Katastrofeihin tottunut kaupunki: Paniko Nokia Salon polvilleen?

Kotimaa 14.6.2012 08:30

Nokia vähentää maailmanlaajuisesti 10 000 työpaikkaa ensi vuoden loppuun mennessä. Suomesta lähtee 3700 työpaikkaa. Niistä 850 häviää Salosta, missä lopetetaan tehdas.

Surulliset uutiset eivät olleet salolaisille laatuaan ensimmäisiä. Jo helmikuussa Nokia ilmoitti puhelinten valmistuksen loppuvan kokonaan ja irtisanomistarpeen olevan jopa tuhat henkilöä.

Onko Nokia nyt pannut Salon lopullisesti polvilleen? Lue alta Elina Järvisen juttu Pieni kaupunki, suuri yritys, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 14-15/2012.


Kuvitukset Vesa Lehtimäki.

Parturi-kampaamon vieressä on matala, keltainen liikerakennus. Se on tyhjä.

Markiisien päälle on jätetty valkoinen valokyltti: Eino Heino, miesten vaatteiden erikoisliike.

Kadun toisella puolella on kelloliike ja sen vieressä tyhjät ikkunat. ”Myymälä lopetetaan.”

Kulman takana vanhassa lasiovessa on lappu teipeillä kiinni. ”Liike suljettu.”

Turuntie on Salon pääkatu, ostoskatu. Se vie Halikon suunnasta Salon keskustaan.

Vakuutusyhtiön naapurissa on merkkifarkkuliike. Se muuttaa. Kiinteistönvälitystoimisto on jo muuttanut.
Tätä salolaiset ovat pelänneet aina. Mitä tapahtuu, jos kaupungin elektroniikkatehtaat suljetaan? Ne ovat elättäneet Saloa neljäkymmentä vuotta.

Turuntie ylittää Salonjoen. Rantakadun kulmauksessa myydään asuntoja. Seitsemän huoneen omakotitalo Viitannummella, 265 000 euroa. ”Viimeistelyä vaille valmis.”

Joen rannalla on tori, mutta talvella se on vain tyhjä kenttä.

Kahvikioskin takana näkyy uusi kaupungintalo ja toisella laidalla pieni K-kauppa. Sen vieressä, nuhjuisessa liikerakennuksessa on pizzeria-kebab ja kaksi thaihierontapistettä. Toinen niistä on lomalla.

Salolaiset eivät kävele. He ajavat autolla.

Kun he käyvät kaupassa, he pysäköivät oven eteen. Jos oven edessä ei ole paikkaa, he kiertävät korttelia niin kauan, että on.

Juhani Nummentalo tulee rautatieasemalle vastaan, vaikka asema on keskellä kaupunkia ja lähellä kaikkea. Hänellä on musta Audi.

Nummentalo on Salon kaupunginhallituksen puheenjohtaja, kokoomuslainen. Monet sanovat, että hän on Salon vaikutusvaltaisin kunnallispoliitikko.
Helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina Nummentalo oli Helsingissä juhlimassa vaalitulosta. Sauli Niinistö valittiin presidentiksi.

”Jäätiin oikein yötä myöten”, Nummentalo sanoo.

Hän on tuntenut Niinistön kauan. Kun hän oli kahdeksan, hänen perheensä muutti Perttelistä Salon keskustaan. Työn perässä. Isä halusi rakentaa perheelle omakotitalon, mutta rakentamisen ajaksi piti löytää vuokra-asunto. Isä sai kuulla, että Niinistön Väinöllä on Nopolanmäellä piharakennus, jota hän vuokraa. Rakennuksessa oli puuvaja, sauna ja päässä yksi huone. Siinä huoneessa Nummentalon nelihenkinen perhe asui vuoden. Sauli Niinistö oli silloin armeijassa. Hän marssi silloin tällöin pihan poikki harmaissaan.

Nummentalo on niitä, jotka vielä pitävät Niinistöä salolaisena. Hän kommentoi vaalitulosta sanomalehdessäkin.

”Onhan meillä muutakin hyvää, kuten Nokia, mutta nyt myös presidentti on meiltä lähtöisin ja istunut meidän valtuustossa”, hän sanoi.

Nummentalo mainitsi Nokian, vaikka tiesi, että vaalien jälkeisellä viikolla Nokiasta voisi kuulua uutisia. Ne eivät olisi hyviä.

