Kansanedustaja Hakkaraisen äiti: ”Minua Teuvo tottelee, paitsi puhuessaan politiikasta”

Hilja-Kyllikki Hakkarainen ei ole kaikesta samaa mieltä kuin kansanedustajapoikansa.

äidit
Teksti
Janne Arola
Kuvat
Mikko Vähäniitty
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Hilja-Kyllikki Hakkarainen tulee surulliseksi, kun poikaa riepotellaan julkisuudessa.
Hilja-Kyllikki Hakkarainen tulee surulliseksi, kun poikaa riepotellaan julkisuudessa.

Pienikokoinen nainen on vastassa ovella. Hän on pukeutunut mustiin suoriin housuihin ja kukkakuvioiseen punaiseen paitaan. Reuman vuoksi useaan kertaan leikatun käden puristus on hento.

Hilja-Kyllikki Hakkarainen istahtaa olohuoneen keinutuoliin. Viime kuukaudet ovat olleet raskaita, kun hänen kansanedustajapoikaansa Teuvoa on mäiskitty kohujutuilla. Niitä äidin on ollut vaikea käsitellä.

“Minä olen aina vain toivonut, että pojat rakentaisivat tänne talot, joihin voisivat palata, vaikka menisivät työskentelemään muualle. Niin on tapahtunutkin.”

Täällä, Viitasaaren Permosen kylän perukoilla, Hilja-Kyllikki, Mauno ja heidän lapsensa ovat asustaneet 1960-luvulta lähtien. Pojista nuorin, Terho, asuu 400 metrin ja Tuomo 200 metrin päässä Permosrannantietä eteenpäin. Veljeksistä vanhimman, Teuvon, talo on sahan kupeessa, reilun kahden kilometrin päässä lapsuudenkodista.

Hilja-Kyllikki tapasi miehensä ensimmäisen kerran seitsenvuotiaana, kun Mauno tuli kaverinsa kanssa kotitalon ovelle myymään sosiaalidemokraattien merkkejä. Myöhemmin Mauno laskeutui aina suksilla Permosvuoren rinnettä Hilja-Kyllikkiä tapaamaan ja sahasi vuonna 1955 sirkkelillään tämän vanhempien uuteen taloon laudat.

Hilja-Kyllikki oli 22-vuotias ja Mauno 29-vuotias, kun he menivät naimisiin.

“Minä olisin halunnut käydä koulua, mutta isäntä rupesi kiristelemään vihille.” Pariskunta asui aluksi Hilja-Kyllikin vanhempien luona.

 

Kun Teuvo ja Tuomo 1960-luvun alkupuolella syntyivät, Mauno teki kylällä sahurin töitä ja Hilja-Kyllikki ompeli kotona, jos töitä piisasi. Vuonna 1965 he ostivat Vesannontien varresta työväentalon ja perustivat siihen sahan.

“Sitä ennen meillä oli tontti vuokralla. Sirkkeli ja traktori oli hankittu vähittäismaksulla. Sillä tavalla aloitettiin, minkään näköisiä tukia ei ollut.”

Yritystoiminta laajeni nopeasti, ja asiakkaita löytyi Ruotsia ja Englantia myöten. Mutta 1960-1970-lukujen taitteessa iskivät vaikeat ajat. Teuvon ja Tuomonkin oli noin kymmenvuotiaina mentävä koulupäivien jälkeen auttelemaan sahalle.

“Ei silloin sanottu, ettei lapsityövoimalla saa tehdä töitä”, Hilja-Kyllikki naurahtaa. “Mutta eiväthän he silloin paljon osanneet tehdäkään: lähinnä laittoivat ristikolle lautoja kuivumaan. Taapelin päältä kuului senpäiväinen hivakka, kun veljekset taistelivat, onko lauta suorassa vai onko toinen laittanut sen kieroon.”

Vanhemmat pojat olivat isänsä kanssa töissä illat ja viikonloput. Hilja-Kyllikki keitti ruokaa ja vei sitä miesväelle sahalle. Vuonna 1970 todettu nivelreuma teki elämästä entistä raskaampaa.

