Kuinka maailma pelastetaan? – Neljä naista ratkoo Suomen ja maailman tulevaisuutta

Kanava-lehden tulevaisuuskeskustelussa kantaa ottavat Elina Lepomäki, Pilvi Torsti, Hanna Ojanen ja Mari Pantsar.
Kotimaa 19.11.2018 20:50

Mari Pantsar, Elina Lepomäki, Hanna Ojanen ja Pilvi Torsti. © Jarmo Wright

Voiko talous vielä kasvaa? Entä väestö? Kanava-lehden 7/2018 tulevaisuuskeskustelussa kansanedustajat Elina Lepomäki (kok) ja Pilvi Torsti (sd), kansainvälisen politiikan dosentti Hanna Ojanen ja Sitran Hiilineutraali kiertotalous -teeman johtaja Mari Pantsar keskustelivat Kanavan Tuomo Lappalaisen johdattelemana siitä, millainen tulevaisuus Suomea ja maailmaa odottaa.

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Kanava: Kun puhutaan suomalaisten hyvinvoinnista, keskustelu kiertyy usein talouteen. Sanotaan, että kakkua pitää kasvattaa ennen kuin se voidaan jakaa. Onko jatkuvan talouskasvun ajatus enää tätä päivää?

Lepomäki: Periaatteessa siihen ei ole mitään ulkoisia syitä. Mutta verorahoista rahoitettu hyvinvointivaltio on laskettu sen varaan, että talous kasvaa. Talouskasvuhan voi tulla pelkästään siitä, että tehdään tehokkaammin se mikä tehdään. Erikoistutaan nykyistä paremmin ja panostetaan palveluihin. Suomessa me olemme tässä aavistuksen jäljessä moneen eurooppalaiseen maahan verrattuna.

Hyvinvointivaltion filosofia pitäisi kääntää niin, ettei puhuta vain siitä mitkä ovat julkisen järjestelmän keräämät tulot ja mitkä menot, vaan keskitytään siihen, miten ihmiset voivat parantaa omaa ja läheisten elämää. Tässä kartellien luvatussa maassa olisi tärkeää, että markkinoilla olisi toimiva kilpailu, johon eri tyyppiset yritykset pystyisivät tulemaan mukaan.

Pantsar: Kun haetaan talouskasvua tai hyvinvointia, pitäisi elää maapallon kantokyvyn rajoissa. Nyt ei ole mitään merkkiä ilmastonmuutoksen tai biodiversiteettikadon saamisesta kuriin. Nykyisillä kulutustottumuksilla emme kaikki 7,6 miljardia ihmistä yksinkertaisesti mahdu tänne pallolle. Niitä täytyy muuttaa, ja palvelut ovat yksi puoli siinä. Mutta hirveän paljon luotetaan siihen, että tulee digitaalisia palveluita, jotka pystyvät irtikytkemään luonnonvarojen käytön ja talouskasvun. Liian vähän on puhuttu digitalisaation ilmastovaikutuksista. On ennustettu, että vuoteen 2020 mennessä digitalisaatio aiheuttaa yli kolme prosenttia maailman päästöistä. Se on kestämätön yhtälö.

Torsti: Talouskasvusta on ollut helppo puhua, koska sitä on totuttu mittaamaan. Kun puhutaan kestävästä kehityksestä, pitäisi ruveta mittaamaan asioita muillakin suureilla. Taloushan ei ole päämäärä vaan väline. Jos toivotaan enemmän talousosaamista, pitää ensin määritellä, puhutaanko kansantaloudesta, kotitaloudesta vai yritystaloudesta.

Ojanen: Maallikkona ajattelen, että ongelmia luodaan sinnekin missä niitä ei ole. Ihmisiä pelotellaan, että kasvu hidastuu, vaikka pikemminkin tuntuu, että kaikki lähtee valitettavan helposti kasvamaan. Pelottelu yhtä aikaa sillä, että kasvua ei ole riittävästi ja toisaalta kasvu menee liian pitkälle on aika hämmentävää.