Salossa on Suomen ainoa matkapuhelintehdas. Valtava Nokia-kampus, jossa työskenteli parhaimmillaan 5 400 ihmistä. Salo oli silloin Suomen rikkain kaupunki. Huonoja uutisia alkoi kuulua vuonna 2008, ja tammikuussa 2009 Nokia tarjosi salolaisille ensimmäisen kerran eropaketteja. Jos lähti vapaaehtoisesti, saattoi saada jopa vuoden palkan. Sadat lähtivät, mutta se ei riittänyt. Piti leikata lisää. Seurasi yt-neuvotteluja, irtisanomisia ja lomautuksia. Nyt työntekijöitä on enää 3 500.

Kaupungilla liikkui huhuja pitkin syksyä. Tehtaalla kudotaan sukkaa, töitä ei ole. Jotkut pelaavat biljardia.

Tietoja oli kai tihkunut, ja se on poikkeuksellista. Nokian asioista ei ole yleensä tiedetty. Yhtiö ei tiedota, ja työntekijät eivät puhu.

Päivä oli keskiviikko, 8. helmikuuta. Nokia oli varannut tiedotustilaisuutta varten Salohallin, joka on reilun kahden kilometrin päässä tehtaalta. Sinne koko henkilökunta mahtuu.

Työntekijät jonottivat aamulla bussikuljetukseen. Pyrytti lunta.

Uutinen oli se, mitä eniten pelättiin. Puhelinten valmistus loppuu kokonaan. Tuhat irtisanotaan.

Nokian puhelimet kootaan vastaisuudessa Aasiassa. Saloon jää kehitystyö ja ”räätälöinti”, kuten termi kuului.

Seuraavana päivänä Salon Seudun Sanomien pääsivulla oli vain yksi uutinen, pelkkä iso otsikko.

”Nokia iski Salon polvilleen.”

Nummentalo ajaa Seurahuoneen pihaan.

Seurahuone on hänen kantapaikkansa. Vaalea puutalo rautatieaseman kupeessa. Pöydillä valkoiset liinat ja tuoreet kukat.

”Me ei voida lähteä siitä, että Nokia on aiheuttanut meille vaikeuksia”, hän sanoo ensimmäiseksi. ”Että Nokian takia kaupungin talous on syöksymässä.”

Tuhat uutta työtöntä on Salon kokoisessa kaupungissa iso määrä. Nytkin työttömiä on lähes 3 000, noin 10 prosenttia työvoimasta. Nokian irtisanomiset nostavat työttömyysasteen lähelle 15:tä prosenttia. Samoihin prosenttilukuihin Kotkan ja Varkauden kanssa.

Mutta Nummentalo on sinnikäs.

”Ilman Saloraa, Mobiraa ja Nokiaa me ei olisi koskaan kasvettu näin hyväksi kaupungiksi kuin on oltu”, hän sanoo. ”Ja ollaan edelleen.”

Salora ja Mobira ovat Nokian juuria. Salora oli radio- ja televisiotehdas, joka perustettiin vuonna 1928. Mobira taas oli radiopuhelinyhtiö, jonka Salora ja Nokia perustivat yhdessä vuonna 1979.

Onhan se totta. Elektroniikkateollisuus teki Salosta rikkaan. Kymmenen vuotta Nokia maksoi kaupungille huikeita summia yhteisöveroa ja piti huolen siitä, että työpaikkoja riittää.
Kaupunki rakensi rahoilla päiväkoteja, kouluja ja terveyskeskuksia. Se teki valtavan urheilupuiston, jossa on uimahalli, urheiluhalli, ratsastuskeskus, golfkenttä ja kaksi jäähallia.

Niin kauan kuin Nokia kasvoi, rahaa riitti. Mutta nyt hanat ovat kiinni. Ja vuosikymmenten kuluessa kävi niin, että muu teollisuus kuihtui. 1970-luvulla Salossa oli vielä isoja tekstiilitehtaita. Finn-Flare, Salon Neulomo, Salotar ja Hyvon. Hyvon yllä, hyv’ on olla. Niille kävi, kuten tekstiiliteollisuudelle on Suomessa käynyt. Tuotanto kävi kannattamattomaksi.

Viimeiset tehtaat hiipuivat 1990-luvun alun lamassa. Salon sokeritehdas suljettiin 2006.

Jäi vain elektroniikka. Nokia ja sen ympärille syntyneet yritykset.

Saloa kritisoitiin siitä. Kaupunki on yhden kortin varassa. Elinkeinorakenne on liian yksipuolinen.

