Köyhyyteen pudonnut: ”Lapseni ovat luoneet arvot, jotka sopivat vähäosaisen lapsille”

Ahtaalla elävä pakkoyrittäjä panisi poliitikot ja virkamiehet työharjoitteluun.
Kotimaa 1.8.2014 05:07

Kaksi vuotta sitten olin suunnattoman ahdistunut.

Olin köyhä ja syrjässä kaikesta, mihin aikaisemmin olin kuulunut. Olin jäänyt ilman työpaikkaa ja ryhtynyt pakkoyrittäjäksi, vaikka sielultani olin kaikkea muuta kuin yrittäjä. Ahdistustani lisäsi, että koin, ettei köyhien ja syrjäytyneiden todellisuutta ymmärretty sisäpiirin muodostamassa yhteiskunnassa lainkaan.

Kertoakseni maan parempiosaisille tämän päivän suomalaisesta köyhyydestä, kirjoitin Suomen Kuvalehteen jutun (SK 37/2012), jossa keroin, miltä köyhyys oikeasti tuntuu.

Sain paljon palautetta, ja osa palautteesta nostaa edelleen kyyneleet silmiini: niin yllättynyt ja kiitollinen olin aivan vieraiden ihmisten ystävällisyydestä ja auttamishalusta. Olen säästänyt kaikki kirjeet ja luen niitä aina, kun olen menettämässä uskoani ihmisyyteen.

SK:n toimitus otti keväällä minuun yhteyttä ja pyysi kertomaan, mitä ajattelen tänään, pari vuotta myöhemmin.

Ajatus huvitti ja kauhistutti minua: tunsin olevani jonkinlainen virallinen vähäosainen, jolla pitäisi olla virallinen mielipide yhteiskunnan polarisoitumisesta ja taloustilanteesta.

Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että vähän syrjemmästä näkee selvemmin monia asioita – tai ainakin toisella tavalla.

 

Helsingin Sanomien talvinen yhteiskuntaluokkakysely paljasti, että olen edelleen ehdottomasti vähäosainen. Ei sen tietämiseen kyllä nettikyselyä tarvittu: saappaani kärjessä oleva reikä kertoi paikkani maailmassa huomattavasti Hesaria selvemmin. Mutta varallisuutta lukuun ottamatta en koe muuten olevani lainkaan vähäosainen.

Rahaa perheelläni ei tosiaan ole vieläkään, mutta emme ole enää niin epätoivoisia kuin ennen. Mihinkään ylimääräiseen eivät rahamme riitä, mutta minun ei enää tarvitse pelätä joka viikko ruoan loppumista eikä ajatella rahaa aivan koko aikaa.

Taloudellinen tilanteemme on siis joko hiukan parantunut tai olemme tottuneet vallitsevaan olotilaan ja oppineet selviytymään. Olemme myös luultavasti unohtaneet, miltä tuntuu käyttää rahaa, emmekä enää ahdistu kaupan juustohyllyn tai suklaiden kohdalla. En ole enää niin tuskainen kuin viimeksi kirjoittaessani.

Ahdistukseni on vähentynyt toisellakin tavalla: olen huomannut, että täällä Syrjässä asuu muitakin.

Vielä pari vuotta sitten uskoin, että kaikilla muilla on rahaa ja tarkoitus. Nyt tiedän, että lähes joka kymmenes vastaantulija on joutunut viime vuoden aikana pelkäämään ruoan loppumista.

Se on hirveän suuri osuus ihmisistä yhdessä maailman harvoista kolmen A:n maista.

 

Pari vuotta sitten pohdin paljon myös syrjäytymistä ja sen mekanismeja. Köyhyys ja työttömyys ajavat ihmisen vääjäämättä yhteiskunnan ulkopuolelle monin eri tavoin.

Totesin myös, että syrjäytyminen on periytyvää. Lasten kasvaessa olen entistä enemmän vakuuttunut tuon ajatuksen paikkansapitävyydestä. Heistä ei taida enää tulla yhteiskuntakelpoisia millään.