Lepomäki: Politiikan tehtävä ei ensisijaisesti ole kasvattaa yhteistä pottia ja miettiä, mihin rahaa jaetaan. Ensisijainen asia on, miten me maksimoimme ihmisten hyvinvoinnin käytettävissä olevilla resursseilla ja annetussa viitekehyksessä. Ihmisen ensisijainen tehtävä ei ole toimia veronmaksajana eikä olla kasvua tuottava kansalainen, vaan ihmisellä on itseisarvo. Kysymys pitää palauttaa siihen, minkälainen julkinen talous meillä voi olla tulevaisuudessa ilman että tukahdutetaan ihmisten mahdollisuuksia niissä rajoissa, jotka meille on annettu.

Pantsar: Meidän pitäisi oikeasti varautua siihen, että joudumme ehkä jossain vaiheessa menemään negatiiviseen talouskasvuun.

Kanava: Mitä negatiivinen talouskasvu merkitsisi turvallisuuden kannalta?

Ojanen: Paljon on kiinni siitä, kuinka globaali ilmiö talouden radikaali muutos olisi. Jos se koskisi kaikkia, suhteellinen vaikutus yksittäisen maan turvallisuuteen olisi vähäisempi. Mutta jos maiden keskinäiset suhteet muuttuisivat, kyllähän se heijastuu turvallisuudessa.

Pantsar: Maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern teki 2006 raportin ilmastonmuutoksesta. Hänen lopputulemansa oli, että suurimpien vahinkojen torjunta maksaisi yhden prosentin maailman BKT:stä, mutta jos torjuntaan ei lähdetä, maailman BKT tippuu pysyvästi 5–20 prosenttia. Joistain alueista tulee elinkelvottomia, eikä kaikille voida tuottaa ruokaa. Sillä on varmasti vaikutuksia turvallisuuteen vaikkapa maastamuuton tai ilmastopakolaisuuden kautta. Ruoan hinnan nousu taas voi olla sisäisen turvallisuuden kysymys.

Torsti: Yleinen eriarvoisuus on aina turvallisuusuhka. Aikoinaan Balkanilla minulle jäi mieleen lause, että mikään ei ole niin vaarallinen kuin toimeton nuori mies. Se taas palautuu koulutuspolitiikkaan, työllisyyspolitiikkaan ja niin edelleen. Kun puhutaan turvallisuudesta, ollaan lopulta tekemisissä yhteiskunnan yleisen toimivuuden ja tasa-arvoisuuden kanssa.

Ojanen: Aikaperspektiivi on tärkeä. Äkillisiin katastrofeihin ei voida varautua. Mutta on myös asioita, joiden toteutumisesta ollaan varmoja, eikä silti tehdä mitään niiden torjumiseksi.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa vastuu on meillä jokaisella.

Pantsar: Meidän pitäisi jollain tavalla saada globaali väestönkasvu tällä lämpenevällä maapallolla kuriin. Muuten turvallisuus on todella iso haaste. Toiset alueet muuttuvat niin kuiviksi ja kuumiksi, ettei niillä pysty asumaan. Jos elinkelpoinen tila kapenee ja ihmisten määrä kasvaa, siinä ovat konfliktit aika lähellä.

Lepomäki: Turvallisuus on hirveän subjektiivinen kokemus. Yksi tapa tuottaa sitä on tehdä tilaa erilaisuudelle. Ennakkoluulot lähtevät usein siitä, että on itse kokenut jonkinlaista ekskluusiota. Jos me sallimme ihmisille hyvin monenlaisia elämänpolkuja, se varmaan auttaa myös hyväksymään monenlaisia muualta tulleita.

Torsti: Globaalissa katsannossa tärkeimpiä ovat naiset, tytöt ja koulutus. Ne vaikuttavat kaikkeen, mistä Mari puhui. Meillä on valtavasti tutkimusta siitä, miten naisten ja tyttöjen aseman parantaminen vaikuttaa yhteisöihin. Toivoisin, että Suomi olisi myös tässä kohtaa vielä voimakkaammin suunnannäyttäjämaa.

Ojanen: Pitäisi puhua enemmän vastuullisuudesta. On vähän semmoista vastuullisuushöltymää, oli sitten kyse valtioista tai järjestöistä, että korostetaan resilienssin merkitystä ja laitetaan vastuuta koko ajan alemmas.

Pantsar: Ilmastonmuutoksen torjumisessa vastuu on meillä jokaisella. Se ei ole vain sitä, että tekee itse vaan myös sitä, että vaatii muilta.