”No, niin on!” Nummentalo sanoo. ”Mutta kun on yksi näin iso, se imee kaiken työvoiman. Ei kaupunki voi omilla hallintopäätöksillään ruveta synnyttämään jotain bioklusteria, kun ei ole ihmisiä, jotka sitä tekisi.”

Vielä viisi vuotta sitten elettiin tilanteessa, jossa Nokialla oli huutava työvoimapula. Se tarvitsi tehtaaseen tuhat uutta työntekijää. Nokia, työvoimatoimisto ja Salon kaupunki etsivät työntekijöitä yhdessä, ympäri Suomea.

”Virkamiehet meni tuolla kissojen ja koirien kanssa, piti palopuheita”, Nummentalo sanoo.

Mentävä oli, kaupunki ymmärsi tilanteen. Jos Nokia ei saisi työntekijöitä Saloon, tehdas voisi yhtä hyvin olla jossain muualla.

Työntekijät saatiin, ja kaupunki rakensi soluasuntolan Isohärjänmäkeen, jotta työntekijät saivat asuntoja. Talo koottiin tilaelementeistä muutamassa kuukaudessa. Nyt se on kehitysvammaisten keskuksena.

Ensi vuonna Salon suurin työnantaja on kaupunki. Kaupungilla on 3 500 työntekijää ja karsitulla Nokialla ehkä 2 500. Kolmanneksi suurin työnantaja on Suur-Seudun Osuuskauppa, jolla on reilut 700 työntekijää. Hyppäys on niin suuri.

”Se tässä on ikävää”, Nummentalo sanoo.

Kaupunki tekee nyt kaikkensa, että Saloon syntyisi uusia yrityksiä – ja muuttaisi vanhoja. Tätä varten kaupunki aikoo palkata erityisen markkinamiehen. Valtuusto hyväksyi hankkeelle 130 000 euron määrärahankin. Salossa olisi nyt työntekijöitä, niitä ”osaajia”, ja paljon tyhjää toimitilaa.

”Kyllä tässä semmoinen positiivinen vire on”, Nummentalo sanoo.

Tarjoilija tulee kabinettiin, kerää lautaset. Hän on Nummentalolle tuttu.

”Täältähän saa niitä Wahlroosin fasaaneja”, Nummentalo sanoo.

”Joo, kyllä”, tarjoilija vastaa. ”Ne riittävät yleensä toukokuulle. Jahtikausi loppuu siinä helmikuun lopulla.”

Kyse on fasaaneista, joita Björn Wahlroos kasvattaa ja metsästää kartanollaan parin kilometrin päässä.

Fasaanit ovat ravintolan erikoisuus. Nummentalo kehuu reseptiä: fasaani ei ole kuivaa.

”Niitä hauleja vaan joskus on”, hän sanoo. ”Mutta ne kuuluu asiaan.”

Nummentalon on lähdettävä palaveriin. Se pidetään kaupungintalolla, viidensadan metrin päässä. Nummentalo kävelee autolle.

Lumeen on tallautunut kapea polku. Se lähtee asemalaiturilta kaksi ja kulkee radan yli Meriniityn teollisuusalueelle. Siellä on Nokia. Oikoteitse tehtaan portille kävelee kymmenessä minuutissa. Nokialle ”pendelöidään”, siellä käydään töissä myös naapurikaupungeista. Turusta on puolen tunnin junamatka.

Valimonkadulta oikealle Örninkadulle. Kolmen autoliikkeen ohi. Matalia konttoreita ja halleja.

Vielä 1970-luvun alussa tässä oli pelkkää peltoa. Maat olivat Holger von Knorringin, Joensuun kartanon omistajan. Hän alkoi myydä maita kaupungille vuonna 1974, sillä kartano oli ajautunut talousvaikeuksiin. Kaupunki osti, koska teollisuus tarvitsi tontteja.

Kartanon päärakennus on kivenheiton päässä, matalan Halikonjoen varressa. Sinne ajetaan pitkää koivukujaa pitkin. Salolaiset sanovat, että Björn Wahlroos pelasti kartanon. Hän osti sen vuonna 2001 ja entisöi huolellisesti. Tila oli päässyt rappeutumaan.

Verkkoaidassa Örninkadun päässä mainostetaan tyhjää toimitilaa. Aitaan on kiinnitetty suuri keltainen lakana. ”Vuokrattavana 300-6 000 m².” Aidan takana on 1990-luvun tehdasrakennus. Siinä toimi Aspocomp, joka teki piirilevyjä Nokialle.