Olen itse oppinut luovimaan, keksimään korvikkeita ja selviämään arkipäivästä, enkä koe niukkuuden aiheuttaneen minulle häpeää tai kovin suuria käytännön hankaluuksia. Aikuisten maailma on kuitenkin huomattavasti suvaitsevaisempi ja moniarvoisempi kuin se todellisuus, jossa lapseni elävät. Heidän maailmassaan erilaiset kulutustottumukset todella eristävät yhteisöstä.

Lapseni rakastavat kirpputoreja, arvostavat itsetehtyä eivätkä erityisesti halua osallistua perjantai-iltojen juhla- ja kulutuskekkereihin. He ovat onnistuneet luomaan itselleen arvot, jotka ovat soveliaita vähäosaisen lapsille.

Lasteni arvot ja mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin vääjäämättä erilaisia kuin koulutovereiden. Tämä rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti enemmän kuin toivoisin.

Ei riitä, että kulttuuri eristää lapsiani, myös koulu tekee sitä: Tyttäreni oppikirjan tehtävä käski etsiä älypuhelimella tietoa netistä. Opettaja moitti tytärtäni, kun hän ei tehnyt tehtävää ja hämmentyi, kun tyttäreni näytti hänelle vanhanaikaista näppäinpuhelintaan.

Sähköistyvät ylioppilaskirjoitukset sähköistävät myös lukion. Osa kurssikirjoistakin on nykyisin sähköisiä. Teoriassa kenenkään ei ole pakko hankkia omaa läppäriä tai iPadia, mutta toivottavaa se on. Huonommilla välineillä opiskelu on hankalaa. Tietotekniikan lisäksi urheilutunnit aiheuttavat paineita vähävaraisille jo alakoulussa: joka vuosi pitäisi hankia lukuisat uudet varusteet, joita käytetään mahdollisesti vain kerran tai pari. Seuravana vuonna ne ovat pieniä.

Olen surullinen lasteni puolesta, mutta olen myös vihainen planeetan puolesta siitä, että koulujärjestelmä tekee turhasta kuluttamisesta hyväksyttävää ja jopa välttämätöntä.

 

On kuitenkin yksi ulottuvuus, jossa lapseni ovat sekä tasa-arvoisia että sosiaalisesti aktiivisia.

Paljon parjattu netti on nykyisin täynnä ilmaista viihdetarjontaa – jopa ihan tekijänoikeuslain sallimaa.

Nykyisin viihteeseen kuuluu myös yhteisöllisyys, johon televisio ei koskaan yltänyt: kommentointimahdollisuus ja ilmiöiden ympärille muodostuvat foorumit ja livestreamit yhdistävät maailman nuoria.

Netti on kansainvälinen: yleisin käyttökieli on englanti, mutta myös muita kieliä käytetään. Yhteiskunnallisesta ilmiöstä saattaa yhdessä olla keskustelemassa saudi, vietnamilainen, valkovenäläinen, amerikkalainen, hollantilainen ja yksi suomalainen nuori, eikä kukaan pidä asiaa mitenkään merkillisenä.

Netin avulla vähäosainenkin voi siis kansainvälistyä ja luoda oman tulevaisuutensa ja maailmanrauhan kannalta kallisarvoisia suhteita. Netissä kukaan ei myöskään katso nenänvarttaan pitkin lasteni kaksi vuotta sitten muodissa olleita kirpparivaatteita.

Lapseni käyttävät nettiä melko runsaasti.

Minua hymyilyttää, kun luen sisäpiiriläisten huolestuneita kirjoituksia syrjäytyneistä nuorista, jotka vain tuijottavat tietokonetta ja roikkuvat verkossa. Lapseni ovat ehkä syrjässä shoppailevasta ja viikonloppuisin erilaisia viihdeaineita kokeilevasta ikäryhmästään, mutta en oikein jaksa huolestua.

Minulla ei koskaan nuorena ollut yhtä laajaa ystäväpiiriä, kansainvälisistä suhteista puhumattakaan, kuin nettiä käyttävillä lapsillani.

 

Yritykseni on edelleen olemassa – ainakin toistaiseksi. Se ei menesty vaan pysyy juuri ja juuri pystyssä, kiitos laman ja lisääntyvien kustannusten.

