Ei tuttua miestä voinut vihata

Ennen sisällissodan alkamista 60 paikkakunnalla pyrittiin suojelemaan omaa väkeä rauhansopimuksilla. Limingassa ja Vesannolla onnistuttiin, Savonlinnassa melkein.

Vesannon suojeluskunnan esikunta 1918: Otto Ritvanen, August Jäntti, Jussi Ritvanen, Emil Ritvanen, Nestor Korhonen, Niilo Kinos, Emil Korhonen, Otto Pakarinen, Fredrik Liimatainen. © VESANNON KOTISEUTUARKISTO

Kotimaa 23.03.2018 06:00
Teksti Risto Lindstedt

Tammikuussa 1918 Suomi oli syöksymässä sisällissotaan.

Mitä pienempi paikkakunta, sitä korkeampi kynnys tarttua väkivaltaan. Tutut, nimeltä tiedetyt kasvot ja yhdessä jaettu arki loivat mahdollisuuden sovulle.

Väkivaltaiset riehumiset saatettiin selittää muualta tulleiden aiheuttamiksi. Sitä ne myös useimmiten olivat.

Useimmiten sovun yritykset sortuivat, sitä varmemmin, mitä lähempänä rintamaa oltiin. Kiihtyvän epäluulon ja kasvavan katkeruuden ilmapiirissä sopuilu leimattiin petturuudeksi. Valkoisille kysymys oli isänmaan pettämisestä, punaisille aatteen.

Sisällissota alkoi 27. tammikuuta 1918. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa sen päätyttyä, toukokuun lopussa 1918.

Maanpetoksesta syytettyjä oli lähes 80 000. Heistä 90 prosenttia sai eripituisia kuritushuonerangaistuksia. Vankileirien kesästä tuli sisällissodan jatkosota. Paikalliset rauhansopimukset muuttuivat historiallisiksi oikuiksi.

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Sisältö