“Terho oli minun mukanani metsänostossa ja mittaamisessa. Hän sanoi aina, että ‘minä en häirihe äitiä’, ja oli takapenkillä hiljaa. Minä sain vaikka nukahtaa, kun olin niin väsynyt.”

Sairaus paheni, ja lääkäri määräsi Hilja-Kyllikin kuntoutukseen. Sahan toimitusjohtajana hänen oli siitä huolimatta oltava kaiken aikaa tavoitettavissa. Kotona automaattinen puhelinvastaaja kertoi, minkä kuntoutuslaitoksen numerosta hänet kulloinkin sai kiinni.

Äidin ollessa poissa kuusivuotias Terho vietti päivät yksikseen, koska päivähoitoa ei ollut. Eräs kotiinpaluu on jäänyt pysyvästi Hilja-Kyllikin mieleen.

“Eteisessä oli vieras poika. Kysyin, missä Terho on. Poika osoitti kammariin. Siellä Terho oli viltin alla palaneena.”

Innokas poika oli kokeillut, mitä tapahtuu, kun bensakanisterin sytyttää tuleen. Liekki oli leimahtanut ja polttanut sekä kasvot että tekokuituiset vaatteet. Äiti kääri pojan vilttiin ja vei terveyskeskukseen. Pysyviä vammoja ei jäänyt.

Teuvo ja Tuomokin olivat vilkkaita lapsia. Sahalla eivät kestäneet haalarit eivätkä kotona aladdinlamput, kun veljekset olivat vauhdissa. Työnteon lisäksi he harrastivat esimerkiksi painia ja jääkiekkoa. Sahalla ansaitsemillaan rahoilla Teuvo ja hänen samanikäinen kaverinsa Timo Pihlakari ostivat moottoripyörät ennen kuin täyttivät 16.

Hilja-Kyllikki muistelee, että kouluaikoina Teuvon todistuksessa oli kymppejäkin, ainakin matematiikasta. Keskikoulussa poika tosin jäi luokalleen englannin kielestä.

“Opettajat eivät ilmoittaneet minulle tai Maunolle. En muista siitä kovin paljon, koska olin kuntoutuksessa.”

Vanhempana Teuvo on paikkaillut kielitaitoaan, kun hän on ollut useita kuukausia sahakonsulttina muun muassa Etelä-Amerikassa, jossa oppi myös espanjaa.

Oman sairauden vuoksi Hilja-Kyllikiltä ovat painuneet unholaan myös lasten sairastelut. “Teuvolla ja Tuomolla oli kummallakin vesirokko sitten aikuisena, molemmilla samanaikaisesti.

Mietin, että oliko heillä ollut aiemmin, mutta todennäköisesti ei, koska se ei uusi.”

Paikalliset nuoret miehet innostuivat 1980-luvun lopulla kirkkovenesoudusta. Seura oli Kymön Nesteessä Soutajat, jolla on edelleen Sulkavan suursoutujen reittiennätys vuodelta 1992.

“Kerran UKK-soudun jälkeen jokin paikallislehti haastatteli poikia, ja he sanoivat, että voimat ovat tulleet sahalla”, Hilja-Kyllikki kertoo.

Teuvo harrasti myös pitkien matkojen hiihtoa. Moni kilpailu jäi väliin, kun vuonna 1993 tuli ero avovaimosta, joka lähti yhteinen lapsi mukanaan Viitasaarelta. Se oli kova isku Teuvolle, joka tuli uskoon ja päätyi helluntaiseurakuntaan.

“Hän rupesi etsimään, että onko muutakin elämätä kuin tämä hömpötys.”

 

Avovaimo oli Teuvon toinen vakava naissuhde aikuisiällä. Äidin mukaan kaikkia pojan tyttöystäviä on yhdistänyt ainakin yksi asia.

“Teuvolla on aina pitänyt olla kauniita naisia. Oikein huomattavan kauniita ovat olleet ne tytöt”, Hilja-Kyllikki innostuu.

Kaunis oli myös se helsinkiläinen tummaverikkö, jonka kansanedustaja viime kesänä toi vanhempiaan tapaamaan. Äidillä ei tosin ole tietoa, jatkuuko suhde edelleen. Ei Teuvo asioistaan kotona puhu. Ei ole koskaan puhunut.

Koti on kuitenkin ollut hänelle aina pakopaikka. Kun pahimmat kohut viime keväänä ja kesänä velloivat, Teuvo vetäytyi Viitasaarelle. Omissa nurkissa sai sentään olla rauhassa.

Olohuoneeseen tassuttelee Bamela, toistakymmentä vuotta vanha bernhardilainen, jonka liike on jo verkkaista. Enimmäkseen se makoilee sisätiloissa, koska ei jaksa enää ulkoilla. Vielä jokunen vuosi sitten Bamelalla oli koirakaveri, Qurvikas, jonka kanssa se tapasi liikuskella lähialueilla.

Eräänä keväänä Qurvikas tippui rotkoon, josta ei päässyt omin voimin ylös. Lopulta puolentoista vuorokauden kärsimyksen jälkeen Bamelan haukunta opasti turmapaikalle Teuvon, joka sai hierottua Qurvikkaan tajuihinsa. Onnettomuutta seuranneessa leikkauksessa tullut sisäinen verenvuoto koitui kuitenkin koiraparan kohtaloksi.

“Niillä oli sellainen systeemi, että Qurvikas haukkui ja Bamela lauloi” Hilja-Kyllikki muistelee. “Siitä ei saatu videota, mutta olisi tullut hyvä kymppiuutisten loppukevennys.”

Qurvikas oli usein myös Teuvon mukana, kun hän kävi tapaamassa toisella paikkakunnalla asunutta tytärtään.

Haastattelua seuraavalla viikolla Hilja-Kyllikki kertoo puhelimitse, että myös Bamelan maallinen taival päättyi muutama päivä vierailumme jälkeen. Se oli kävellyt olohuoneesta Maunon huoneeseen ja lyyhistynyt sängyn viereen. Kesällä koira olisi täyttänyt 15 vuotta.

 

“Minkä takia sinä kaikkea kysyt?”, Hilja-Kyllikki parahtaa.

Jutustelussa on edetty Teuvon railakkaaseen nuoruuteen, jota kansanedustaja on joutunut selittelemään tiedotusvälineillekin. Tuli ryyppäiltyä ja oltua mukana rötöstelyporukoissa.

“Opin alkoholinkäyttöön oli saanut omalta isältään”, Hilja-Kyllikki sanoo ja vilkaisee toisella puolella huonetta istuvaa Maunoa.

Mutta Hilja-Kyllikki ei kerta kaikkiaan haluaisi enää vatvoa menneitä. Sen verran hän suostuu sanomaan, että Teuvo useimmiten meni vain joukon mukana, eikä ollut päätekijä. “Hän oli myöhemmin poliisin kanssa yhteistyössä selvittämässä niitä juttuja.”

Permosen kylällä on aina riittänyt vilskettä, kun samanikäisiä poikia oli melkein joka talossa. Nyt lähes kaikki heistä ovat kuolleet, joko viinaan tai itsemurhaan.

“Kerran säikähdin kauheasti, kun rikospoliisi tuli hakemaan Teuvoa”, äiti muistelee. “Mutta silloin Teuvo ei ollut syyllinen, vaan häntä pyydettiin todistajaksi.”

“Oli niin seesteistä aikaa, kun Teuvo tuli uskoon.”

Hilja-Kyllikki itse on vapaakirkollinen. Miestään Maunoa hän kuvailee “Jumalan kieltäjäksi”, vaikka tämä kuuluukin luterilaiseen kirkkoon. “Mauno ihan väärin vaatimalla vaati minut vaimokseen. Nyt se on ruvennut häntä häiritsemään. Tämä ‘lahkolaisuus’ on jokapäiväinen kysymys”, Hilja-Kyllikki sanoo.

