Ohjaaja-näyttelijä Kari Väänänen: ”Keskustapuolueen maailma on jumalauta ankara ja arkaainen”

Kemijärveläinen kulttuurivaikuttaja palasi kymmenen vuotta sitten kotikonnuille. Ja hämmästyi.
Kotimaa 25.2.2018 18:32

Kari Väänänen Kemijärvellä. © Marjo Tynkkynen

Mies istuu kumarassa, edessään olut ja snapsi, Koskenkorva. Puoliksi syötyä pitsaa koristaa aurinko, kananmunan keltuainen.

”Muna oli oikealla tavalla rikottu”, hän sanoo tarjoilijalle.

”Sen pitää lähteä valumaan.”

Kohta kuuluu röyhtäisy. Kerran, kahdesti. Möreä ääni kiirii pitkin suurta salia.

Mies on ravintolan ainoa asiakas.

 

Tapasin Kari Väänäsen viimeksi Kemijärvellä joulukuussa 2007. Myös silloin hän aikoi tulla tänne, Mestarin Kievariin ja esittää illan päätteeksi yllätysnumeron. Oli harjoitellutkin laulua: ”Ois jospa vielä pääsisin kotikaupunkiini takaisin…”

Mutta väsymys selätti taiteilijan.

Tutut ja tuntemattomat olivat lyöttäytyneet seuraan. Kaikkihan Vänän tiesivät, Kaurismäki-elokuvista tutun näyttelijän, tv-sarja Taivaan tulien ohjaajan. Päivä oli ollut kuin diplomaatin kalenterista: kahden kirjan julkistus, nimikirjoitusten jakoa, puhe kansalaisjuhlassa, esiintyminen yrittäjäillassa.

Ja Väänäsen, Massaliikkeen pr-miehen, piti pelastaa sellutehdas, jonka Stora Enso uhkasi sulkea.

Niistä päivistä tukka on harmaantunut, askel hidastunut. Selkä on operoitu. Olalle taputtelijoita ei näy.

”Ne huomasi, että en ole yhtään kummallisempi kuin muutkaan.”

”Ei auta, että on lehtien palstoilla. Ja hyvä niin. Täällä on ollut helvetin hyvä elää.”

Kymmenen vuotta sitten hän etsi asuntoa vaimolleen ja yksivuotiaalle pojalleen. Ei kerrostalokortteeria vaan taloa järven rannalta, isolla tontilla ja savusaunalla.

Hän asuu järven ääressä. Savusaunaa ei ole mutta on 160 neliötä ja reilun puolen hehtaarin tontti.

”Ja oma hiekkaranta, by the way.”

Huhtikuussa 2008 sellutehdas lakkautettiin. Sulkeminen laukaisi poismuuton ja romahdutti asuntojen hinnat.

”Vaimon isä käveli talossa ja kiroili. Tiedättekö että tämä maksaisi Tampereella 800 000 euroa ja Helsingissä puolitoista miljoonaa euroa.”

”Ja te saitte tämän 62 000 eurolla.”

Talon oli omistanut Stora Enson valkokaulustyöntekijä, tehtaan insinööri.

”On se perkeleet, että pitää Kiinasta asti tuoda se raha ja järki tänne!”

Väänäsen suosikkeja oli Lapin kesä, pohjoisen karaokebaarien klassikko. Tykkäsi laulaa Pub Viisikossa, kantapaikassaan. Tai Wanhassa Mestarissa.

Nyt kuppilat ovat kuolleet. Toinen tyhjänä, toinen jyrätty maan tasalle.

Tänään, keskiviikkoiltana, kylän ainoa karaokebaari, Pubi.fi, on laittanut oven säppiin neljältä. Alkuviikon kuppila on tyystin kiinni. Eloisa karaokekaupunki on sulkenut suunsa. Väänänen myös.

”Ei ole ollut lustia”, hän sanoo.

”Kun vanhat paikat menevät kiinni, uuden löytyminen on vaikeaa.”

Vuosikymmenessä asukasluvusta on leikattu lähes viidennes. Kemijärveläisiä on 7 500, paljon vähemmän kuin kalliolaisia Helsingissä. Väestökato näkyy autioina liiketiloina. Hiljan lopetti kenkäkauppa Taivaan tulien aukion liepeillä.

”Omistaja valitti, että ei ole kanta-asiakkaita.”

Joulukuussa 2007 taiteilija oli tulta ja tappuraa kotikaupungissaan. Julisti kansanjuhlassa: ”Kemijärvi on kartalla ihmisten mielessä, pidetään se siellä!”

Nyt hän myöntää, että vuodet tehtaan alasajon jälkeen olivat masentavia. Kylä tuntui kuolevan käsiin. Pikku hiljaa toivo on virinnyt. Sellutehtaan tontilla pyörii Keitele, maailman modernein saha.

Ja sellunkeitto on palaamassa, nyt aasialaisten rahoin.

”On se perkeleet, että pitää Kiinasta asti tuoda se raha ja järki tänne!”

Stora Enso möi vanhat laitteet Kanadaan, jossa niillä keitetään liukosellua, viskoosikankaan raaka-ainetta. Samaa sellua alkaa keittää uusi tehdas Boreal Bioref. Juuri sitä sellua, jota Massaliike ehdotti valmistettavan jo vanhassa tehtaassa.

”Metsäjätit hyppii seinille, kun kvartaalien käyrä vähän näyttää alas.”

”Siellä ei nähdä ollenkaan pitkälle tulevaisuuteen.”