En voi syyttää menestyksen puutteestani ainoastaan olosuhteita tai yhteiskuntaa. Tunnustan, että yrittäjänä olen surkea: en osaa markkinoida, en hinnoitella enkä tehdä osaamistani tiettäväksi. Saatan jopa tehdä työtä ilmaiseksi, jos jollakulla ei ole varaa maksaa. Sisältäni ei näinä kahtena vuotena ole löytynyt pientä yrittäjää etsimisestä huolimatta.

En ole tässäkään asiassa yksin. Meitä kauppakoulua käymättömiä pakkoyrittäjiä on paljon.

Yhteiskunta ei edelleenkään tue pienyrittäjyyttä. Vaikka pienet ja keskisuuret yritykset työllistävät tässä maassa eniten työntekijöitä, yritystuet menevät edelleen enimmäkseen ulkomaisessa omistuksessa oleville suuryrityksille.

Myös maan talouspolitiikkaa suunnitellaan suuryritysten ehdoilla. Yrittäjäksi ryhtyvä menettää edelleen kaiken toimeentuloturvansa, eikä pienyrittäjän verotaakkaa sen enempää kuin ensimmäisen työntekijän työllistämistäkään ole onnistuttu helpottamaan.

On kummallista, että Suomessa yksikään puolue ei aja pienyrittäjien asiaa.

Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat oivaltaneet, että pienyrittäjät ovat uusi osattomien ryhmä, joka tekee kohtuuttomia työpäiviä palkalla, joka jää kauas palkansaajalle työehtosopimuksilla ja lainsäädännöllä turvatusta minimitasosta. Siellä on myös keksitty, että tukemalla pienyrittäjyyttä työllistetään ja kehitetään uusia innovaatioita, joista voi vähitellen tulla uusia talousvetureita.

Mielestäni on väärin huutaa yhteiskuntaa apuun joka välissä, mutta yhteiskunta voisi yrittämistä tukemalla tukea myös itseään. Nykypolitiikkaa seuraamalla ei millään uskoisi, että maa on tilanteessa, jossa pitäisi tukea kaikenlaista yritteliäisyyttä, jotta talous saataisiin uudelleen kääntymään nousuun.

Järjestelmää pitäisi pikaisesti muokata niin, että yrityksen perustaminen, pienyrittäminen ja pientyönantajana toimiminen olisi helpompaa, eikä vähiten siksi, että tarvitsemme kipeästi uusia yrityksiä ja niiden uusia työpaikkoja. Myös yrittämiseen liittyvää byrokratiaa ja lupaviidakkoa pitäisi karsia: yrittämisessä on ihan tarpeeksi muistettavaa ja tehtävää muutenkin.

Monelle työtä vaille jääneelle yrityksen perustaminen on ainoa vaihtoehto. Akateemisesti koulutettujen työttömyys on kääntynyt jyrkkään nousuun.

Minulla on siis runsaasti kohtalotovereita, jotka joutuvat oppimaan täysin uudenlaiset elämän pelisäännöt.

Yksilöiden tilanne on ahdistava, mutta yhteiskunnan kannalta tilanne on sietämätön: järjetön määrä koulutusta ja osaamista menee hukkaan, koska kukaan ei keksi, miten sitä voisi käyttää hyväksi.

Tilanne on niin uusi, etteivät työttömät ekonomit, juristit ja insinöörit ole osanneet järjestäytyä tai verkostoitua, eikä yhteiskunnallakaan ole tarjota heille mitään. Meillä aktivoidaan pitkäaikaistyöttömiä järjestämällä käsityöpajoja, autonkorjauspajoja, puutyöpajoja ja edistyneimmissä kunnissa jopa vanhustyön pajoja.

Missä ovat pajat, joissa ekonomit, insinöörit ja juristit voisivat lyödä viisaat päänsä yhteen ja keksiä uusia liikeideoita? Missä ovat pajat, joista valtiovarainministeriö voisi kutsua kolmekymmentä työtöntä huippuekonomia aivoriiheen pohtimaan kuntatalouden ongelmia?