“Minä en tykkää semmosesta puljusta. Minulla on toisenlaiset ajatukset”, Mauno tokaisee nojatuolistaan.

Hilja-Kyllikki ei kuitenkaan vaikuta fundamentalistilta. Lapsille on toki kasvatuksessa opetettu kristillisiä arvoja, mutta uskoa ei ole tuputettu.

Hilja-Kyllikki nousee hakemaan poikiensa lapsuuden valokuvia, jotka hän haluaa ehdottomasti näyttää. Meitä hän kehottaa odottamaan olohuoneessa. Mauno kuitenkin rohkaisee peremmälle. “Käykää vaan kahtomassa. Siellä saa ryypytkin”, isäntä virnuilee.

Huone on Teuvon entinen. Se on sisustettu ruokasaliksi, jossa on vuosien varrella muun muassa kestitty sahan ulkomaalaisia asiakkaita.

“Olen aina sanonut, että Teuvo on tässä viisaan näköinen”, Hilja-Kyllikki toteaa ylpeänä. Mustavalkokuvassa pellavapäinen kaksivuotias, nykyinen kansanedustaja, katsoo kaukaisuuteen. Kaulassa on rusetti.

Teuvo Hakkarainen ehtii sahalle, kun eduskunta on tauolla.
Teuvo Hakkarainen ehtii sahalle, kun eduskunta on tauolla.

Löytyy myös kuva Teuvon tyttären ristiäisistä vuodelta 1989. Reunimmaisena sohvalla istuu 29-vuotias tuore isä, jonka juhla-asuun kuuluu punainen ja siististi solmittu kravatti. Äiti ihmettelee, miksi Teuvo on sanonut medialle pitäneensä solmiota ensimmäisen kerran eduskunnassa, vaikka valokuvat todistavat muuta. Ehkä hän vain halusi korostaa olevansa kansan mies kravattisolmua myöten.

“Ihmisten olisi pitänyt suoristaa kravatti, kun huomasivat, että se oli vinossa”, Hilja-Kyllikki toruu. Maailmalle levisivät kuitenkin valokuvat hölmistyneen näköisestä Teuvosta, joka oli jo ehditty leimata juntti-Suomen edustajaksi.

Hilja-Kyllikki kertoo innoissaan lastenlastensa elämästä ja saavutuksista, muun muassa Tuomon toiseksi vanhimman tyttären Jonnan menestyksestä penkkipunnerruksessa ja amerikkalaisessa jalkapallossa.

Silloin tällöin Hilja-Kyllikki järjestää eri puolilla Suomea isoäitipäiviä, joissa lapsenlapset tapaavat häntä ja pitävät yhdessä hauskaa. Naapurissa hän käy usein hoitamassa alle kaksivuotiasta Arvia, ja täysi-ikäisiin pojantyttäriinsä hän pitää yhteyttä esimerkiksi Facebookissa.

Facebookissa hän kommentoi myös presidentinvaaleja keskustan puoluesihteerin Timo Laanisen seinällä. “Kirjoitin hänelle, että ajat ovat niin hyvät, että voi äänestää vaikka Paavo Lipposta. Se Pöö-mainos oli niin huvittava ja pöljä.”

Ei Hilja-Kyllikki kuitenkaan lipposlaiseksi tunnustaudu sen enempää kuin soinilaiseksi tai väyrysläiseksikään. Ei kyllä hakkaraislaiseksikaan, mitä poliittisiin mielipiteisiin tulee.

“Teuvon juttuja en ymmärrä ollenkaan. Pitäisi olla myötämielisempi pakolaisille, uskovaisen ihmisen.”

Mauno ilmaisee olevansa eri mieltä. Sahalla on miesten kesken totuttu puhumaan sahan kieltä.

