Kevään ylioppilaskirjoitusten parhaat: Valioesseet 2015

Esseiden aiheet: Köyhyys, median valta, uskonnot ja kahden runon elämänfilosofia.
Kotimaa 10.7.2015 05:10
Tiina Turunen © Sanna Lehto

Tiina Turunen, Tampereen yhteiskoulun lukio

Köyhyys on eriarvoisuutta

.

Maailman mittakaavassa voi olla vaikea ymmärtää, miksi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa elävät ihmiset ovat huolissaan köyhyydestä. On ilmiselvää, että absoluuttiseen köyhyyteen kuoleminen on toimeentulotuen leikkaamista vakavampi ongelma. Ei ole kuitenkaan perusteltua väittää, ettei köyhyyden lisääntymisestä olisi syytä olla huolissaan myös Suomessa: talouskriisi ja maailmanpoliittiset mullistukset ravistelevat meitä siinä missä muitakin. Ilmiöstä ei voi kuitenkaan syyttää yksin ulkopuolisia tekijöitä, sillä asenneilmapiiri köyhyyttä ja etenkin köyhiä ihmisiä kohtaan on viime aikoina kiristynyt.

Jotta joku voitaisiin määritellä köyhäksi, täytyy ensin olla joku, joka määrittelee köyhyyden. Suomessa taloudellinen köyhyys on pääosin suhteellista, ja se ilmenee esimerkiksi eroina kulutustottumuksissa ja mahdollisuuksissa viettää vapaa-aikaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että köyhyys rajautuu harvoin vain rahanpuutteeseen: köyhyyden sivuoireita ovat esimerkiksi koulutustason aleneminen ja erilaiset mielenterveysongelmat myös Suomessa. Tämän takia on aiheellista puhua köyhyyden periytyvyydestä. Köyhyys voi täyttää myös hyvinvointivaltiossa kokonaisen perheen elämän niin kokonaisvaltaisesti, että sen luomista kahleista vapautuminen vaatii todellista ponnistelua. Suomalaisista osa kieltää tämän näkemyksen, mikä johtaa helposti vastakkainasetteluun. Se puolestaan lisää köyhyyden jo kylvämää epätoivoa ja kärjistää tilannetta entisestään.

Lisääntyneen sosiaalisen epätasa-arvon puhutteluvuutta on viime aikoina kasvattanut se, että itseään huono-osaisena pitävä ihmisryhmä on alkanut vaatia muutosta. Viime vuosien itsenäisyyspäivämellakat ovat pieni pilkahdus sitä raivoa, jota esimerkiksi syrjäytyneet nuoret tuntevat yhteiskunnan nykyisiä rakenteita kohtaan. Jopa luokkasota-termi on otettu jälleen käyttöön, vaikka yhteiskuntaluokista puhuminen on viime vuosikymmenten aikana huomattavasti vähentynyt. Mellakointi, mielenosoitukset ja rohkeat tempaukset herättävät inhoa niissä, jotka eivät koe köyhyyden lisääntyneen tai ainakaan olevan valtion syytä. Monet syyttävätkin huonojen olojen pysyvyydestä niistä valittajia: rahan tekeminen on Suomessa pitkälti itsestä kiinni, joten köyhyys on helppo nähdä omana valintana. Mellakointikin on useimpien mielestä vastuuttomien teinien riehumista olemattoman ongelman vuoksi. On kuitenkin muistettava, että mielenosoituksiin liittyneet rikkomukset ja väkivallanteot kielivät oikeasti pahasta olosta: eivät ikkunoiden rikkominen ja poliisin tulittaminen ole mitään nuorison keskuudessa leviäviä normeja. Ryhtyisikö sellaiseen ihminen, jolla todella on kaikki kunnossa?

