Köyhälle tapahtui ihme: ”Löysin työpaikan”

ESSEE: Politiikka ei ole eduskuntavaalien jälkeen muuttunut, mutta maailma on, kirjoittaa entinen hyvin köyhä.
Kotimaa 3.4.2016 11:00

© SARI GUSTAFSSON / LEHTIKUVA

Olen entinen työtön, entinen hyvin köyhä ja entinen yrittäjä. Tässä ominaisuudessa sain Suomen Kuvalehdessä vuosi sitten kysyä suoria, konkreettisia kysymyksiä sekä ammattiyhdistysjohtajilta että poliitikoilta, jotka halusivat päästä päättämään maan asioista. Kysymyksiä ja saatuja vastauksia voi edelleen lukea myös blogista.

Ennen eduskuntavaaleja kaikki tuntuivat tietävän, miten asioita pitäisi hoitaa ja miten parhaiten autettaisiin meitä, jotka katsomme suomalaista kulutusyhteiskuntaa sen ulkopuolelta.

Me syrjäytyneet Syrjän asukkaat olimme menettäneet uskomme suomalaiseen politiikkaan ja päätöksentekokykyyn.

Edellinen hallitus tuhlasi aikaa ja virkamiesten resursseja kunta- ja soteuudistuksiin ja laiminlöi maan taloudesta huolehtimisen sillä verukkeella, että kuntien ja terveydenhuollon hallintojen uudistaminen säästäisi meille takaisin kaikki talouselämästä kadonneet eurot.

Talouden uutiset olivat päivä päivältä huolestuttavampia ja Syrjä alkoi täyttyä ihmisistä tungokseen asti.

Vaalien alla virisi kuitenkin toivo, sillä valtaan oli kipuamassa uusia voimia. Osa luotti perussuomalaisten mielikuvakoneiston luomaan imagoon tavallisista, poliittista peliä vieroksuvista suomalaisista, osa taas toivoi aidon yrittäjän saavan järkeä politiikkaan, vaikka tämä yrittäjä edustikin konservatiivista maanviljelijöiden puoluetta.

Vuosi on kulunut.

Päätöksiä on tehty ja niitä on juhlittu, kunnes ne on todettu mahdottomiksi toteuttaa.

Neuvotteluja on käyty ja läpimurtoja tehty ja rystysiä on painettu rystysiä vasten.

Ja saatiin viimein aikaiseksi se, että ilmaistiin tahtotila siitä, mitä voisi olla, jos hallitus voisi edetä esimerkiksi niin kuin hallitus lupasi.

Paitsi että kaikki eivät vielä ole hyväksyneet tuotakaan. Vielä pitää odottaa.

Jos kaikki omia etujaan ajavat tahot hyväksyvät jotakin ja jakavat yhteisen tahtotilan, pitää vielä toivoa, että tahtotila muuttuu oikeaksi tahdoksi. Ja tahto teoksi. Ja teko yltää tuloksiin, joita toivotaan.

Ja tulokset muuttuvat hyvinvoinniksi ja kulutukseksi ja kulutus kotimaiseksi kysynnäksi, joka puolestaan lisää työpaikkoja.

Ja sitten toivotaan taas, että jo kroonisesti pitkäaikaistyöttömäksi muuttunut työnhakija ei enää tunnukaan työnantajan mielestä toivottomalta luuserilta vaan potentiaaliselta tuotantoresurssilta ja tapahtuu ihme: Syrjän muuriin aukeaa ovi ja työtön pääsee takaisin yhteiskunnan syliin.

 

Minulle tapahtui ihme. Löysin työpaikan.

Palkkani on puolet suomalaisten keskiansioista ja vajaa kolmannes koulutukseni ja työkokemukseni omaavien keskiansioista. Kuluttamiseen tottumattomalle se on kuitenkin käsittämätön määrä rahaa.

Minulla on myös loma. Ja jostain käsittämättömästä syystä joku maksaa minulle palkan lisäksi lomarahaa siitä hyvästä, etten tee mitään.

Saan palkkaa myös silloin, kun makaan flunssaisena kotona. Puhumattakaan siitä, että minulla on vain kahdeksan tunnin työaika ja siihenkin sisältyy ruokatunti ja kahvitauko.

Entisenä yrittäjänä kaikki tämä tuntuu todella oudolta, suorastaan huvittavalta.