1990-luvun puolivälissä Nokia vei siltä tavarat käsistä. Nousu oli alkanut. Nokialla ladottiin puhelimia kolmessa vuorossa, ja välillä piirilevyt loppuivat kesken. Yövuorolaiset seisoivat työtakeissaan lastauslaiturilla ja odottivat, että Aspocompin pakettiauto kaartaa pihaan. Sitten he jäähdyttelivät kuumia piirilevyjä, että pääsivät jatkamaan.

Kesällä 2007 Aspocomp sulki Salon tehtaan. Piirilevyjen valmistus siirtyi Aasiaan. Nyt talon seinässä lukee Yrityssalo. Se on kaupungin elinkeinoyhtiö.

Nokian kampus alkaa tien toiselta puolelta. Portti ja sen vieressä opastaulu. Parkkipaikka ja laaja tehdasrakennusten ryväs. Mustaa seinää ja tummennettua ikkunaa.
Joskus puhuttiin Piilaaksosta. Sanottiin, että mallia on haettu sieltä.

Jos haluaa nähdä Salossa Nokian, on tultava tähän portin pieleen. Muualla se ei näy.

Keskustassa ei ole Nokia Shopia, taidemuseossa ei ole Nokia-salia eikä urheilupuistossa Nokia-hallia. Tehtaanjohtaja ei käy avaamassa taidenäyttelyä tai lentopallojoukkue LP Viestin paikallisottelua. Salolaiset tuskin edes tietävät, kuka tehtaanjohtaja on. Hän on intialainen Ram Kuppuswamy. Hän tuli Saloon helmikuussa 2011 Yhdysvalloista.
Tässä portin pielessäkin voi vain seistä. Tutustumiskierroksia ei järjestetä.

Nokia on kansainvälinen pörssiyhtiö. Se elää omaa elämäänsä Salon kyljessä. Kaikki on tarkkaa ja salaista. Vieraat vastaanotetaan erillisessä rakennuksessa, Visitor Centerissä.
Salolaiset ovat tottuneet siihen, ettei Nokian asioista juuri tiedetä. Paikallislehtikin on. Kun Nokia on järjestänyt työntekijöilleen kesäjuhlat ja palkannut sinne Leningrad Cowboys -yhtyeen, lehti on kuullut siitä jälkikäteen.

Työnjako kaupungin kanssa on ollut selvä: Nokia tekee puhelimet ja kaupunki hoitaa omat asiansa. Järjestää työntekijöille palvelut ja kaavoittaa tontit. Kerran vuodessa Nokia on kutsunut seudun kuntapäättäjät luokseen. On juotu aamukahvit, kuultu tuotekehityksen uutiset, vierailtu tehtaalla ja syöty lounas. Välit ovat olleet muodolliset.

Mutta viime aikoina ne ovat lähentyneet. Nokiakin yrittää auttaa irtisanottaviaan, ja Saloa.

Jokainen salolainen tiesi 1970-luvulla, kuka on Jouko Nordell. Parrakas mies, jolla oli kihartuva tukka ja suuret suunnitelmat. Vuonna 1970 hänet oli nimitetty Saloran varatoimitusjohtajaksi ja johtokunnan jäseneksi. Toimitusjohtaja oli hänen isänsä Fjalar Nordell, joka oli ollut perustamassa Saloraa 1920-luvulla. Salora oli tehnyt sellaisia radioita kuin Milano, Rosita ja Riviera. Riviera oli Suomen myydyin ula-radio 1950-luvun puolivälissä.

Mutta 1970-luvun alussa Salora teki jo väritelevisioita, ja Jouko Nordellin ansiosta niitä vietiin ulkomaille. Pohjoismaihin, Englantiin, Länsi-Saksaan, Portugaliin, Israeliin.
Nordell oli armoitettu myyntimies. Hän solmi suhteita ja kehitti vientiorganisaatiota. Se oli uutta. Suomalaista kulutuselektroniikka ei ollut ennen viety tällä tavalla ulkomaille. Viennin ykkönen oli Finlandia-väritelevisio. Kotimaassa myi vielä mustavalkoinen Salora Boston.

Salora oli Salon suurin työnantaja. Sillä oli 1 200 työntekijää. Televisioita tehtiin uudessa tehtaassa Turuntien varrella.

Vuonna 1974 Jouko Nordellista tuli Saloran toimitusjohtaja. Fjalar Nordell jäi eläkkeelle ja muutti uuteen, isoon omakotitaloon Rinteentielle. Kaupunginarkkitehti Lauri Hollmén suunnitteli talon ympärille terassin, josta Nordell näki Turuntien yli Saloran tehtaalle.

Salora kasvoi. 1970-luvun puolivälissä työntekijöitä oli jo parituhatta, liikevaihto yli 380 miljoonaa markkaa. Rahaa oli, ja se näkyi.

Jouko Nordell ajoi punaisella Jaguarilla ja asui Lukkarinmäellä Salon komeimmassa talossa. Sitä sanottiin Kotkanpesäksi.

Saloralla oli oma suihkukone ja helikopteri. Helikopterille rakennettiin kenttä ja halli tehtaiden viereen. Vaaleansinistä aaltopeltiä. Vuonna 1973 Salora tilasi öljytankkerinkin, m/s Esthelin. Tämä ei ollut täysin poikkeuksellista 1970-luvun Suomessa, sillä monet muutkin suuryritykset harrastivat laivanvarustusta. Siitä sai veroetua. Mutta Saloran tankkeri oli Suomen kauppalaivaston suurin alus. Sen rakentaminen maksoi 150 miljoonaa markkaa.

Tankkeri osoittautui lopulta huonoksi sijoitukseksi. Samoin kuin televisiotehdas, jonka Salora rakensi Swasimaahan. Vuodesta 1977 tuli kohtalokas.

Kasvu taittui, Salora alkoi tehdä tappiota. Vienti oli pysähtynyt. Osa henkilökunnasta alkoi tehdä nelipäiväistä työviikkoa.

Mutta varsinainen pommi putosi syyskuun lopussa. Veroviranomaiset ja Turun rikospoliisi olivat tutkineet Saloraa. Jouko Nordellia epäiltiin veronkierrosta, ja tämä oli myöntänyt petoksen. Salolaiset olivat ymmällään.

”Saloran pääjohtaja Jouko Nordell on tunnustanut Turun rikospoliisin kuulusteluissa toimittaneensa televisioita ohi verotuksen ja kirjanpidon useille liikemiehille miljoonien markkojen arvosta”, kirjoitti Helsingin Sanomat syyskuun 22. päivänä 1977.

Jouko Nordell erosi pääjohtajan paikalta, ja hänen seuraajakseen nimitettiin pikaisesti Martti Juva. Juva oli Saloran tuotekehityksen johtaja ja pitkän linjan saloralainen. Hän oli suunnitellut monet yhtiön radiomallit ja mustavalkotelevisiot sekä kehittänyt jatkuvasti radiopuhelimia.

Salora-jupakka paisui. Sitä seurasi koko Suomi. Selvisi, että Nordell oli yrittänyt lahjoa hallituksen ministereitä ja virkamiehiä. Muun muassa väritelevisioilla ja stereoilla. Hän oli halunnut edistää kuvaputkiyhtiö Valcon perustamista. Valtio perusti Valcon vuonna 1976, ja Salora oli sen osakas. Se tarvitsi kuvaputkia.

Nordell oli lahjonut myös verohallituksen pääjohtajaa Mikko Laaksosta. Laaksonen joutui eroamaan. Alkoi oikeuskäsittelyjen vyyhti. Syytettyjä oli kymmeniä.

Jouko Nordellin tuomio luettiin Turun raastuvanoikeudessa joulukuussa 1979. Kolme vuotta ja kuukausi vankeutta törkeästä veropetoksesta ja virkamiesten lahjonnasta.
Sen jälkeen Nordell katosi julkisuudesta, ja Salosta.

Salora kuitenkin sinnitteli. Se siirtyi Suomen Yhdyspankin ja Helsingin Osakepankin haltuun, ja joulukuussa 1978 raumalainen Hollming Oy osti sen. Kevättalvella 1979 Salora ja pirkanmaalainen Nokia perustivat yhteisen yrityksen, joka alkoi tehdä radiopuhelimia. Sen nimeksi pantiin Mobira, ja sille rakennettiin punainen tehdasrakennus Meriniityn teollisuusalueelle.

Vuonna 1989 Nokia osti loput Salorasta ja syntyi Nokia Mobile Phones.

Vuonna 1993 televisioiden valmistus lopetettiin.

Vuonna 1998 Nokia oli maailman suurin matkapuhelinyritys.

Salo on nyt kaupunki, joka saa valtiolta erityistä tukirahaa. Sitä sanotaan äkillisen rakennemuutoksen tueksi.

Jos salolainen yritys – tai kaupunki itse – tekee investoinnin, joka tuo työpaikkoja, se voi saada siihen valtion rahaa.