Rahanpuute ei ole ainoa keskustelua herättävä köyhyyden muoto. Suomessakin monet vähävaraisiksi luokiteltavat näkevät tilanteessaan enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Koska raha on ihmisen luoma käsite, ei sitä ole pakko pitää avaimena kunnolliseen elämään tai rikkauteen. Päinvastoin rahan voi nähdä esteenä oikeasti yltäkylläisen elämän saavuttamiselle. Materialistinen rikkaus, jota suuressa osassa maailmaa pidetään ainoana rikkauden muotona, voi tehdä hallitsijastaan henkisestä köyhän. Suomessakin ilmiön voi huomata, kun tarkastelee esimerkiksi lottovoittajia ja muita varakkaita. Lotossa miljoonia voittaneesta ihmisestä tulee harvoin onnellinen, pikemminkin raha voi saastuttaa mielen ja saada omistajansa pitämään elämää äkkiä merkityksettömänä. Kun miljonääri saa mittavat ylinopeussakot, on tärkeää se, kuinka paljon rahaa hän menetti, eikä se, kuinka monta henkeä hän riskeerasi. Tällaiset tapaukset huomioitaessa ei ole enää helppoa yksiselitteisesti väittää, että juuri materialistisella rikkaudella on arvoa tai että köyhä on se, jolla ei ole rahaa.

Silmiinpistävää suomalaisessa köyhyyskeskustelussa on se, että usein kuulee puhuttavan ennemmin köyhistä ihmisistä ongelmana kuin itse köyhyydestä. Kun 1950-luvulla alkoi suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen, lähtökohtana oli se päätös, että valtion on huolehdittava kansalaisistaan, jos nämä eivät itse siihen jostain syystä pysty. Tämä perusajatus tuntuu hävinneen sekä päättävän tahon että äänestäjien arvomaailmasta. Nykyään tiedotusvälineiden lietsoessa pelkoa talouden romahtamisesta mietitäänkin sitä, kuinka kansalaiset saataisiin tehokkaimmin pitämään pystyssä valtiota ja, mikä vielä tärkeämpää, rahaan perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Ei ole ihme, että tällaisen asenneilmapiirin vallitessa yhä useampi kokee pelkoa köyhyydestä ja siitä, että Suomen valtion rakenteet muuttuvat huolehtivasta turvaverkosta raadolliseksi taistelukentäksi. Sen lisäksi, että köyhä suomalainen on nykypäivänä eri asia kuin pari vuosikymmentä sitten, on myös köyhyyden merkitys entistä suurempi: sana ”köyhä” on leima, joka kertoo kantajansa epäonnistumisesta auttaa kapitalistista yhteiskuntaa eteenpäin. Tuloksena on noidankehä, koska juuri kapitalistinen yhteiskunta määrittelee sen, mitä pidämme köyhyytenä ja sen syynä.

Maailmassa ei ole turvallisempaa paikkaa kuin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Meillä on kaikki ne etuoikeudet, joista monissa muissa maissa uskalletaan juuri ja juuri haaveilla. Voi vain ihmetellä, kuinka on voinut käydä niin, että ongelmien kärjistyessä olemme valmiita vähentämään resursseja ilmaisesta terveydenhuollosta ja koulutuksesta, kun mahdollista olisi myös verotuksen kautta pienentää tuloeroja ja siten pitää huolta toisistamme sekä poistaa köyhyyttä. On ymmärrettävää, että varakkaat vaativat oikeuttaan pitää itse hankkimansa – tai perimänsä – rahat, mutta on outoa, jos tämä oikeus on merkittävämpi kuin jokaisen oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon. Suomi ei ole maa, jossa köyhyys kukoistaa ja katuojaan kuoleminen on arkipäivää, mutta se ei tarkoita sitä, että heikoimmista huolehtiminen tulisi lopettaa.

Sen lisäksi, että monet suomalaiset pitävät köyhiä ihmisiä yksin syypäänä tilanteeseensa, on myös niitä, jotka säälivät vähävaraisia. Lohduttava tosiasia on se, ettei raha yksin määrittele ihmisarvoa sen enempää kuin onnellisuuttakaan. Varallisuuden merkitystä pohdittaessa yhteiskuntaa voi verrata yksilöön: valtio voi olla viisas ja täynnä sisäisiä ristiriitoja ja levottomuuksia siinä missä kansalainenkin. Varakkuus ei siis takaa kenellekään hyvää elämää kuten ei varattomuuskaan huonoa. Vaikka vähäosaisuuden mukanaan tuomat sosiaaliset ongelmat ovatkin joskus erittäin vakavia, niitä vastaan voi taistella, ja suvaitsevassa, ihmisarvoon perustuvassa yhteiskunnassa ne voi aina voittaa. Silloin syntyy rakkautta, joka on oikeaa rikkautta.

Valioessee03_Jussi_Vesamaki

Jussi Vesamäki, Pirkkalan yhteislukio

Sutiva lapsi

.