Niinpä minun on välillä todella vaikeaa käsittää ammattiliittojen kritiikkiä työajan pitenemisestä ja lehtien kirjoituksia siitä, että lapsiperhe voi menettää jopa yli 300 euroa vuodessa kohonneiden päivähoitomaksujen vuoksi.

Ne, joilla on säännöllinen työ, pärjäävät Suomessa mainiosti. Ongelma on lähinnä kulutustasossa. Olemme tottuneet ostamaan liikaa kaikkea. Vähentäminen kirpaisee, mutta oikeasti emme tarvitse kaikkea sitä, mihin rahamme tuhlaamme.

Meillä on varaa vähentää.

Lomamatka Syrjään tekisi valittajille ja päivittelijöille hyvää. Voisinkin ryhtyä järjestämän kahden viikon lomaleirejä toiseen todellisuuteen: koulutusmatkoja päättäjille, elämysmatkoja toimittajille ja terapiamatkoja ahdistuneille työntekijöille.

Mutta Syrjän kannalta on aivan yhdentekevää, mitä päättäjät ymmärtävät, toimittajat tulkitsevat tai työntekijät vaativat. Meitä kiinnostaa se, mitä ajattelevat ja uskovat ne, joilla on rahaa, sillä heidän käsissään ovat avaimet Syrjän muurin kapeisiin oviaukkoihin.

 

Jos minulla olisi rahaa ja edessäni olisi kaksi pankkia, joista toinen tarjoaa viiden prosentin koron ja toinen vain kolme prosenttia, olisi aivan selvää, mihin rahani laittaisin.

Jos minulla olisi niin paljon rahaa, että voisin sijoittaa ne johonkin yritykseen, haluaisin ilman muuta yrityksen tuottavan voittoa. Enkä tyytyisi vähään voittoon, vaan laittaisin rahani sellaiseen paikkaan, jossa voitto olisi mahdollisimman suuri.

Katselisin maita ja vertailisin. Perustaisin yritykseni sinne, missä se olisi helpointa ja kannattavinta.

Jos olisin hyvä, isänmaallinen ihminen, saattaisin pohtia rahojeni sijoittamista kotimaahani, vaikka niiden tuotto ei täällä olisikaan yhtä hyvä kuin naapurissa.

Ongelma on siinä, ettei minulla ole rahaa.

Rahat ovat nykyisin pääosin persoonattomien koneistojen hallussa: sijoitusyhtiöiden, joiden työntekijät ovat päivisin osa koneistoa ja ihmisiä vasta iltaisin kotiin päästyään.

Näiden koneistojen ainoa tarkoitus on etsiä rahalle paras mahdollinen tuotto. Ja sen ne tekevät.

Meitä täällä Syrjässä kiinnostaa, uskovatko nämä koneistot siihen, että ilmaistu tahtotila tavoitteesta riittää tuomaan koneistolle sen hyödyn, jota koneisto on ohjelmoitu tavoittelemaan. Ja vaikka suomalaiset ammattiliitot ja poliitikot kuinka protestoivat, koneistot toimivat koneiden tavoin, kuuroina oikeudenmukaisuudelle ja saavutetuille eduille.

Uskon, että suuri osa kansasta on jo ymmärtänyt koneiston toiminnan. Siksi se on turhautunut poliitikkojen ja ay-johtajien hitauteen ja päättämättömyyteen.

Ainakin ay-johtajat tosin toimivat niin kuin heidän kuuluu toimia: he ovat oman koneistonsa osia ja joutuvat työkseen ajamaan koneistonsa etuja, vaikka ne olisivat ristiriidassa muun todellisuuden kanssa. Vanha kone pitäisi ehkä poistaa ja hankkia tilalle uusi, joka paremmin soveltuu uuteen todellisuuteen.

Poliitikot puolestaan ovat pulassa siksi, että ongelmat ovat niin valtavia ja laajoja, ettei niihin löydy ratkaisuja eikä rohkeutta. Heidän työntekoaan haittaavat sekä kansan vaatimukset että muun maailman luomat olosuhteet, jotka ovat heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella.

Niinpä poliitikkomme ovat suurella metelillä hyökänneet niiden kimppuun, joilla on vähiten puolustajia: koululaisten, opiskelijoiden ja tutkijoiden.

Syrjässäkin asuu vielä toistaiseksi opiskelijoita.

Hallituksen päätösten jälkeen opiskelijoiden määrä Syrjässä vähenee huomattavasti.

