Kertomus eräästä kuolemasta

Kotimaa 31.10.2009 08:01

Kenen tahansa elämään kuuluu annos kuolemaa. Tämä on kertomus siitä, mitä se on lähietäisyydeltä ja liian aikaisin.

Hautausmaa Kuva Heikki Saukkomaa / Lehtikuva.

Klo 7.45.

Niin lukee piskuisessa lapussa, joka on valkealla liinalla peitetyn sängyn päällä. Pysähtyneen ajan vieressä on vaalea kukka, ehkä gerbera. Viisikymmentäkolme vuotta.

Otsasi on rypyistä puhdas. Ilmeesi on vihdoin rauhallinen, suusi hiukan auki. Sängyn päädyssä halaa toisiaan kolme ihmistä, joiden kyyneleet sekoittuvat.

Ei enää kipua, ahdistusta tai pelkoa.

Äiti, olet poissa, enkä oikein ymmärrä sitä vielä.

Alku

Ihmiset eivät ole ikuisia. Silti kuolema lakaistaan herkästi pois silmistä, pois mielestä. Tilalle tarjotaan elinajanodotteita, kuolinsyytilastoja ja ohjeita perunkirjoitusta varten.

Kenties se ei ole typerää – kuoleminen on rumaa, raskasta ja pelottavaa, vaikka kyseessä on väistämätön osa elämää.

Kuka tahansa voi googlettaa kuoleman, se on todellisuuden jäsentämistä turvallisen käsivarrenmitan päästä. Lähietäisyydeltä kuoleminen on aivan eri asia.

Vuosi sitten, eräänä lokakuisena päivänä tajusin, kuinka paljon olit laihtunut. Olosi oli omituinen, eikä buranaresepti onnistunut viemään kipua pois. Myönsit, että vatsassasi tuntui olevan jotain ylimääräistä.

Diagnoosi vei viikkoja, yli vaisujen joulupyhien. Aiemmin syöpä oli vain ikävä ilmaus jollekin kaukaiselle asialle. Yhtäkkiä se oli ihon alla, meidän kaikkien.

Kasvain oli kietoutunut ohutsuolen ympärille, joten poistoleikkausta ei voinut edes harkita. Ei hätää, sanoit, lääkärit ovat helpottuneita, että kyse oli juuri tästä. Syöpä, josta selviää yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yritimme olla positiivisia, niin kuin olisimme voineet muutakaan. Eihän sairastuminen pysäytä elämää niille sijoilleen.

Ensimmäinen sytostaattihoito meni hyvin. Kasvain pieneni, toivo nousi.

Eräänä iltana kuume nousi yli neljänkymmenen. Elimistösi alkoi kapinoida luonnotonta myrkyttämistä vastaan. Pian terveyskeskukseen meno ei enää ollut vaihtoehto. Oli vain sairaala. Yhtäkkiä poissaolostasi tuli arkista, samoin tilanteen vakavuudesta.

Kuinka tehdä eläminen helpommaksi ihmiselle, jonka jokainen sisäänrakennettu toiminto hiipuu? Askeleet, ylösnousu, nielaiseminen.

Pikku hiljaa tunsin itseni yhä pienemmäksi. Apteekin ravintolisäjuomien tyrkyttäminen ja tyynyjen pöyhiminen oli riittämätöntä. Lumi kuihtui pois samaa tahtia kuin sinäkin, nopeasti.

Solunsalpaajista luovuttiin, kasvain ohitettiin leikkauksella. Ehkä voisit taas syödä. Jonain päivänä pystyisimme kenties kokeilemaan sädehoitoakin.

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Välillä pääsit kotiin, jonne ikävöit jatkuvasti. Silloin olin onnellinen. Olit siinä, lähellä.

Olit niin sisukas. Jaksoit vitsailla niin, etten voinut vuodattaa yhtäkään kyyneltä nähtesi. Jos joskus pelkäsit, salasit sen hyvin. Syövällekin voi nauraa. Sängynpohjalla makaaminen ei sen sijaan huvittanut sinua yhtään: kuka muka jaksaa vain maata viikkotolkulla, katsoa telkkaria ja tehdä ristisanatehtäviä?

Silti et ollut enää sama ihminen. Pelkäsin salaa sitä, miksi olit tullut. Heikko ja hauras. Hiuksesi olivat poissa, rinnat, lantion kaari – kaikki naiseuden ulkoiset merkit. Kannoit minut aina läpi kaikkien karikoiden, mutta nyt roolit kääntyivät toisin päin.