On vaarallista käyttää kännykkää.” ”On vaarallista juoda yli kolme lasillista maitoa päivässä.” ”On vaarallista istua.” Näin väittävät sekä tutkijat että media. Maailma on vaaroja täynnä, mutta hulluin hurjapää on ehdottomasti henkilö, joka istuessaan juo maitoa ja näpertää puhelimellaan.

Tyypillisen suomalaisen päivään mahtuu monta iloista hetkeä, jolloin hän voi lukea uutisia maailmalta ja niiden perustella päätellä, onko päivä kurja, hirveä vai tavallinen. Aamulla tyypillinen suomalainen aamupalaa syödessään lukee Aamulehteä. ”Työttömyys kasvussa” ja ”Hiustenvärjäys voi aiheuttaa allergian” ovat aamun pääotsikot. Kaikki on siis hyvin. Töissä tyypillinen suomalainen lukee uutisia netistä. ”Raju hirmumyrsky Vietnamissa – jo 30 kuollutta” ja ”Australialainen matkustajakone syöksyi mereen” kirkuvat otsikot. Kaikki on siis edelleen hyvin. Illalla tyypillinen suomalainen katsoo Kymmenen uutiset, joka kertoo tällä kertaa pääosin Ukrainan kriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tyypillinen suomalainen voi käydä levollisin mielin nukkumaan. Kun asiat ovat kaukana toisilla ihmisillä huonosti, tietää itse olevansa turvassa.

Olen Siwassa – Suomen ryöstetyimmässä lähikaupassa – suorittamassa perinteisiä perjantaiostoksiani. Yhtäkkiä huomaan parin muslimin tulleen samaan putiikkiin. Toinen otti jo ostoskorinkin käteensä. Suoritan nopean tilanneanalyysin ja lähden kaupasta. Kohta muslimit kuitenkin ryöstävät tai räjäyttävät kaupan, niinhän ne yleensä tekevät uutisten perusteella.

Jippii, Yhteishyvä ja Tiede tulivat postissa, kohta saan tietää, miten pitää elää ja mikä on vaaraksi terveydelleni. Pitänee rajoittaa kahvinjuontia, sillä tämän artikkelin mukaan se nostaa verenpainetta. Peruna sisältää 1,4-tripotatosyyttiä, ei kuulosta hyvältä. Tämän artikkelin mukaan lääkkeiden syönti voi aiheuttaa päänsärkyä, täytyy muistaa se. Ilmeisesti minun pitää edelleen syödä monipuolisesti, nukkua hyvin ja liikkua säännöllisesti. Milloin joku julkaisisi tutkimuksen, jonka mukaan saan syödä herkkuja ja laiskotella?

Monet ruoka-aineet sisältävät median mukaan vaarallisia yhdisteitä. Päiväkodeissa ei saa antaa lapsille puuron sekaan kanelia, sillä kaneli sisältää arsenokanelaattia tai jotakin muuta yhtä herkulliselta kuulostavaa. Jouluisin päiväkodeissa raikaakin kenties tästä lähtien laulu: ”Myrkkyä on siinä monenlaista…”

Totisesti: monet ovat mahtavan median keinot. On sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, on televisio-ohjelmia, uutisia ja mainoksia. Eikä pidä unohtaa Internetiä, tuota suunnattoman suurta ja pohjatonta tietolähdettä. Media on kuin pikkulapsi maalisuti kädessään. Se sutii minne sattuu ja maalailee uhkakuvia, eikä se koskaan ymmärrä täysin aiheuttamaansa vahinkoa.

Media on myös kehittynyt. Enää ei voida jobinpostin tuojaa ampua. Jos voitaisiin, työllisyys median alalla kasvaisi, mikä myös parantaisi taloustilannetta. Tämän seurauksena medialla olisi hyvä uutinen kerrottavana, jolloin toimittajaa ei voitaisi ampua, ja tilanne olisi taas huono. Tämä on median ja talouden syklinen komplikaatio, absoluuttinen probleema.

Susi on hyvä esimerkki todellisesta uhasta ihmiskunnalle. Sudet ovat vaarallisia ainakin sen perusteella, kuinka paljon niistä on uutisoitu. Tilastotkin tukevat näkemystä suden vaarallisuudesta. Sudet ovat aiheuttaneet noin yhden ihmisen kuoleman kuluneen sadan vuoden aikana. Salamaniskuihinkin kuolee enemmän ihmisiä, mutta media tahtoo, että sudet ovat pelättyjä, joten se pitää huolen että niitä pelätään.