Ojanen: Mitä jos oltaisiin hirveän vastuullisia, haluttaisiin että ilmasto olisi ensi vuonna iso asia vaaleissa ja puheenjohtajakaudella, niin miten se käytännössä saadaan aikaan?

Pantsar: Media päättää, mistä vaaleissa puhutaan. Sen tehtävä on vaatia ehdokkaita kertomaan, mitä he tekisivät. Ei riitä, että kysytään, teetkö jotain. Pitää kysyä, mitä teet ja miten.

Ojanen: Kun jotkut poliittiset voimat ovat saaneet maahanmuuttokysymyksen esiin nollasta, miksei ilmastoasioita voisi vyöryttää samalla lailla, kääntämällä kaikki asiat ilmastoasioiksi.

Torsti: Meillä on korkeasti koulutetut toimittajat ja erittäin vapaa media, josta valtaosa tunnistaa tutkijoiden näkemyksen ilmastonmuutoksesta. Olen sillä lailla idealistisesti luottavainen.

Kanava: Voiko ilmastonmuutosta enää pysäyttää?

Pantsar: António Guterresin (YK:n pääsihteeri) mukaan on puolitoista vuotta aikaa kääntää maailman päästöt laskuun. Se ei tapahdu.

Lepomäki: Sitten tässä on rinnalla auringon aktiivisuus, mihin on vielä rajallisemmat resurssit vaikuttaa. Se vaikuttaa aavistuksen toiseen suuntaan, mutta ei muuta isoa kuvaa.

Torsti: Toisaalta YK:n 2030-agenda on aika ainutlaatunen maailmanpelastusohjelma. Voi kysyä, vaikuttaako se mihinkään, mutta Helsingin kaupungin strategiassa se on otettu huomioon, ja yhä useammat yritykset ottavat sen tosissaan. Tällaisia pieniä toivon kipinöitä näkyy.

Pantsar: Olen melko skeptinen sen suhteen, pystytäänkö ilmaston lämpeneminen rajoittamaan siedettävälle tasolle. Tekniset ratkaisut on olemassa, ja niitä olisi varaa ottaa enemmänkin käyttöön. Tämä ei ole teknologiakysymys eikä rahakysymys vaan poliittinen kysymys. Nyt ei näytä missään maassa olevan poliittista tahtoa.

Päättäjillä ei välttämättä ole ihan viimeistä tietoa. Ihmiset ovat kiireisiä eivätkä ehdi perehtyä asioihin. Suomessakin liputetaan sen puolesta, että hiilen hinnan pitäisi olla globaali, kaikille sama. Mutta on ihan epärealistista, että rikkaat ja köyhät maat maksaisivat saman sata euroa tonnilta hiilidioksidista. Pitää olla muita mekanismeja. Jos Euroopassa jokin edelläkävijämaa – vaikka Suomi – ilmoittaisi olevansa 2030 hiilineutraali, ei menisi kauan kun Ruotsi, Tanska ja muut ottaisivat saman tavoitteen. Siitä tulisi positiivinen vivutus.

Torsti: Seuraavien vaalien merkitys on monitasoinen. Meillä on harvoin EU- ja parlamenttivaalit näin lähekkäin ja nyt vielä EU-puheenjohtajuus heti perään. Siinä on puolen vuoden ikkuna, jonka aikana meillä on hyvä mahdollisuus olla aloitteellisia myös kansainvälisesti.

Pantsar: Perinteisen teollisuuden sana painaa vielä paljon päätöksentekohetkellä. Niin ne päätökset ovat ikävä kyllä kääntyneet enemmän sinne säilyttävän puolelle. Tämä on poliittista realismia.

Lepomäki: Keskimääräisellä poliitikolla ei ole kannustimia katsoa edes viiden vuoden päähän, saati kymmenen tai kahdenkymmenen. Kansainvälisissä ratkaisuissa on vielä omat hankaluutensa. EU-tasolla pitäisi pyrkiä hiilen suhteen mahdollisimman laajoihin ja neutraaleihin ratkaisuihin. Minkä takia hiiltä ei esimerkiksi veroteta lentoliikenteessä yhtään? Tällaiset asiat eivät mene millään tavalla arkijärkeen.

Ojanen: Pitäisi rakentaa sellaiset insentiivit, joissa olisi jokin lähiajan konkreettinen bonus. Tässä on toki se riski, että ne voivat myös mennä pieleen. Ajattelen vaikka tuulivoiman tukea.