Entä ne pajat, joista aloittavat pienyritykset voisivat tilata juridisia palveluita tai markkinointiapua, kun alkavilla yrityksillä ei ole varaa käyttää kalliita asianajo- tai markkinointitoimistoja?

Olisiko mitään keinoa luoda sellaiset olot, että koko se ammattitaito ja kokemus, joka nyt heitetään hukkaan, saataisiin takaisin hyödyttämän yhteiskuntaa ja tuottamaan henkistä ja taloudellista hyvinvointia myös osaajille itselleen?

 

Uusien, uutta luovien tai nykyistä tehostavien toimintamuotojen keksimisen sijaan Suomessa puhutaan enimmäkseen säästämisestä ja karsimisesta. Siitä meillä täällä Syrjässä on runsaasti kokemusta.

Minä olen säästämisen ammattilainen ja voin kertoa, että säästäminen ei auta. Vaikka kuinka säästäisin, olen pysyvästi rahaton, ellen löydä uusia tapoja hankkia lisätuloja.

Yrittäjänä olen myös huomannut, että säästäminen voi olla suorastaan vahingollista.

Jos säästää vääristä paikoista, kuten esimerkiksi markkinoinnista tai tuotekehittelystä, ja jos yrittää viimeiseen asti välttää riskejä, yritys ei ehkä kaadu, muttei varmasti kasvakaan. Pelkään, että kunnat ja valtiot ovat tekemässä samoja virheitä kuin minäkin, vaikka niissä sentään pitäisi olla viisaita ihmisiä päätöksiä tekemässä.

 

Virkamiehet ja poliitikot tekevät Syrjästä katsottuna välillä todella outoja ehdotuksia.

Säästöjen lisäksi puhutaan paljon veronkorotusten tarpeellisuudesta. Valitettavasti poliittinen järjestelmä on sellainen, että päätöksiä tekevät aina ne, joilla on varaa niihin.

Ihminen, joka on koko ikänsä saanut kohtuullista tai jopa kohtuutonta palkkaa, ei usko, että pienellä hinnankorotuksella voisi olla vaikutusta kenenkään elämään. Köyhyyden kokeileminen käytännössä tekisi hyvää virkamiehille ja poliitikoille.

Minulle ruoan ja muiden välttämättömyystarvikkeiden hinnan nousu vaikkapa yhtenäistetyn alv-kannan verran tarkoittaa nälän palaamista. Minulla ja lapsillani ei kuitenkaan ole yhteiskunnan kannalta suurta merkitystä.

Veronkorotuksella olisi huomattavasti laajemmat seuraukset suomalaisia työllistäville pienyrityksille.

Jos välttämättömien tuotteiden hinta nousee, raha on poissa jostakin. Kokemuksesta tiedän, että ensimmäisenä luovutaan kahviloiden ja ravintoloiden palveluista, käydään harvemmin parturissa, jätetään menemättä hierojalle, lykätään auton huoltoa ja pestään ikkunat itse.

Tämä tarkoittaa, että palveluita tarjoavat pienyritykset menettävät asiakkaita.

Moni pienistä yrityksistä kamppailee jo nyt olemassaolostaan. Konkurssit ovat kääntyneet kasvuun, etenkin kaupan alalla. Se, että jopa ruokakauppojen myynti laskee, kertoo paljon ajasta, jossa elämme.

Veronkorotukset kyllä saattaisivat tuoda valtion kassaan tilapäisesti enemmän rahaa, mutta vähenevän kulutuksen ja lisääntyvien konkurssien ja työttömyyden myötä veronkorotusten myönteinen vaikutus valtiontalouteen olisi luultavasti hyvin lyhytaikainen.

Toisaalta en voi myöskään olla ajattelematta, että monilla suomalaisilla on rahaa aivan liikaa ja kulutuksesta olisi varaa tinkiä. Näen kaikkialla ympärilläni todisteita siitä, että suurimmalla osalla ihmisistä on paljon ylimääräistä rahaa, jolle he yllättävän helposti keksivät käyttöä.