Median lempiaiheena on jo yli vuoden ajan ollut Ukrainan kriisi. Itäinen isoveljemme on median luoman peruspositiivisen maailmankuvan mukaan kaiken pahan alku ja juuri, Ilmestyskirjan peto. Separatistit kuitenkin levittävät ilosanomaa ”Putin tulee – oletko valmis?” ja juhlivat asiaa ampumalla naapurinsa. Se on loppujen lopuksi kiinni vain näkökulmasta: media vastaan venäläiset ja separatistit.

Mediassa uutisoidaan harvoin hilpeistä ja iloisista asioista. Ketä sellainen kiinnostaisi? Ihmiset oikein odottavat huonoja uutisia. Media kertoo huonot uutiset ja luo näin uhkakuvia sivutuotteena. Siten systeemi toimii. Jos jostakin ilmestyisi jonkin sortin jeeves, joka hoitaisi kaiken paremmalle mallille, ihmiset luultavasti vain suuttuisivat.

Medialla, tuolla kruunaamattomalla kuningattarella, on valtaa vaikuttaa. Sen apurit, nuo touhukkaat toimittajat, päättävät, mikä on uutisoimisen arvoista ja mikä ei. Media kertoo mitä haluaa, mutta uhkakuva syntyy vasta kuulijan tai lukijan päässä. Ihmisten mielet ovat loppujen lopuksi vain median sätkynukkeja.

Valioessee01_Emmi_Halmesvirta

Emmi Halmesvirta, Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu

Peili vai sen kuva?

.

Mikäli nuori Hamlet olisi pitänyt päiväkirjaa, se olisi sisältänyt korkeintaan hieman kostonhimoisempaa katkeruutta kuin Tytti Heikkisen kasvukivuista tilittävä proosaruno ”Läski XL AINA SAMA JUTTU” (Varjot astronauteista, 2009). Runon mukaan elämää määrittää ennen kaikkea kasvuympäristö, joka hiljalleen muokkaa ihmisestä kaltaisensa. Lähestymistapa elämään on yksilökeskeinen myös Teemu Mannisen runossa ”Kumpaan uskot enemmän?” (Turistina täällä, 2004), mutta siinä vuorovaikutus ympäristön ja identiteetin välillä tapahtuu päinvastaiseen suuntaan. Näin ollen runojen elämänfilosofiat ovat osittain vastakkaiset, silla valta ja vastuu elämän tarkoituksen toteuttamisesta ovat eri osapuolilla.

Tytti Heikkisen päiväkirjakirjoitusmaisen proosarunon puhuja kokee banaalin elämänsä kulun määrittyvän hänestä riippumattomien ulkoisten tekijöiden kautta. Suunnilleen murrosiässä oleva tyttö on kyynistynyt vanhempiensa sotaisan parisuhdehistorian ja äitinsä ilmeisen päihdeongelman seurauksena. Atlaskin kantaa harteillaan pienempää painolastia kuin tyttö, joka joutuu seuraamaan äitinsä ongelmia vierestä. Näkemys elämästä on jokseenkin toivoton. Puhuja seuraa elämänsä kulkua ojasta allikkoon ja takaisin ojaan. Tarvitseeko onneton ihminen muuta elämänfilosofiaa kuin sen, että mikään ei tule koskaan korvaamaan traumaattista lapsuutta? Aivan kuin Hamletin, puhujan todellinen ikä ei muodostu yhtä tärkeäksi tekijäksi kuin sen symbolinen arvo elämänkokemuksen ja henkisen vanhenemisprosessin mittarina.

Teemu Mannisen runo sen sijaan on oodi renessanssi-ihmiselle, joka kehittää elämästään juuri sellaisen kuin itse haluaa. Valta yksilön maailmankuvasta on tällä itsellään, ei sen tarvitse pysyä ikuisesti samana. Yksilö ei ole tuomittu kuin ainoastaan sartrelaiseen tapaan vapauden kahleisiin. Puhujan huomio on vahvasti ihmisen eksistentialistisessa elämänfilosofian luomisessa. Kun me synnymme, emme ole vielä valmiita. Tulemme joksikin vasta sitten, kun kysymme itseltämme, keitä me haluamme olla. Runon sanoma on vahvasti siinä, että todellisuus muokkautuu subjektiivisen uskon myötä. Yksi uskoo Raamattuun, toinen tieteeseen ja kolmas vapaaseen markkinatalouteen. Toisin sanoen Mannisen runossa ihmisen oma usko määrittää elämää vastoin Heikkisen proosarunon fatalistista kuvaa elämän virrasta, joka vie mukanaan. Näin ollen merkittävä ero on puhujien asenteissa: yksi ”ymmärtää realiteetit” ja toinen käytännössä luo oman ajatusmaailmansa kaltaisen kuvan todellisuudesta.