Hallitus nimesi Salon tukialueeksi syyskuussa 2009. Syy oli se, että kaupungista oli parissa vuodessa hävinnyt kaksituhatta työpaikkaa. Nokian alihankkijat olivat joutuneet vaikeuksiin. Kuten piirilevytehdas Aspocomp Örninkadulla.

Ja nyt vielä Nokia. Tuhat työtöntä lisää.

Talousjohtaja Seppo Juntin työhuone pieni. Työpöydän viereen mahtuu juuri ja juuri kirjahylly. Oven viereen kaksi vanhaa nojatuolia. Juntti alkaa tehdä selkoa kaupungin taloudesta. Tilanne on todella huono.

Veropohja on pettänyt. Jo viime vuonna kunnallisveroa kertyi vähemmän kuin Juntti oli arvioinut. Työttömyys näkyi niin nopeasti. Yhteisövero on romahtanut. Yhteisövero on rahaa, jota yritykset maksavat valtiolle, kunnille ja seurakunnille. Valtio päättää rahojen jaosta, mutta kunnan osuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon yrityksellä on kunnassa työpaikkoja.

Tämä on ollut Salolle onnenpotku. Vaikka Nokian pääkonttori on Espoossa, Salossa on ollut parhaimmillaan kolmannes sen suomalaisista työntekijöistä. Vuonna 2010 Salo sai yhteisöveroa ennätyksellisen paljon, 60 miljoonaa euroa. Viime vuonna summa oli 40 miljoonaa euroa, ja nyt sen arvioidaan olevan 15 miljoonaa.

Tänä vuonna Salo joutuu vielä maksamaan vanhoja yhteisöverojaan takaisin 18 miljoonaa euroa. Se johtuu tasausjärjestelmästä. Rikkaat kunnat maksavat köyhille tasausta tietyn laskentakaavan mukaan. Lasku tulee kahden vuoden viiveellä, mutta yllätyksenä se ei tule. Salossa on tiedetty, että vuoden 2010 potista maksetaan vuonna 2012.

”Tämä raha pitäisi olla jemmassa”, Seppo Juntti sanoo.

Mutta ei ole?

”Ei ole.”

Miten se on mahdollista? On arvioitu, että Nokia on maksanut Salolle kymmenen viime vuoden aikana 200 miljoonaa euroa yhteisöveroa. Ja nyt kassa on aivan tyhjä.
Seppo Juntti asettelee sanojaan.

”Kun me ei saada budjetteja toteutumaan. Ne menee yli”, hän sanoo. ”Sitten me tarvitaan kaikki raha kattamaan menoja, sukanvarteen ei jää mitään. Tämä on ollut se meidän ongelma.”

Salo on rakentanut. Niitä päiväkoteja, kouluja ja urheiluhalleja. Käteisellä. Salo rakentaa, kun Salolla on rahaa, muualla tavattiin sanoa.

Vuonna 2009 tehtiin vielä kuntaliitos, joka sekin maksaa. Salo ja yhdeksän sen naapurikuntaa muodostivat uuden kaupungin. Nyt Saloa ovat myös Halikko, Kiikala, Kisko, Kuusjoki, Muurla, Perniö, Pertteli, Suomusjärvi ja Särkisalo. Yhdeksästä kunnanjohtajasta tehtiin muutosjohtajia.

Kaupungin työntekijöiden palkat piti yhtenäistää. Samoin maksut, joita kaupunki perii. Ja taisi käydä niin, että palkkamenot nousivat ja tulot laskivat.

”Kyllä me tehtiin se virhe”, Juntti sanoo.

Nyt Salon on säästettävä rajusti. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Henkilöstön lomautuksia harkitaan. Tänä vuonna kaupungin tulot eivät riitä edes juokseviin menoihin. Vuosikate on talousarviossa 16 miljoonaa euroa miinuksella. Salo joutuu ottamaan syömävelkaa.

Selviääkö se tästä?

”Joo, totta kai”, Seppo Juntti sanoo.

Ensi vuosi on pahin. Sitten alkaa nousu, ja vuonna 2016 talous on tasapainossa. Näin kaupunki on laskenut.

”Kotka, Pori, Kemi, Uusikaupunki, kaikki ne on pohjien kautta menneet, mutta nousseet. Hetken aikaa on saappaat olleet sekaisin.”

