroosiin ovat aikoinaan kulkeneet metsässä huivit merimiessolmulla kaulaan kietaistuina.

Tämä on harrastus, joka kasvattaa vastuunkantajia, tulevaisuuden johtajia. Niinpä kaksi Maijalan omista lapsista on mukana tällä leirillä kasvamassa vastuullisuuteen. Tuolla toinen heistä onkin. Johtajakoulutus on käynnissä lammelle viettävän rinteen tasanteella.

 

Oletko muistanut kertoa hampurilaismallista palautteen antamisessa? Kaksi johtajakouluttajaa supattelee takarivissä, kun 19-vuotias kouluttajakollega Vilma Viertola kertoo, että seuraavaksi jakaannutaan pienryhmiin harjoittelemaan toimintasuunnitelman tekemistä.

Mättäällä istuu parinkymmenen hengen ryhmä 15–17-vuotiaita, jotka suorittavat leirin aikana ryhmänohjaajakoulutuksen. He ovat kriittinen ikäluokka. Tämän ikäisiä tarvitaan vetämään viikoittain partiokoloilla kokoontuvia ryhmiä nuoremmille partiolaisille.

Kasvu ei nimittäin ole syntynyt vain uusien jäsenten rekrytoinnilla vaan sillä, että vanhat on saatu jäämään. Aiemmin partiosta erottiin usein siinä vaiheessa, kun mentiin yläasteelle. Nyt yhä useampi pysyy mukana.

”Koko ajan pitäisi lisätä haastetasoa siinä, mitä ryhmän kanssa tehdään”, Viertola neuvoo ja muistuttaa, että tarvittaessa voi kysyä apua myös lippukunnan kokeneemmilta johtajilta.

”Se on se partion idea. Aina on joku, joka tulee pitämään pystyssä, jos on kaatumassa. Partio-burnoutit eivät ole mukavia, kun niitä tapahtuu.”

 

Partio-burnout on ollut lähellä. Piirin varapuheenjohtaja pidättelee kyyneleitä seisoessaan teltan etuosassa puhumassa kokousväelle.

Ylimääräinen piirikokous on kutsuttu koolle kesäleirin yhteyteen, jotta Lapin partiolaisille voitaisiin valita uusi puheenjohtaja. Edellinen erosi henkilökohtaisten syiden takia, ja vastuu on valunut varapuheenjohtajalle.

”Voin sanoa, että on ollut aika rankkaa”, varapuheenjohtaja sanoo. Hän pitää pienen tauon ennen kuin pystyy jatkamaan.

”Te tarvitsette piirin täyden tuen, että voitte hymyssä suin tehdä partiota. Että saadaan kasvatettua noista pienistä sudenpennuista hyviä yhteiskunnan jäseniä”, varapuheenjohtaja sanoo.

Yleisössäkin itketään.

Liikutus jatkuu, kun uuden puheenjohtajan valinnan jälkeen jaetaan kunniamerkit. Mitalit on aseteltu siisteihin riveihin siniselle samettityynylle kynttilän ja partiolipun viereen. Palkittavat seisovat ryhdikkäässä rivissä ”viralliset” päällä, eli sinisissä viranomaisasua muistuttavissa paidoissa. Jotkut ovat täydentäneet asukokonaisuuden ”väiskillä”, juutalaisten kipaa muistuttavalla päähineellä, jossa on sinisellä pohjalla valkoinen risti.

Kun kokouksen puheenjohtaja kiertää kiinnittämässä hopeiset ja pronssiset ansiomitalit rintapieliin, palkittavat tekevät kunniaa nostamalla oikean käden lippaan.

Kokousteltan ohi huristelee mönkijä, jonka perävaunussa istuu kaksi teinipoikaa armeijakuosit päällä.

Jos kiinnittää huomiota pelkästään yksityiskohtiin, kuten leirinjohtajan vyön Suomi-leijonaan, partioleireily on helppo nähdä isänmaallisena armeijaintoiluna. Mutta lippatervehdyksissä ja partiolupauksen säkeissä, joissa luvataan palvella maata, vaikuttaisi olevan kyse pikemminkin perinteistä – vähän niin kuin Suvivirsi on enemmän tapa kuin harrasta jumalanpalvontaa.

Ja kun piirikokouksen jälkeisenä aamuna ruokajonossa vastaan tulee pikkutyttö, joka rallattelee Lippulaulua, hän tuskin tarkoittaa haluavansa kuolla siniristilipun puolesta.

Laulu on jäänyt soimaan päähän aamunavauksesta. Se laulettiin tänään lähinnä sen takia, että joidenkin perinteisten lippukuntien mielestä aamunavaukset ovat olleet leirillä liian rentoja.

Sekin, että 1960- ja 1970-luvulla partiossa ei juuri nähty vasemmistoperheiden lapsia, taisi kertoa enemmän noista vuosikymmenistä kuin partiosta. Liike on aina kieltänyt olevansa puoluepoliittinen järjestö, mutta kun kaikki oli poliittista, ei ollut vaikea vetää yhtäläisyysmerkkejä kotia, uskontoa ja isänmaata julistavan harrastuksen ja oikeistolaisuuden välille.

Sosiaalidemokraattien Nuoret Kotkat -nuorisojärjestö kertoo yhä nettisivuillaan, että järjestössä aloitettiin leiri- ja ulkoilutoiminta ”vastapainona partioliikkeen oikeistolaiselle toiminnalle”.

 

Jos ei takerru symboliikkaan, ei tämä oikeistolaiselta näytä. Loimublogin kirjoitusvuoroja jakaa vihreiden jäsen ja entinen kunnallisvaaliehdokas. Yövahtivuoroon valmistautuva 18-vuotias Janette Jokelainen sanoo, että hänelle pääasia on, että sudenpenturyhmällä on hauska kesälomaviikko.

Siihen ei kuulu politiikkaa, mutta uskontoa kyllä vähän.

Neljäs leiripäivä huipentuu partiomessuun. Siellä johtajakoulutettavat esittävät näytelmän Matteuksen evankeliumin kohdasta, jossa viisas mies rakentaa talonsa kalliolle niin kuin uskovainen elämänsä Jeesuksen opetusten pohjalle.

Neljä ala-asteikäistä seisoo leiriläisten veistämän suuren ristin alla antamassa partiolupausta, jossa ”lupaan kunnioittaa Jumalaani” – omistusliite siksi, että jumala voi olla muukin kuin kristittyjen.

Leiripappi selittää saarnassa, miksi jumala on kuitenkin tärkeä mainita:

”Partion ihmiskäsitykseen kuuluu olennaisena osana usko johonkin ihmistä suurempaan. Sana jumala kuvaa tätä.”

Koska useimmille suomalaisille jumala on sitä, mitä evankelisluterilainen kirkko opettaa, partion tiivis yhteistyö kirkon kanssa on käytännön sanelemaa, partiolaiset selittävät. Seurakunnilta saadaan tiloja, uskonnollissävytteiset nuotiolaulelmat ovat osa suomalaista perinnettä ja partiokokousten yhteydessä pidetään kirkollisia iltahartauksia vain, jos joukossa ei ole sellaisia, joiden vakaumukseen ne eivät sovi.

Partio on paitsi poliittisesti myös uskonnollisesti sitoutumaton liike. Se myötäilee yhteiskunnan arvoja: Yhdysvalloissa hyväksyttiin homot partiojohtajiksi vasta tänä vuonna, mutta Suomen-kollegat marssivat mukana Pride-kulkueessa.

Se, mikä on universaalia, on asenne.

 

Yritän ottaa innostuneen asenteen. Minulta kysytään, haluanko osallistua sudenpennuille pidettävän askartelutyöpajan vetämiseen iltapäivällä. Siellä tehdään t-paidoista kauppakasseja. En kehtaa kieltäytyä. Partiolainen osallistuu, vaikka ei huvittaisi. Ja on yhteisöllinen: aikuispartiolainen pahoittelee, ettei voi jäädä seuraksi saunaan, koska on riennettävä kokoukseen.

Niitä on täällä paljon. Joka ilta leirin johtajisto kokoontuu ”metsän hallitukseen” käymään läpi kulunutta päivää. Alaleirin johtaja pohtii, voiko auringonpaiste houkutella käärmeitä rantakalliolle ja aiheuttaa turvallisuusriskin.

Samaan aikaan ruokakatoksella suunnitellaan erämottia. Mösö, Päkä, Metso ja Kope – useimmilla leiriläisillä on partionimi – puntaroivat rooliaan:

”Me ollaan läsnä, ohjaamassa ja tukemassa. Tästä ei haluaisi tehdä kilpailua, mutta meillä on tuolla neljä sipsipussia ja kisan voi tehdä sillä periaatteella, että se ryhmä voittaa, joka tekee eniten asenteella”, Metso pohtii.

Partionuorissa asennetta tuntuu riittävän. 17-vuotias poika selostaa, millaista ohjelmaa on suunnitellut tarpojaryhmälle, jota alkaa ohjata syksyllä:

”Askartelu on aina kivaa.”

Jos askartelu on 17-vuotiaista kivaa, ei ole mikään ihme, että partio kasvaa, nuorten tupakointi ja alkoholinkäyttö vähenee ja täysraittius lisääntyy.

Tästä ikäluokasta Robert Baden-Powell olisi ylpeä.

Se on ikäluokka, joka fanittaa Mustaa Barbaaria. Artistin hittibiisi kertoo urheilusta.

Kun lehtiotsikossa lukee, että 19-vuotias malli myöntää olevansa isoäiti, sillä ei ole mitään tekemistä teiniäitiyden kanssa. Hän sanoo elävänsä kuten mummo: baareissa käymisen sijaan hän viihtyy kotona laittamassa ruokaa.

Englanniksi tästä sukupolvesta puhutaan nimellä generation yawn. Suomeksi se kääntyisi haukotussukupolveksi.

Ikänsä puolesta siihen kuuluu myös Jimi Viitasaari, joka lepää riippumatossa yövahtivuoron jälkeen. Hän kertoo pitäneensä koulussa esitelmän partiosta ja saaneensa muutkin innostumaan harrastuksesta. Viitasaari muistelee, kuinka kerran lumiluolavaelluksella pidettiin kokous saunassa.

”Kellään ei ollut kelloa, joten kokous päätettiin aloittaa lämpötilassa 86,5 celsiusta”, Viitasaari sanoo.

Hän on 17-vuotias ja taitaa kokoushuumorin. Ihmisillä on niin eri käsityksiä siitä, mikä haukotuttaa.

Ehkä haukotussukupolvi ei ole paras mahdollinen käännös generation yawnille.

Sen sijaan voisi puhua partiosukupolvesta.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.