Säästämisen varaa siis on, mutta säästöjen on kohdistuttava niihin, joilla on varaa niihin. Ylellisyyden ja ylimääräisen hauskuuden verottaminen on reilua. Mielestäni esimerkiksi kalliita elektroniikkalaitteita ja EU:n ulkopuolelle suuntautuvia lomalentoja voisi verottaa kuinka paljon vain.

 

Yksi järjestelmämme ongelma on, että valtion näkökulma on aivan eri kuin yrittäjän tai tavallisen työntekijän näkökulma: siellä jossakin ylätasolla on vaikea nähdä, mitä vaikutuksia säätöillä, veroilla ja jo pelkästään säästöistä ja veroista puhumisella on ruohonjuuritasolla.

Syrjä on yhtä tavoittamaton päättäjille kuin sisäpiiri syrjäytyneille. Tarvittaisiin keino, jolla arjen todellisuus valkenisi paremmin myös sisäpiiriin sulkeutuille.

Ja sellainen keino olisi olemassa.

Olen tavannut sosiaali- ja terveysministeriön korkean virkamiehen, joka oli vuosia ollut laatimassa terveydenhoitoa koskevia lakeja. Yhtenä keväänä hän kyllästyi työpöytäänsä ja päätti jäädä virkavapaalle. Tuo lainlaatija meni puoleksi vuodeksi töihin sairaalaan ja kohtasi kirjoittamansa pykälät käytännössä.

”Vähän hävettää”, hän totesi joistakin laatimistaan lakiteksteistä ymmärtäessään, millaisia sivuvaikutuksia niillä oli käytännössä. Myöhemmin tuo Suomen viisain virkamies on tehnyt saman ekskursion todellisuuteen useammankin kerran.

Olisi Suomen kannalta erittäin hyvä, jos laadittaisiin järjestelmä, joka lähettäisi ministeriöiden johtavat virkamiehet vähintään kerran viidessä vuodessa työharjoitteluun oman alansa työpaikkoihin. Koko uransa ministeriössä tehneet virkamiehet eivät nimittäin mitenkään voi ymmärtää ruohonjuuritason todellisuutta.

Kouluissa, yliopistoissa, terveyskeskuksissa, vanhainkodeissa, kuntien rakennusvalvonnassa, pienyrityksissä ja monissa muissakin työpaikoissa olisi paljon opittavaa niille, jotka päättävät siitä, miten näissä työpaikoissa on toimittava. Lainsäädännön taso paranisi ja virkamiehille selviäisi sekin, mitkä ovat niitä kuntien turhia tehtäviä, joita nyt halutaan karsia.

Sama koskee luonnollisesti myös poliitikkoja.

Jos me täällä Syrjässä saisimme päättää, kaksi kautta eduskunnassa olisi sopiva aika, minkä jälkeen kaikkien pitäisi olla vähintään yhden kauden ajan oikeassa työssä

 – tai jopa työttömänä.

 

Politiikkamme pitää sinnikkäästi kiinni vanhasta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa suuryritykset palkkasivat tehtaisiin työväkeä ja yhteiskunta oli vahvasti jakautunut luokkiin. Poliittisissa puheissa elää edelleen se vanhentunut käsitys, että yrittäjät ovat vapaita ja varakkaita ja työntekijät ovat aivan eri väkeä.

Nykyisin suurin osa yrityksistä on pieniä yrityksiä, joissa yrittäjä tekee työtä yhdessä työntekijöittensä kanssa. Jos firmalla menee huonosti, niin kuin nykyisin monella pienyrityksellä menee, yrittäjä tekee pidempää päivää ja jättää oman palkkansa maksamatta, mutta työntekijän palkallisista arkipyhistä ja sairastuneen lasten hoitopäivistä hän maksaa tunnollisesti sen, mitä työnantajan kuuluu.

Työntekijöitä pidetään palveluksessa toisinaan oman toimeentulon kustannuksella, sillä työtoveri-työnantaja tuntee työntekijöittensä lasten lukumäärän ja asuntovelat ja sairaat vanhemmat.

Olen erittäin iloinen siitä, ettei oma yritykseni työllistä muita kuin minut: vastuu toisesta ihmisestä olisi näinä aikoina todella stressaava.