Eräänä aamuna kaaduit käydessäsi vessassa. Olit lähtenyt liikkeelle omin päin, koska et halunnut herättää minua vapaapäivänäni. Kiukku käpertyi sisälleni – minä olen tässä, anna minun tehdä kaikkeni!

Kivut alkoivat lisääntyä lääkityksestä huolimatta. Kerran otit vahingossa unilääkkeen mielialalääkkeen sijaan. Et enää aina erottanut unta todellisuudesta ja toisinpäin. Puhe sairaalaan lähdöstä kuitenkin sai sinut raivostumaan. Silti sinun tuskasi oli meidänkin tuskaamme.

Uusi leikkaus. Vatsastasi imettiin litroittain nestettä ja poistettiin ilmaa. Aloit toipua, mutta kielsit meitä tulemasta käymään, koska olit väsynyt ja huonovointinen. Et jaksanut jutella, puhelin oli liian painava pideltäväksi.

Loppu

Kun puhelin soi, maailma pysähtyi hetkeksi. Oli pakko istua pihaportaille ja tuijottaa keväistä, auringon sulattamaa maata jalkojen alla, kuin olisi ihme että se on siinä.

Makasit letkujen, piipittävien koneiden ja läheistesi ympäröimänä ankeassa sairaalasängyssä. Hetkittäin näytit jo siltä kuin olisit kuollut. Taikinanvalkoiset kasvot, hiipuva hengitys, nesteestä turvonneet jalat.

Painava, kylmä kätesi puristi omaani höyhenenkevyesti. Jos olitkin aiemmin näyttänyt hauraalta, nyt olit enää pelkkä kalpea kuori.

Pelkäsin sameaa katsettasi. Et tuntunut ymmärtävän, että olimme siinä vieressäsi. Paniikki nousi sisälläni, oli pakko kompuroida ulos huoneesta. Kyhjötin hetken vessan kylmällä lattialla, mutta sekään ei estänyt minua oksentamasta.

Kun palasin huoneeseen, yritit hetkittäin saada jotain sanotuksi. Ymmärsimme vain ripauksen. Koetit kuitenkin moneen kertaan nousta istumaan sängyssäsi ja huusit apua. Halusit kotiin, omaan sänkyyn, pois sairaalasta. ”Ne tappavat minut tänne.”

Lähdimme kotiin raskain mielin. Pohdin, miksen pystynyt jäämään ja pitelemään sinua kädestä kuten saippuasarjoissa. Mutta ei tässä ole kyse ole draamasta, komediasta eikä varsinkaan tragediasta. Tämä on elämää, ja tällä hetkellä se on raaempaa ja raskaampaa kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

Toinen alku

Aamulla olet poissa. Ehkä ensimmäinen todella peruuttamaton asia elämässä. Siksikö on niin vaikeaa ymmärtää?

Puran sairaalasta tuodut tavarasi: yöpaita, villasukat, takki, pusero. Crocsit, koska turvonneet jalkasi eivät mahtuneet muihin kenkiin. Yritän tavoittaa vaatteista tuoksuasi, mutta sairaalan steriiliys on vienyt minulta senkin.

Viikot ennen hautajaisia ovat harmaita. Kuinka pysyä paikallaan, kuinka liikkeessä? Hiljalleen kotiin alkaa saapua kukkalähetyksiä ja adresseja. Sisaresi auttavat meitä käymään läpi tavaroitasi ja yleistä kaaosta, jota kotiimme puolen vuoden aikana syntynyt.

Minä siivoan siivoamistani. Ehkä olisit minusta ylpeä. En voi lamaantua enkä romahtaa. Ethän sinäkään olisi tehnyt niin.

Sinun kuolemastasi on alle puoli vuotta, mutta elämä menee eteenpäin, vaikka olisinkin sisältä pysähdyksissä – mutta vain hetken.

Olen helpottunut, koska taakkasi on otettu sinulta pois. Vaikka mikään ei mennyt niin kuin piti, kaipaus voittaa katkeruuden.

Teksti Netta Vuorinen

Tänään 31. lokakuuta vietetään pyhäinpäivää, joka tunnettiin aiemmin myös pyhäinmiestenpäivänä. Sitä on vietetty länsimaissa 600-luvulta asti pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistoksi.