Istu!

”Karl Ove Knausgård kirjoitti, ettei hänestä ollut koiranomistajaksi, koska koira oli samanlainen kuin hän itse. Tämän ymmärrän hyvin”, kirjoittaa Hanna Weselius.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Siinä se istuu. Voisin maanitella sen eteenpäin, vetää hihnasta ja selittää, miten monta hommaa tänään on vielä ehdittävä tehdä. Mutta tajuan, että sillä ei ole kiire mihinkään. Jään seisomaan kahdelle jalalleni, kun koira katsoo puunrunkoa pitkin ylös. Siinä, mihin se niska kenossa ja korvat pystyssä tapittaa, istuu orava ja tuijottaa takaisin.

Katson koiraa ja katson oravaa. Joskus, jos ihmisiä ei näy, laulan pätkän Laulua oravasta Kaj Chydeniuksen sävelellä. Orava ripottelee päällemme männynkävyn suomuja.

Luen Helsingin Sanomista kirjailijoiden koirista. Koira on ollut monelle kirjailijalle tärkeä työtoveri, kumppani, joka ei tuomitse, vaikka prosessi sakkaa ja tekstit ovat keskeneräisiä. Vaikuttaa siltä, että kirjailijoiden koirat ovat usein tyyniä, ongelmattomia olentoja, joille voi sitoa rusetin kaulaan ja kuvitella kaikenlaisia inhimillisiä päämääriä. Enpä tiedä, sanon koiralle. Sinä et kyllä ole edes samassa maailmassa kirjallisuuden tai tuomitsemisen kanssa. Sinä olet jotain ihan muuta.