Monen pienyrityksen tilanteen tuntien minua huolestuttaa ja hämmästyttää ilmiö, jota pohdin sekä yrittäjänä että syrjästäkatsojana: ihmiset tuntuvat pitävän työnantajaansa nykyisin vihollisena. Työntekijät eivät tunnut pitävän heidät työllistävää yritystä tai julkishallintoa millään tavalla omanaan.

Ihmiset pitävät mieluummin kiinni omista oikeuksistaan kuin työnsä korkeasta laadusta ja yrityksen tai kunnan menestymisestä. Työnantaja on kuitenkin taho, jonka menestyksestä työntekijän työpaikka on riippuvainen. Jos yritys tai kunta ei pysty maksamaan palkkoja, työpaikka katoaa.

Säästöjä, lomautuksia ja ylitöitä vastustetaan silloinkin, kun niiden ainoana vaihtoehtona olisivat irtisanomiset. Se tuntuu kummalliselta, sillä työttömäksi

 – tai pakkoyrittäjäksi – jääminen on aivan toisen luokan ongelma kuin pakkoloma. Ehkä irtisanominen on vähän niin kuin kuolema: sen kyllä tiedostaa, mutta sen sattumista omalle kohdalle ei usko, ennen kuin niin käy.

Työtä vaille jääneenä en voi olla ajattelematta, että itse tekisin kaikkeni, jotta yritys tai kunta, jossa työskentelen, menestyisi ja kauan eläisi. Haluaisin olla ylpeä tekemästäni työstä ja työpaikastani ja haluaisin tehdä kaikkeni – myös tinkiä omista eduistani – jotta työtoverinikin säilyttäisivät työpaikkansa.

Mutta asia on niin, että Syrjässä, työttömänä ja rahattomana arvot muuttuvat vääjäämättä. En ehkä olisi aikaisemmin ajatellut näin.

Työntekijät eivät ole enää uskollisia yritykselle, mutta arvelen sen johtuvan siitä, että suuret työnantajat eivät tunne minkäänlaista uskollisuutta työntekijöitään kohtaan. Toisin kuin pienyrityksissä, suuremmissa yrityksissä työntekijät ovat joko menoerä tai resurssi – ihmisiä he eivät ole olleet pitkään aikaan.

Jos työntekijä ei koe, että yritys tai kuntatyönantaja arvostaa häntä ja antaa taloudellisen turvan myös vaikeina aikoina, miksi työntekijä uhraisi työnantajalle yhtään enempää kuin on pakko? Jos voittoakin tuottavat yritykset siirtävät toimintojaan muualle lisävoittojen toivossa, miksi työntekijä antaisi työnantajalle minuuttiakaan omasta ajastaan?

 

Ollaan surullisessa noidankehässä, josta pitäisi päästä ulos.

Suurimmasta osasta työpaikkoja puuttuu sekä osallisuus että molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus. Ilman sekä työntekijöitä että työnantajia koskevaa asennemuutosta ulospääsyä ei löydetä. Keskinäinen epäluottamus ja kateuden ilmapiiri köyhdyttävät maatamme yhtä tehokkaasti kuin kriisiytynyt maailmantalous.

Syrjästä katsottuna Suomi tarvitsee välttämättä asennemuutosta. Se sysääkin osan yhteiskuntavastuusta tiedotusvälineille. Ne voisivat aktiivisemmin olla luomassa tuottavampaa yritysilmapiiriä ja kehitysuskoa, joka saattaisi kääntää koko maan suunnan. Jokainen juttu vaikuttaa maailmaan.

Media on se, joka luo ilmapiirin ja vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Kirjoittajien valinnoista riippuu, onko työntekijöillä, yrityksillä, poliitikoilla ja valtion virkamiehillä uskoa tulevaisuuteen vai ei.

Me luomme sellaisen maailman, johon me uskomme.

 

Kirjoittaja on perheellinen yksityisyrittäjä pääkaupunkiseudulla. A. Toivola ei ole hänen oikea nimensä. Joitakin kirjoittajaa ja hänen perhettään koskevia tietoja on muutettu läheisten yksityisyyden suojelemiseksi.