Lepomäki: Maailmassa on mieletön kysyntä puhtaalle energialle. Hiili- ja öljyvarannot ovat rajalliset, ja niillä on hinta myös ympäristölle. Markkinatalouden kannalta on olemassa kaikki kannustimet tuottaa energiaa mahdollisimman tehokkaasti ja kestävästi. Sen sijaan, että tuetaan vimmatusti vaikka tuulivoimaa, kehitystä voisi viedä verotuksella ympäristöystävällisempään suuntaan.

Moraalinen halu tehdä oikein on nousemassa globaaliksi trendiksi.

Torsti: Toisin tähän kysymyksen kansanvallasta, kansalaisyhteiskunnasta. Paine muuttaa asioita syntyy usein siellä. Ihmiset kokevat nyt ilmastonmuutoksen ja monet muutkin kysymykset vaikeasti hahmotettaviksi, teknokraattisiksi ja pelottaviksikin. Tätä problematiikkaa pitäisi dialogin avulla purkaa ja luoda hyväksyttävyyttä ja sen jälkeen painetta ratkaisuille.

Lepomäki: Olen Pilvin kanssa presiis samaa mieltä siitä, että kaikki lähtee ihmisistä, kansalaisista, kuluttajista. Se suuri käänne on tapahtumassa, mutta se saattaa tapahtuu liian myöhään. Kun kiinalainen keskiluokka päättää, että me emme halua hengittää tällaista ilmaa, tehkää jotain, sieltä se syntyy. Jos aavistuksen provokatiivisesti sanoo niin Helsingin kaupunki voi tehdä minkä tahansa ympäristösuunnitelman, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, jos ihmiset eivät halua muutosta. Sen jälkeen poliittisten päättäjien pitäisi tehdä sillä lailla neutraalit pelisäännöt, että kuluttajille annetaan valta esimerkiksi päättää miten he kuluttavat hiilensä jos kuluttavat. Jätetään ihmisille mahdollisuus vaikuttaa, koska se tuo samalla vastuuta.

Pantsar: Jos emme pian ala ajaa päästöjä alas globaalissa mitassa, joudumme kohta kieltojen maailmaan. EU:ssa kielletään tiettyjä muovituotteita, ja Suomessa on jo merkkejä kivihiilen kieltämisestä. Olisi hirveän ikävää, jos se menisi kotitaloustasolle tyyliin kielletään dieselautot niin kuin Saksassa on keskusteltu. Ilmastonmuutoksen torjunnassa pitäisi päästä vapaaehtoisesti eteenpäin. Tarvitaan kannustimia sille, että ilmastonmuutoksen hillitseminen on parempaa bisnestä kun sen kiihdyttäminen.

Olen samaa mieltä kuin Elina, että Suomen hiilijalanjäljellä ei ole mitään merkitystä. Mutta uskon kädenjälkiajatteluun. Jos pystymme kehittämään sellaisia teknologioita, joita voidaan ottaa muualla käyttöön, ne voivat auttaa vähentämään päästöjä todellisissa ongelmamaissa.

Lepomäki: Toivon vain, että julkinen sektori ei liikaa sekaantuisi siihen, mitä yrityksiä tuetaan. Olen nähnyt valitettavan monen start- upinkin kohdalla, että julkinen raha valitsee toimialan voittajan. Se ei ole oikein.

Torsti: Mielenkiintoinen kysymys on, voimmeko me vapaaehtoisuuden kautta päästä riittävän nopeasti tavoitteisiin. Globaaliksi trendiksi on nousemassa moraalinen halu tehdä oikein. Kun ihmiset kuulivat, että joidenkin paraurheilijoiden piti itse osallistua arvokisamatkojensa kustannuksiin, syntyi hirveä reaktio ja nopeasti löytyi yritys, joka kuittasi laskun. Miten me luomme ilmastopolitiikkaan skaalautuvissa asioissa sellaisia mahdollisuuksia?

Pantsar: Nyt selvitellään paljon sitä, miten saataisiin kansalaiset aktivoitua. Ikävä kyllä vain noin kymmenesosa suomalaisista tekee arkipäivän valinnoissa ympäristön kannalta fiksuja päätöksiä. Se on todella pieni prosentti. Mutta globaalisti maailman rikkain 10 % tuottaa puolet maailman päästöistä. Kun saataisiin puolitettua rikkaimman 10 %:n päästöt, päästäisiin Pariisin sopimuksen tavoitteisiin.