Hallituksen politiikka näyttää täältä laitamailta käsin kovin oudolta, sillä opiskelu ja tutkimus ovat olleet ainoita asioita, joissa pieni maamme on vielä loistanut kansainvälisesti.

Rahan säästäminen on hyvä asia, mutta kannattaako resursseja viedä juuri siltä sektorilta, jonka varassa maamme tulevaisuus on?

 

Politiikka ei vaalien jälkeen muuttunut, mutta maailma muuttui.

Myös Syrjä on muuttunut: se ei enää ole kaiken reunalla. On ilmestynyt Vielä Syrjempi.

Ja uutisista olemme ymmärtäneet, että on Vielä Sitäkin Syrjempi ja Ihan Kaikkein Syrjin, tosin ne ovat Suomen rajojen ulkopuolella.

Vielä Syrjempi on se maailma, johon turvapaikan saaneet pakolaiset putoavat. Se on samanlainen paikka kuin Syrjä, mutta siellä ei ole toivoa juuri nimeksikään. Siellä nimittäin puhutaan vierasta kieltä ja sen asukkaita syljetään kadulla vasten kasvoja ja käsketään lähteä pois.

Vielä Sitäkin Syrjempi on se paikka, josta muukalaiset ovat tulleet tänne: sohjoinen leiri piikkilanka-aidan vierellä. Paikka, jossa ei ole kuivia nukkumapaikkoja, ei vaippoja, ei terveyssiteitä, ei pesukoneita, ei suihkuja, ei kouluja, ei lääkkeitä eikä aikaa. Vain odotusta ja itkeviä lapsia.

Ihan Kaikkein Syrjin on se, jossa edellä mainitun kurjuuden lisäksi ihmisten päälle sataa tynnyripommeja, ohjuksia ja sinappikaasuakin satunnaisesti.

Kaiken tämän keskellä on vaikeaa välittää lomarahojen leikkauksista.

 

Onneksi Euroopan maat ovat päässeet jonkinlaiseen sopimukseen Turkin kanssa – tai ainakin ovat kyenneet muodostamaan tahtotilan siitä mitä voisi olla: emme tahdo enää päästää ihmisiä tänne häiritsemään Euroopan haurasta tasapainoa.

Eurooppa saattaa pelastua, mutta minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tapahtuu ihmisille, jotka ovat lähteneet pakoon kuolemaa ja jotka ovat nyt juuttuneet rajojen piikkilankaesteille.

Neuvotteluissa puhutaan vain pakolaisvirroista. Mitä Euroopan puolustajat ajattelivat tehdä ihmisille?

Samaa voi kysyä myös kotimaan poliitikoilta. Mitä he aikovat tehdä ihmisille?

Poliitikkojen on tehtävä päätöksiä suuressa mittakaavassa ja tilastojen perusteella. He eivät kuitenkaan saisi unohtaa ihmisen näkökulmaa.

Miten karjatilallinen maksaa sähkölaskun, kun virasto sotkee asioita eikä maksa tukia ajallaan? Miten opiskelija jaksaa lukea tenttiin, jos ei ole varaa ruokaan ja miten hän maksaa velkansa, jollei opintojen jälkeen löydä työtä? Miten työtä aktiivisesti mutta turhaan etsivä ihminen saa helpommin töitä, jos hänen ansiosidonnaista työttömyysturvaansa leikataan? Miten pätkätyötä 15 tuntia viikossa tekevä selviää, jos hänen 600 euron kuukausiansionsa pienenevät entuudestaan?

Köyhyys ei ole pelkkää vähentynyttä ostovoimaa. Nälän aiheuttama kipu vatsassa ei ole tilastollinen suure.

Pelkään, ettei poliitikoillamme ole vastauksia.

Tyttäreni seurasi ensimmäistä kertaa eduskunnan kyselytuntia ja järkyttyi ministereiden puheista.

”Miten nuo ihmiset voivat johtaa tätä maata? Heiltä kysyttiin ihan hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin olisin halunnut kuulla vastauksen, mutta he eivät osanneet vastata yhteenkään. He vain sanoivat, että säästäminen on aina ikävää. Eivätkö he oikeasti tiedä, mitä ovat tekemässä?”

En osannut vastata lapselleni.

 

Nimimerkki A. Toivola on entinen joku, nykyinen ei kukaan. Hän asuu Syrjässä ja tarkastelee työntekoa ja politiikkaa aivan eri näkökulmasta kuin ennen.