Yleisesti ottaen elämänfilosofia tarkoittaa paitsi hyvän elämän etiikkaa, myös jokaisen ihmisen henkilökohtaista suhtautumistapaa elämiseen. Mannisen runon puhuja on kuin ihmisyyttä ihmettelevä Sokrates, jonka lähtökohtana ovat kysymykset. Puhuja ei anna ymmärtää, että kyseisiin maailmankuvaa koskeviin kysymyksiin edes olisi olemassa universaaleja oikeita vastauksia. Sen sijaan huomio kohdistuu runon toistuvaan motiiviin – uskoon itseisarvona. Runo ei jätä vaihtoehtoa olla uskomatta mihinkään. Näin ollen uskosta tulee ihmiselämälle sekä välttämätöntä että perusta omalle identiteetille.

Heikkisen proosaruno sitä vastoin pohtii, millainen vaikutus negatiivisella ympäristöllä on nuoren ihmisen elämänasenteeseen. Puhuja taipuu useaan otteeseen syyllistämään ympäröivää maailmaa ja varsinkin äitiään: ”Hiiteen koko akka. Aina sama juttu!” Loppulausahdus viittaa siihen, että puhuja kokee syvää ja tuskallista voimattomuutta. Aivan kuin häntä tuskastuttaisi olosuhteiden muuttumattomuus ja oma kykenemättömyytensä tehdä asialle jotain. Puhujan läpikäymät tilanteet ovat arkipäiväisiä. Nihilistinen ja kapinallinen asenne syntyvät siitä, että puhuja turhautuu kasvuympäristöönsä. Koska vanhemmat ovat omilla sotkuillaan ja väkivallallakin traumatisoineet puhujan, saa pelkästään lemmikkigerbiilien katoaminen hänet uskomaan, että koko maailmankaikkeus on valjastettu pilaamaan juuri hänen elämänsä.

Kumpikin runo ottaa kantaa siihen, kuka lopulta on vastuussa yksilön onnellisuudesta. Heikkisen runo on kuin suomalaiseen mielenmaisemaan päivitetty Surkeiden sattumusten sarja, joka nokkeluuden sijaan johtaa apaattisen elämänasenteen syntyyn. Puhujan logiikka elämän mielekkyydestä kiteytyy ajatukseen, että kaltoin kohdeltuna uhrina hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tyytyä kyseiseen kohtaloon. Tämä hyväksyntä olosuhteiden pysyvyydestä lienee yksi suurimmista näkemyseroista runojen välillä. Heikkinen maalaa dekadenttia kuvaa nykypäivän siepparista ruispellolla, kun taas Mannisen kysymysrunon ideana on ihanne täysillä elävästä uomo universalesta, joka kameleontin lailla syntyy tahtonsa mukaisesti joka sekunti uudestaan. Se, mihin uskoo, muuttuu kummassakin runossa todellisuudeksi. Manninen viljelee toki vahvaa dialektiikkaa, jossa teesi ja antiteesi synnyttävät toisensa aina uudelleen. Yksilö etenee elämässä samalla tavalla: yksi ajatus johtaa toiseen ja taas toiseen, kunnes identiteetti on vakaa.

Elämän voi kokea joko projisoimalla itsensä maailman kautta niin kuin Tytti Heikkisen proosarunossa ”Läski XL AINA SAMA JUTTU” tai projisoimalla maailman itsensä kautta niin kuin Teemu Mannisen runossa ”Kumpaan uskot enemmän?” Peilikuva olet joko sinä maailmasta tai maailma sinusta. Alea iacta est.

Valioessee04_Valtteri_Manninen

Valtteri Manninen, Turun klassillinen lukio

Deus ex machina

.

Imagine there’s no heaven, it’s easy if you try.” John Lennonin laulun pasifistinen sanoma on kieltämättä kaunis. Sen avaussäkeitä en kuitenkaan allekirjoita. Maailmassa on ollut jumalia, taivaita ja tuonpuoleisia niin kauan kuin ihmisiäkin, joten Lennonin ajatusleikki ei ole helpoimmasta päästä. Ihmisellä on luontainen, inhimillinen taipumus erilaisiin uskomuksiin: uskonnon avulla on kautta aikain pyritty paitsi selittämään luontoon ja ihmiseen liittyviä ilmiöitä, myös vastaamaan perustavanlaatuisiin filosofisiin kysymyksiin esimerkiksi hyvästä elämästä. Edes tieteen kehitys ei ole poistanut uskontoja maailmasta, ja elämme jo sentään Herran vuotta 2015.

Moni yhteiskunnallisesti valveutunut, maailmankatsomuksensa järkeen perustava nykyaikainen ihminen haluaisi varmasti John Lennonin tavoin kuvitella maailman ilman uskontoa, sillä historia on täynnä sen aiheuttamia konflikteja ja kärsimystä. Kun ihmisluonto ja ihmisen psykologinen tarve uskolle johonkin suurempaan on kuitenkin otettava huomioon, aiheellisempi kuvitteluleikki on mielestäni tämä: Millainen olisi täydellinen uskonto, joka ei tuottaisi ongelmia? Mitä aineksia jo olemassa olevista uskonnoista ”jumalkoneeseen” laitettaisiin?

Historiassa uskontoa on valitettavan usein käytetty valtapolitiikan keppihevosena. Esimerkiksi keskiajan ristiretkien pyhyydellä oikeutettiin Lähi-idän kaupunkien väkivaltainen ja armoton ryöstely. Nykyään väkivaltaisen uskonnon stigma on pääosin perusteetta siirtynyt islamille fundamentalististen ääriliikkeiden terrorin myötä. Väkivaltateot ovat toki tuomittavia, mutta länsimainen media keskittyy liikaa mässäilemään terroristien aiheuttamilla tuhoilla ja uhriluvuilla tekojen motiivien ja niiden taustoilla piilevien suurempien epäkohtien käsittelemisen asemesta. Yhdysvallat on käyttänyt islamistisen terrorin vastaista sotaa puolustuksena esimerkiksi itseoikeutetulle hyökkäykselleen Irakiin vuonna 2003, vaikka hyökkäyksen takana olivat todellisuudessa maan taloudelliset intressit. Tällainen häikäilemättömyys ei sovi uuteen, uljaaseen uskontooni lainkaan.

Myös islamin jihad eli pyhä sota on länsimaisissa tiedotusvälineissä esitetty ainoastaan väkivaltaisuutena, vaikka suurimmalle osalle muslimeista se merkitsee ihmisen sisäistä kilvoittelua ja henkistä kehitystä. Mielestäni tämä on hieno ja hyödyllinen piirre, joten se valittakoon nimeämättömään uskontoomme. Kilvoittelu ei ole yksinomaan islamin ajatus: myös esimerkiksi ortodoksien oppien mukaan hyveitä tekemällä ihminen ”jumalallistuu” eli tulee enemmän Kristuksen kaltaiseksi.

Uskontoa on hyödynnetty ja hyödynnetään yhä politiikassa muutoinkin kuin sodan oikeutuksena. Antiikin Roomassa kristittyjä vainottiin 200-luvulla, koska nämä eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana. Kun perinteisen jumaluskon avulla ei onnistuttu yhdistämään kansaa taloudellisen ahdingon aikana, tehtiin kristinuskosta lopulta Rooman valtionuskonto. Myös hallitsijoiden yksinvaltaa on perusteltu sen jumalallisella alkuperällä aina muinaisesta Egyptistä Mao Zedongin kommunistisen Kiinan kautta nykypäivän Pohjois-Koreaan. Löytyypä nykypäivän Suomestakin edelleen poliittinen puolue, jonka kannattajat ovat eri-ikäisiä ja taustaltaan sekä yhteiskunnallisilta näkemyksiltään erilaisia – ainoa kokoava tekijä on kristillinen oppi. Uskonnon sekoittaminen politiikkaan on arveluttavaa, joten jättäkäämme uusi uskontomme täysin vapaaksi politiikasta.