Kanava: Nyt puhutaan eri tavalla kun ennen vaikkapa lihansyönnin tai lentämisen vähentämisestä. Mutta onko tässä sellainen harha, että kysymyksessä on vain pieni tiedostava joukko?

Pantsar: Se on pienen tiedostavan joukon toimintaa. Ajattelua voi olla enemmän. Moni ehkä kauppaan mennessään on etukäteen miettinyt ottavansa jotain kestävämpää, mutta tulee toisiin ajatuksiin, kun näkee hinnan.

Lepomäki: Sen sijaan, että lähdetään kieltämään lihaa voitaisiin miettiä, miksi sitä tuetaan niin paljon. Sitäkin kautta saadaan kuluttajalle hintavaikutuksia. Kuluttaja saa sitten arvopreferenssiensä pohjalta tehdä omalta kannaltaan järkevimmän päätöksen.

Pantsar: Globaalisti ei ymmärretä, miten suuresta transformaatiosta on kysymys, että saadaan ilmastonmuutos kuriin. Ei ole kyse vain siitä, millä polttoaineella energia tuotetaan tai autoa liikutetaan, vaan kaikkien sektorien pitää muuttua nopeasti vähähiilisiksi. Se koskee yhtä hyvin rakennettua ympäristöä kuin kuluttajien käyttäytymistä: ei niin, että lopetanko lentämisen vai lihan syönnin vaan sekä että. Jos meitä on kohta kymmenen miljardia ihmistä, me käytämme luonnonvaroja niin paljon, että jossain vaiheessa niistä ruvetaan taistelemaan. Tässä tullaan kiertotalouteen. Siinä ei voida vain koko ajan ottaa maankuoresta lisää aineita ja heittää niitä pois, vaan meidän on pakko saada materiaalit kiertämään ja käyttää ne uudestaan.

Ojanen: Tässä on tullut mukavasti esille muitakin kuin perinteisiä toimijoita, jotka vievät muutosta eteenpäin: yksittäiset ihmiset kuluttajan roolissa, kansalaisyhteiskunta, yritykset, kaupungit. Minua kiinnostaa, miten nämä toimijat saavat mahdollisuuksia verkostoitua keskenään ja toimia huolimatta siitä mitä poliitikot tekevät tai mitä taloudessa muuten tapahtuisi.

Kenenkään tehtävä ei ole tulla muualta tänne paikkaamaan kestävyysvajetta.

Kanava: Kun maailman mittakaavassa puhutaan väestöräjähdyksestä, Suomessa ollaan huolissaan omasta väestönkasvusta ja syntyvyydestä ja peilataan sitä talouden kilpailukykyyn ja kehitykseen. Miten te näette tämän asian?

Ojanen: Eihän niin tarvitse olla, että väestö vain vähenee ja vanhenee. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tulisivat mielellään Suomeen. Kysymys kuuluu, miten tänne pääsee joustavammin muitakin kuin semmoisia, joiden esivanhemmat ovat olleet täällä vähintään 500 vuotta. Sen ei pitäisi edes olla iso ongelma, koska meillä on aika nuori valtiorakenne ja kaikki järjestelmät ovat suhteellisen uusia.

Pantsar: Koulutusjärjestelmään liittyvä ongelma on se, että väestö ikääntyy ja pysyy terveempänä pitempään. Nykyiset 65–70-vuotiaat ovat aivan työkykyisiä, ja monet haluavat tehdä töitä. Vanha malli, että opiskellaan 7-vuotiaasta 25-vuotiaaksi ja sen jälkeen ollaan loppuaika töissä, ei oikein sovi tähän. Voisiko sitä miettiä jotenkin niin, että tehtäisiin ensin töitä muutama vuosi opiskelujen ohessa, ja 10, 20 ja 30 vuoden päästä taas opiskeltaisiin. Jaksotettaisiin opiskelu vaikka ensimmäisiin 60 vuoteen.

Lepomäki: Pitäisi hälventää rajaa työelämän ja muodollisen koulutuksen välillä. Monessakaan työssä ei ole niin relevanttia, että ihmisellä on jotkut spesifit paperit, jos on vaikka muita työuran aikana opittuja taitoja.