Saloran pääkonttori oli aikanaan koko kaupungin nähtävyys. Nelikerroksinen sokeripala, joka seisoi pilarien päällä. Katukerros oli lasia. Vieressä kulki vilkas Turuntie. Suunnitteluohjeet olivat tulleet suoraan Jouko Nordellilta: ”Ei sitten mitään tavanomaista laatikkoa, vaan jotain erilaista ja modernia.”

Nordell päätti myös rakennuksen värin: vaaleansininen. Pääkonttori valmistui vuonna 1972, ja sen vihki pääministeri Kalevi Sorsa.

Salolaiset alkoivat heti kutsua taloa Ankkalinnaksi. Se johtui Saloran logosta, jossa oli joutsenesta muotoiltu S-kirjain. Henkilökunnan mielestä kirjain näytti ankalta. 2000-luvun alussa talo tyhjeni. Samoin tehdashallit sen vieressä. Nokia olisi ehkä voinut käyttää halleja, mutta ne olivat radan väärällä puolella. Nokia oli laajentunut Meriniityn teollisuusalueelle, Saloran viereen, mutta tehtaiden välissä oli rautatie.

Kaksi vuotta sitten tehtaalle löytyi ostaja. Salolainen Lasse Jokinen, kuljetusyritys Jokinen Yhtiön toimitusjohtaja. Hän maksoi kaupasta 2,5 miljoonaa euroa ja sai sillä pääkonttorin, 3 hehtaaria vanhaa tehdashallia ja 4,8 hehtaaria tonttia.

”Moni on sanonut, että kyl sä tavallisen hullu olet”, Jokinen sanoo.

Hän on remontoinut tiloja nyt lähes yhdeksällä miljoonalla eurolla. Ja vielä on tehtävää. Marraskuussa hän aikoo avata 30-paikkaisen hotellin.

Jokinen seisoo entisessä kokoonpanohallissa. Se on nyt Areena-niminen monitoimitila, jossa järjestetään konsertteja, tansseja ja messuja. On teräsjalkaista ravintolatuolia, punaista sohvaa ja viherkasvia. Tanssilattia on tenniskentän kokoinen. Jokinen suunnitteli tiloja itse, ”pienen porukan kanssa”.

”Kyllä täällä istuttiin”, hän sanoo. ”Kai siinä kossuakin meni.”

Areenan takaa Jokinen on vuokrannut 5 000 neliömetriä liikuntakeskukselle. Sen nimi on Hanhivaara. Entisessä lähettämössä on 350-paikkainen Teatteri Provinssi ja sen viereen avataan ensi vuonna elektroniikkamuseo. Kokoelma on Salon kaupungin. Yli 13 000 radiota, televisiota, monitoria ja puhelinta. Suurin osa Salossa tehtyjä.

Vanhan pääkonttorin Jokinen on vuokrannut toimistoiksi. Mutta ylimmän kerroksen hän on pitänyt itsellään. Muilla ei ole sinne avainta.

Jokinen ohjaa kierreportaisiin. Hissilläkin pääsisi. Oven takana on riisuttava kengät, sillä Jokinen ei halua, että tiikkilattiaan tulee naarmuja. Hän uusi lattian, mutta seinät ja kalustot ovat alkuperäisiä.

Täällä istui Saloran johto.

Johtokunnan huoneessa on palisanteriseinät ja amerikkalaispari Charles ja Ray Eamesin kalusteet. Pitkä pöytä ja mustat nahkatuolit. Aulassa on Yrjö Kukkapuron vaaleansinisiä Saturnus-tuoleja.

Jokinen maksoi kalusteista 25 000 euroa. Hänen mielestään hinta oli älytön.

”Mut mä ajattelin, että tänne ne kuuluu”, hän sanoo.

Nordellin työhuoneen hän on sisustanut uudelleen ja tuonut aulaankin muutaman uuden nahkatuolin. Ne ovat uutta aikaa, kukkapurot sitä vanhaa.

”Mun homma lähti kasvamaan, kun saatiin töitä Salorasta”, Jokinen sanoo.

Jokisen perheyritys hoiti Saloran kuljetuksia ja varastointia. Ja myöhemmin Nokian. Nokian ansiosta yritys laajensi ulkomaille, rakensi ”logistiikkaputkia”. Nyt Jokinen on siirtynyt kiinteistöbisnekseen.

Mutta Ankkalinnasta hän ei saa rahojaan takaisin. Niin hän sanoo.

”Mä haluan itselleni näyttää, että mä teen tämän. Ei tässä muuta pointtia ole.”

Tosin Salokin on saatava jaloilleen.