Uskonto ja tiede ovat usein törmäyskurssilla. Evoluutioteorian opetus kouluissa on edelleen kuuma peruna kristillisen USA:n niin kutsutulla Raamattu-vyöhykkeellä. Katolinen kirkko hyväksyi aurinkokeskeisen maailmankuvan vasta 1800-luvulla, vaikka siitä oli tullut vallitseva käsitys jo renessanssin aikana. Keskiajalla tieteessä ei otettu Euroopassa merkittäviä edistysaskelia, koska katolisen kirkon oppia ja Raamattua pidettiin absoluuttisena totuutena, ja kaiken mahdollisen tiedon julistettiin löytyvän niistä. Miten pystyisimme yhdistämään utopiauskontomme ja tieteellisen kehityksen? Apu löytyy antiikin Kreikasta. Kreikan perinteinen uskonto ei estänyt järkiperäistä ajattelua, mikä mahdollisti filosofian ja muiden tieteenhaarojen synnyn 500-luvulta eKr. alkaen. Kreikka 1, kristinusko 0.

En kuulu kirkkoon. Erosin seurakunnasta täysi-ikäistyttyäni pastorin pyhänhengenkatkuisen haistattelukirjeen saattelemana. Syy erooni oli se, etten ole uskovainen enkä halunnut kuulua aatteelliseen organisaatioon, jonka aatteeseen en usko – puhumattakaan siitä, että maksaisin tällaiselle järjestölle veroja. Kun asiaa tarkemmin pohdin, olisin mitä todennäköisimmin eronnut kirkosta, vaikka uskoisinkin Jumalaan. Olen lukenut kristittyjen kertomuksia siitä, miten he ovat päättäneet erota kirkosta sen liialliseksi katsomansa maallistumisen ja modernisoitumisen vuoksi ja siksi, että kirkko on heidän mukaansa etääntynyt liiaksi Raamatun sanasta. Ihanneuskontoni onkin ”vapaa maallisuuden kahleista” ja keskittyy ihmisen sisältä kumpuavaan uskoon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi mietiskelyä ja itsetutkiskelua korostavasta buddhalaisuudesta.

Toki kristinuskosta löytyy myös piirteitä, joita arvostan suuresti. Esimerkiksi ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja pelastuksesta vetosivat kristillisen seurakunnan alkuaikoina yhteiskunnan altavastaajiin, ja tuntuvat tänäkin päivänä lohdullisilta. Nämä yhdessä anteeksiantamisen perinteen kanssa ovat rusinoita, joita voisin poimia omaan uskontooni kristillisestä ehtoollispullasta. Sen sijaan en hyväksy monien kristillisten kirkkojen tapaa tuomita esimerkiksi ehkäisy ja eutanasia. Kristinusko korostaa elämää Jumalan lahjana, ja monet eivät siksi hyväksy epätoivotun lapsen aborttia tai parantumattomasti sairaan oikeutta arvokkaaseen, keinotekoiseen kuolemaan. Kolumnisti Perttu Häkkinen käytti tästä oivallista termiä kristillinen kärsimysfetisismi.

Uusi, ylevän ihana uskontomme on melkein valmis. Se sisältää nyt suvaitsevaisuutta tieteille ja ihmisen omille valinnoille, opetuksia pelastuksesta ja anteeksiannosta sekä pyrkimyksen itsetutkiskeluun ja henkiseen kehitykseen. Pyhässä viisaudessamme olemme tuominneet sodankäynnin ja erottaneet uskonnon politiikasta. Mukaan mahtuu vielä piirteitä hindulaisuudesta: karman laki ja reinkarnaatio-oppi kannustavat elämään hyvin ja ottamaan muut huomioon.

Uskontojen aatteet ovat kauniita ja yleviä, mutta niin kauan kuin ei ole olemassa täydellisiä ihmisiä, ei ole täydellistä uskontoakaan. Eräässä suositun South Park -animaatiosarjan jaksossa yksi päähenkilöistä syväjäädyttää itsensä, ja kun hänet sulatetaan 2500-luvulla, ei maailmassa ole enää uskontoja. Käynnissä on kuitenkin sota: ryhmittymät taistelevat tieteen nimissä siitä, mikä on ”oikeaoppista ateismia”. Ajatus täydellisestä uskonnosta tai uskonnottomuudesta jää siis haaveeksi, sillä ihmisluontoa ei voi muuttaa. ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one.” Sinäpä sen sanoit, John, sinäpä sen sanoit.