Mitä tulee työperäiseen maahanmuuttoon ja muualta tuleviin yleensä, niin on uskomatonta, että asiat on tehty niin vaikeiksi. Ei kenenkään tehtävä ole tulla paikkaamaan meidän kestävyysvajetta. Me olemme ihan itse luoneet sen ongelman. Täällä pitää olla syitä tulla ponnistelemaan oman ja läheistensä hyvän elämän eteen. Ennen kuin nämä puitteet ovat kunnossa, en usko, että tänne suuntautuu hirveän laajamittaista työperäistä maahanmuuttoa.

Torsti: Suomessa pitkäänkin asuneen maahanmuuttajaväestön koulutustaso ja työllisyys ovat pysyneet keskimäärin tosi alhaisina. Heillä työttömyys taitaa olla ainakin kaksinkertaista. Tähän pitäisi löytää tapoja puuttua.

Huomaan ajattelevani kansallisvaltiosta ristiriitaisesti. Siinä on hirveästi poissulkevia elementtejä: ihmiset jaetaan meihin ja heihin. Samaan aikaan tarvittaisiin ilmastonmuutoksen tapaisten ongelmien ratkaisemiseksi vahvaa yhteiskuntaa, joka on tähän asti ollut juuri kansallisvaltio. Ruotsin vaaleissa esiintyi sanapari starkare samhälle. Sillä tarkoitetaan sellaista yhteiskuntaa, jolla on kyky ottaa ihmisiä vastaan ja viedä heitä elämässä eteenpäin.

Ojanen: Yhteiskunnan pitäisi palvella kaikkia siellä olevia. Kun onnistutaan tekemään muualta muuttaneen ihmisen koulunkäynti ja työnsaanti sujuvammaksi, siinä ei tueta vain tätä yhtä henkilöä, vaan tehdään kaikille asiat helpommiksi. Se on vähän sama kuin jos tiloista tehdään helpommat liikuntaesteisille, niin kaikkien muidenkin on helpompi liikkua.

Pantsar: Maallikkona olen jonkin verran miettinyt, miksi Suomessa on melko negatiivinen suhtautuminen maahanmuuttoon. Suomi ei ole kauhean kansainvälinen maa. Se voi johtua meidän saarisijainnista, ja ehkä myös pitkästä historiasta Venäjän kanssa. Nuori polvi on toki nyt kansainvälisempää.

Lepomäki: Suomessa erilaisuus on herkästi kauhistus. Se ei liity vain ihonväriin tai siihen, onko ihminen syntynyt muualla. Ajattelen vaikka yritysten rekrytointikulttuuria.

Ojanen: Minusta me emme ole erityisen muukalaisvastaisia. Jotenkin meidät on vain saatu luulemaan olevamme sellaisia, ja sitä voi käyttää hyväksi ikävällä tavalla. Että kun me olemme kovin tällaisia vastaisia, niin nyt varovasti eteenpäin, ettei kukaan vain loukkaannu.

Torsti: Tämäkin palautuu eriarvoisuuteen. Ihmisellä on luontaisesti pyrkimys mieluummin luoda eroja kuin tasoittaa niitä.

Viimeksi Oulun valtuuston ihmisroskakeskustelu pani miettimään, halutaanko meillä pitää jo asunnottomuutta sellaisena toiseutena, joka pitää eristää. Jos tällainen ajattelu leviää, se on riski. Näen, että esimerkiksi koulutuspolitiikan tehtävä on tasa-arvoistaa yhteiskuntaa. Jokaisesta ikäluokasta jää nyt 10–15 prosenttia ilman toisen asteen koulutusta, eikä tälle joukolle ole syntynyt työpaikkoja enää aikoihin.

Lepomäki: Tässä olen vähän eri mieltä Pilvin kanssa. Politiikan ensisijainen tehtävä on mahdollistaa ihmisille taustasta riippumatta kaikki ne mahdollisuudet, mitä maailma sillä hetkellä voi tarjota. Se saattaa edellyttää todella suurta remonttia koulutusjärjestelmässä.