”Jos jokainen yrittäjä palkkaisi yhden työntekijän.”

Täällä ylhäällä Jokinen ei juuri ehdi käydä. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta tänä vuonna. Silti hän haluaa pitää avaimet vain itsellään.

Mies istuu aulassa. Hän on tullut hyvissä ajoin, ajanut 90 kilometrin matkan. Hän asuu nykyään Naantalissa, vanhassa maalaistalossa Ylttistenjärven rannalla. Hän ja koira, Juuso. Niin hän sanoi puhelimessa.

Tapaaminen sovittiin Saloran pääkonttorin aulaan. ”Siinä meidän vanhalla pääovella”, mies varmisti.

Ja siinä hän nyt istuu. Aulan penkillä. Tukka on lyhyt ja harmaa. Parta vain pitkä sänki. Kasvoissa on uurteita. Mies on nyt 76-vuotias. Hänellä on musta samettitakki ja sen alla vaaleansininen kauluspaita. Farkutkin ovat vaaleansiniset. Mies nousee ja kättelee.

”Jouko Nordell.”

Hänen vieressään seisoo Jouko Saarinen, ystävä. Nordell on pyytänyt hänet mukaan. Saarinen on Nordellin harvoja salolaisia ystäviä. Miehet harrastivat 1960-luvulla kilpa-autoilua. Nordell ajoi, Saarinen oli mekaanikko.

Viereisessä tehdashallissa on ravintola. Sen omistaja on luvannut keittää kahvit, vaikka ravintola ei ole vielä auki.

”Mitä sä haluat kysellä?” Nordell kysyy.

Hän on varuillaan.

”Neljäkymmentä vuotta on mennyt. En muista niitä aikoja enää, enkä viittikään muistaa.”

Hän sanoo käyvänsä Salossa harvoin. Tai ylipäänsä missään.

”En mä viitti mihinkään lähteä. Kattokaa, tossa menee suurin veropinnari. Niin kauan oli tämmöinen homma.”

Nordell katselee tyynesti ympärilleen. Ravintolaa ei vanhaksi tehtaaksi tunnista.

”Sauna on hävinnyt tosta”, hän sanoo ja osoittaa ulos. ”Helkkarin hyvä, että meni. Kansa ei tykännyt siitä.”

Helikopterikenttäkin on purettu.

”Meillä oli pelit, millä mennä. Moni paheksui, ettei pitäis olla, mut kyl se oli helppo lähteä.”

Hän muistaa matkustaneensa 1960- ja 1970-luvuilla 200 päivää vuodessa. Sitten se loppui. Tuli tuomio. Koko perhe muutti pois.

”Päätettiin, että lähdetään. Muutettiin Turkuun.”

”Mä olin linnassa Kakolanmäellä.”

Nordell oli vankilassa kaksi vuotta. Siellä pärjäsi, kun oppi vankilan tavoille. Elinkautisvankia ei kannattanut voittaa koronassa.

”Kun kevät tuli, halusin ulkotöihin. Menin johtajan puheille ja pääsin Aurajoen rantaan lakaisemaan katuja. Siinä mä sitten olin harjani kanssa, vankipuku päällä. Naiset kiersi toiselta puolelta katua, niin pelkäsivät.”

Nordell kertoo juttuja, ja Saarinen puistelee päätään, naureskelee. Tapahtumista on tarpeeksi kauan. Viime vuonna Nordell kävi täällä tehtaalla. Lasse Jokinen järjesti uuden keskuksen avajaiset ja lähetti kutsun myös Nordellille.

”Mietin, tulenko vai en. Päätin tulla”, Nordell sanoo. ”Mä en ole sillä tavalla tunteikas ihminen.”

Nokian tilannetta hän ei ole kovin tarkasti seurannut, mutta vähän kuitenkin.

”Kyl se Salolle aika raskas on”, hän sanoo.

Ravintola alkaa täyttyä lounasasiakkaista. Nordell lähtisi jo kotimatkalle. Enempää hänellä ei ole sanottavaa. Hän kaivaa vielä taskustaan puhelimensa. Se ei ole Nokia, vaan kirkkaanpunainen, ruotsalainen Doro. Hän ojentaa puhelimen Saariselle. Kello pitäisi siirtää kesäaikaan.

Lähteenä käytetty myös Petri Lavosen kirjaa Radiopajoista matkapuhelinteollisuuteen sekä Marja-Leena Ruostesaaren artikkelia Ankkalinnasta Astrum-keskukseksi. Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 14-15/2012.