Uusi sellutehdas käynnistynee vuonna 2020. Kaksisataa työpaikkaa, välillisine vaikutuksineen tuhat, olisi lottovoitto Itä-Lapin kairassa. Väänänen on tyytyväinen mutta ei riemuissaan.

”Se on aina kaksipiippuinen haulikko”, hän sanoo.

”Pitäisi olla työpaikkoja, kuitenkin meidän pitäisi suojella luontoa.”

 

Kari ja Kyösti Väänänen, poika ja isä, kalastivat taajaan 1960-luvulla. Kahden viikon reissuja Norjaan ja Kemijoen sivuhaaraan, Nuorttijoen apajille.

Nykyisin hän pilkkii kotijärvellään. Pyyntivietti on kadonnut mutta huoli vedenelävistä ei.

”Kala on herkkä elukka.”

”Jos se (tehdas) rupiaa paskantamaan tuohon isoon järveen, niin Kemijoki on pilalla pitkälle alajuoksuun.”

Vanhan sellutehtaan sulkemisen jälkeen muikku ja kuha ovat palanneet Kemijärveen. Kalastajat ja osa kaupunkilaisia on huolissaan, mihin uusi tehdas purkaa jätevetensä.

”Aina se purkuputki osoittaa jonkun rantaan”, Väänänen sanoo. ”Mutta jos se laitettaisiin kauas, silloin iso virtaama laimentaisi jätevedet eikä niistä olisi huolta.”

Järvissä on haukea ”niin paljon että ei pysty kohta jalkaa sekaan laittamaan”. Ja hauki on arvostettu kala Euroopan gourmet-ravintoloissa, sen kilohinta ”on enemmän kuin lohen täällä”.

”Mutta miten saada ne hauet 24 tunnissa Pariisin keittiöihin?”

Kalastus kiihdyttää lappilaismiesten mieliä. Ja metsästys. Myös siitä on piisannut puhetta.

”Kummallinen juttu. Ei ole riistaa metsissä”, Väänänen sanoo.

Hän luettelee syitä: rauhoitettu kanahaukka tappaa lintujen poikasia ”järjettömiä määriä”, supikoirat syövät ”kaiken mahdollisen”, kukaan ei pyydä kettuja, ”kun ei saa edes vaivanpalkkaa”.

Myös yksipuolinen metsänhoito on ollut turmioksi riistalle.

”Avohakkuut pitäisi lopettaa kokonaan. Nuo raiskiot näyttävät ihan hirveiltä.”

”Olisi muutama hoitoporo, joita häirittisi kelkalla mettässä.”

Jotain on säilynyt ennallaan: keskustan valta Lapissa. Lähelle Mestarin Kievaria on noussut suuri harmaa laatikko, S-market.

”Helvetin Berliinin muuri”, Väänänen sanoo.

”Pyysin et älkää nyt perspuolta tuonne torille päin laittako.”

”Kun yhdellä puolueella on liikaa valtaa, tämä on seuraus. Päätökset ovat yksipuolisia, ei ajatella nokkaansa pidemmälle.”

Paavo Väyrysen kiemurat, Kittilän kunnallispolitiikka, Rovaniemen teatteri. Tapauksia riittää. Rovaniemen riidan Väänänen tuntee läheltä – hän on teatterin johtaja. Tänä talvena välirikko teatterin keskustalaisen luottamushenkilön kanssa syventyi kriisiksi.

Hiljattain Väänänen irtisanoutui.

”Keskustapuolueen maailma on se jumalauta ankara ja arkaainen”, hän sanoo.

”Niin kiero kuin olla voi. Ne alkaa jahtaa ja syyttää.”

Väänästä on aikoinaan kysytty ehdokkaaksi, useasta puolueesta. Hän on ”hupaillut ajatuksella”, olisiko pitänyt lähteä politiikkaan, mutta ei ole ”vakavissaan miettinyt.”

Yhtä vähän hän kaipaa pääkaupunkiin, ”hesassa voi käydä kääntymässä”. Eikä ikävöi raikulivuosia, ”kun viipotettiin tukka putkella baarista toiseen”.

”Etelä oli levoton maisema minulle elää.”

”Olen löytänyt itteäni enemmän takaisin. Istun rannassa, nautin vaan olemisesta.”

 

Kari Väänänen syntyi Ivalossa, kasvoi isovanhempien luona Kemijärvellä, loi uran Helsingissä, kunnes palasi kotikonnuille kymmenen vuotta sitten. Syyskuussa hän täyttää 65 vuotta.

”Mä jään nyt eläkkeelle.”

Keikkoja, elokuvantekoa, on luvassa. Yksi haave on ryhtyä poromieheksi, ”olisi muutama hoitoporo, joita häirittisi kelkalla mettässä”. Ja sitten voisi ajaa pienellä valkoisella laivalla Iisalmesta Saimaan kanavaa pitkin Suomenlahdelle, puksuttaa Selkämeren ja Perämeren kautta Kemiin.

Mutta eniten hän unelmoi valtameristä.

”Ottaisi koneen mukaan, kiertäisi rahtilaivalla vuoden kaksi maailmaa ja söisi kaviaaria.”

Hän suunnittelee kirjoittavansa faktaa ja fiktiota seitsemältä vuosikymmeneltä. Onko kaikki totta, mitä muistaa, ei ole oleellista, vaan että muistelee.

”Tulisi käytyä toiseen kertaan elämä lävitse.”

Parhaan ohjeen hän on saanut vaimon isältä, joka kuiskasi kuolinvuoteellaan: ”Ei elämää pidä pyrkiä hallitsemaan. Siihen pitää vain suostua.”