Nyt pojat eivät pärjää peruskoulussa ja monet nuoret miehet syrjäytyvät, koska koulu ohjaa heitä sellaiseen suuntaan, mikä ei välttämättä ole heille paras. Tässä tullaan siihen, miten ihmisille annetaan mahdollisuus taustasta ja eri ominaisuuksista riippumatta kukoistaa. Kyse ei ole siitä, että joku olisi koulussa hyvä ja joku huono, vaan me olemme erilaisia oppijoita. Toiset oppivat lukemalla ja toiset kuuntelemalla. Jotkut tarvitsevat ongelman, jota ratkoa. En ole varma, onko peruskoulun vahva kirjaoppimisen painotus hyväksi niille, jotka oppivat enemmän käsillä tekemällä tai ongelmia ratkaisemalla. Usein se menee niin, että jos on hyvä jossain, ihan missä tahansa, siitä saa sekä motivaatiota että kykyä omaksua syvällisesti myös muita asioita.

Torsti: Elina kuvasi pitkälle sitä, mikä on opetussuunnitelmissa jo nyt tavoite. Se on toisaalta aiheuttanut vastareaktion sekä vanhemmissa että opettajissa. Soveltava ja paljon vapauksia jättävä malli on vieras monille vanhemmille, jotka ovat itse olleet aika erilaisessa koulussa.

On hyvä miettiä, millaisen strategisen tiedon varassa lapsi tekee koulu- tai ainevalinnat. Kotoa tulee paljon siitä ymmärryksestä, mitä valintoja kannattaa tehdä. Tässä ymmärryksessä olevia eroja koulun pitää pystyä tasoittamaan. Olen huolissani siitä, että Suomessa on niin kova halu profiloida varsinkin lukioita. Näin ei estetä eriarvoisuuden lisääntymistä vaan tuotetaan sitä lisää. Itse uskon sellaiseen koulujärjestelmään, joka tuottaa ajattelun taidot laaja-alaisesti kaikille. Ajattelun taidot eivät vanhene.

Pantsar: Ilmiölähtöinen opetus on yksi erinomainen asia, joka on tullut opetussuunnitelmiin. Kun asiat muuttuvat ja teknologiat kehittyvät niin äärettömän nopeasti, ei voida opetella ratkaisemaan vain tiettyjä haasteita vaan ennen kaikkea erilaisia ilmiöitä.

Ojanen: Ajattelemaan oppimisen lisäksi nostaisin esiin oppimaan oppimisen. Oppiminen ei ole aina helppoa eikä hauskaa. Jos pitää oppia jostain muusta pois, se vasta on tuskallista, kun pitäisi yhtäkkiä nähdä asiat eri tavalla.

Yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei osata arvioida.

Kanava: Ylioppilastutkinnon asemasta on puhuttu paljon. Miten sitä pitäisi kehittää?

Ojanen: Olen viime vuosina miettinyt, mikä on ylioppilastutkinnon funktio suhteessa yliopistoon. Pitäisikö yo-todistuksella päästä sisään ilman pääsykokeita? Tässä on kai ajateltu sellaista tehokkuutta, että ylioppilaskokeen jälkeen pääsisi opiskelemaan ilman viivytyksiä. Silloin kuitenkin paineet nousevat yo-kokeen suhteen, ja se taas aiheuttaa hirveästi stressiä siitä alaspäin. Jos luovutaan pääsykokeista, menetetään toisaalta mahdollisuus antaa ihmisille erilaisia väyliä yliopistoon ja myös testata hakijoiden motivaatiota.

Pantsar: Minä en ole ikinä kyseenalaistanut ylioppilastutkintoa. Siihenkään ei voi lähteä, että ihmisiä pyritään säästämään ihan kaikilta paineilta. Jossain vaiheessa niitä kuitenkin tulee, ja niihinkin pitää pikkuhiljaa kouluttaa.

Torsti: Paineita saa olla, ja tavoitteita. Ylioppilastutkinnon uusi pisteytystyökalu on kuitenkin johtamassa siihen, että esimerkiksi joku, joka on kiinnostunut yhteiskuntaopista ja historiasta, joutuu arvioimaan, että hänen ei kannata lukea niitä kirjoituksiin, koska niiden tuottama pistemäärä on parhaissakin arvosanoissa niin alhainen. Laajan ajattelutaidon kehittäminen kärsii tässä tavalla, jota en pidä tämän maailman trendienkään valossa perusteltuna.

Lepomäki: Minä edustan sitä koulukuntaa, että leveästä ovesta nopeasti sisään. Mieluummin kahdeksi vuodeksi opiskelemaan jotain ja äkkiä kandiksi. Pitää päästä eroon siitä ajatuksesta, että opintojen alussa valitaan ammatti loppuelämäksi, sillä se ei pidä paikkaansa nytkään. Toisella asteella on tärkeää varmistaa peruslähtökohdat esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisissä aineissa. On paljon todennäköisempää, että kolmekymppisestä matemaatikosta tulee yhteiskuntafilosofi kuin toisinpäin. Olisin vähän jopa karsimassa sitä tietynlaista kaiken kirjoa, mikä meillä on nyt esimerkiksi lukioissa.

Emme tarvitse niin paljon maistereita. Maisterin tutkinnon pitäisi olla tutkimukseen valmistava ja jopa tutkimusta tuottava. Nyt sitä pidetään jonkinlaisena yleishyvänä. Monet yritykset rekrytoivat maistereita tottumuksesta, vaikka kandi olisi kuinka motivoitunut ja pätevä.

Torsti: Korkeakouluja pitäisi kannustaa siihen, että kun opiskelija on tullut jotain kautta sisälle, sen jälkeen hän pystyy vaihtamaan alaa tarvitsematta hakea uuteen tutkintoon.

Pantsar: Pitäisi myös tarkastella, miten yliopistoja arvioidaan ja niille annetaan rahaa. Opetus- ja kulttuuriministeriöstä saadaan nyt perusrahoitusta tutkintojen mukaan. Pitäisi katsoa enemmän vaikuttavuutta – sitä kuinka valmistuneet työllistyvät ja ehkä jopa sitä minkälaisiin töihin. Yliopiston kolmatta tehtävää, yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ei osata oikein arvioida.

Ojanen: On mielenkiintoinen ajatus, että kandin tutkinto olisi se, jonka perusteella työnantajat ottavat ihmisiä töihin. Onko tällainen asennemuutos vaikea, vai onko se jo ovella?

Lepomäki: Maailmalla monet työnantajat eivät enää edellytä hakijoilta mitään tiettyä tutkintoa, vaan ne saattavat tehdä oman testin tai lukea joitain sertifioituja opintoja hyväksi. Nythän on mahdollista suorittaa hyvinkin laadukkaita opintokokonaisuuksia verkossa etänä, ja sillä on mieletön demokratisoiva vaikutus, kun kaikki eivät kuitenkaan pääse Oxfordiin. Rekrytointi muuttuu niin, että mennään enemmän osaamisen mukaan, riippumatta siitä miten olet sen hankkinut. Koodaus on hyvä esimerkki. Ei siinä tarvitse olla diplomi-insinööri.

Pantsar: On hyvä, että rekrytoinnissa mitataan muuta kuin tutkintoja. Yliopistojen rahoitusjärjestelmä ajaa nyt siihen, että ihmisiä kannustetaan pysymään yliopistossa, jotta he saavat tutkinnon, jotta yliopisto saa pisteitä, jotta se saa perusrahoitusta. Elinikäisen oppimisen pitäisi mahdollistaa se, että nuorena voi mennä töihin vaikkei ole tutkintoa, ja tutkinnon voi tehdä myöhemmin.

Lepomäki: Siihen liittyy myös semmoinen asennemuutos, että kunnioitetaan ihmisen osaamista eikä sitä mitkä paperit hänellä on. Tässä meillä on radikaali ero esimerkiksi Saksaan, missä asuin lapsena. Kylän lääkäri ja maalarimestari olivat siellä yhtä arvostettuja.

Torsti: Se ei ole joko–tai, joko tutkinto tai osaaminen. Ne kuuluvat samaan pakettiin. Kaksi suurinta koulutuspoliittista reformia, jotka tarvitaan ovat toisen asteen ymmärtäminen osaksi peruskoulutusta ja jatkuvan oppimisen malli. En olisi vielä valmis laskemaan osaamistasoa niin, että lähdettäisiin tavoittelemaan ennen kaikkea kandeja, mutta se vaiheistaminen mistä Mari puhui, on ajattelutapana tärkeä.

 

Keskustelua vetänyt Tuomo Lappalainen on Kanava-lehden vastaava tuottaja.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.