 

Mutta äidinrakkaus ei ole kadonnut, vaikka poliittiset näkemykset ovatkin ristiriidassa. Kun Hilja-Kyllikki makasi sairaalassa toipumassa jalkaleikkauksesta, Teuvo soitti ja pyysi rahalainaa eduskuntavaalivideota varten. Äiti ajatteli, että antaa pojan yrittää.

“Kaikkihan sille ehdokkuudelle silloin nauroivat.”

Vaan eivät nauraneet enää muutaman kuukauden päästä. Nyt kansanedustaja on maksanut lainankin jo takaisin.

Eniten Hilja-Kyllikkiä ovat surettaneet ihmiset, jotka ovat olleet Teuvoa teilaamassa.

Paikallislehtikin teki kyselyn, pitäisikö viitasaarelaisten hävetä kansanedustajaansa. “Miksei Turun Sanomat tehnyt kyselyä, että häpeävätkö turkulaiset Ilkka Kanervaa?”

Hilja-Kyllikin keittämät kahvit on juotu. Vielä pitää ehtiä kuuluisalle sahalle ennen kuin iltapäivä alkaa hämärtää.

Haka-Wood Oy levittäytyy Vesannontien molemmille puolille. Nimi vaihdettiin Hakkaraisen Sahasta kansainvälisemmäksi Suomen liityttyä EU:hun. Yhtäjaksoisesti 32 vuotta toimitusjohtajana työskennellyt Hilja-Kyllikki ajatteli, että uusi nimi on ulkomaisille asiakkaille helpompi.

Hilja-Kyllikki on saanut tunnustusta pitkästä yritysjohtajan urastaan. Hänelle on myönnetty muun muassa Suomen Yrittäjien yrittäjäristin timanttiristi sekä Keskuskauppakamarin rautainen ansiomerkki.

“Se annettiin siksi, että tein pitkään töitä nivelreumaisena.”

Lukuisten tulipalojen ja uudisrakentamisen vuoksi rakennukset ovat pääosin vain muutaman vuoden vanhoja. Hilja-Kyllikki on ollut yli kymmenen vuotta eläkkeellä, eikä enää osallistu yrityksen toimintaan. Toimitusjohtajana on nyt Terho.

 

Tien yli paikalle marssii kansanedustaja Hakkarainen rasvaisissa farkuissa, metsurin takissa ja lippalakissa. Hänellä on ollut aikaa käydä sahalla eduskunnan ollessa tauolla. Kädenpuristus on yhtä luja kuin miehen jutut. Kysymyksiä ei oikeastaan tarvitse esittää.

“Tästä asiasta en suostu vaikenemaan”, Teuvo sanoo, ja aloittaa tutun paasauksen maahanmuutosta. Hilja-Kyllikki yrittää rauhoitella, mutta pojan tahti vain kiihtyy.

Teuvo myöntää, että opposition kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet ovat olleet pettymys. Esimerkiksi toivottuja rahoja Vesannontien parantamiseen ei tullut.

Sen lisäksi kimpussa on lehdistö, joka kirjoittaa mitä sattuu. Teuvo kertoo viimeisimmästä “kohusta”. Hän oli Ravintola Zetorissa Helsingissä puoluetoverinsa Johanna Jurvan kanssa, kun joku tuli kysymään, saisiko kansanedustajasta ottaa kuvan. Hakkarainen suostui ja kaappasi kainaloonsa vaaleahiuksisen kollegan.

Otos löytyi seuraavasta Seiskasta. Kansanedustaja Jurvan naama oli muokattu tunnistamattomaksi, ja vieressä oli teksti, jonka mukaan Hakkarainen oli puristellut seurassaan olleen uhkean vaaleaverikön rintoja. Perätön uutinen lähti leviämään verkossa.

Hilja-Kyllikillä alkaa olla kylmä talvisessa viimassa, ja käveleminenkin on vaikeaa leikattujen polvien vuoksi. Hyvästelemme kansanedustajan ja suuntamme takaisin Permoselle.

“Teuvo on fanaatikko”, äiti toteaa autossa. Sellainen hän on aina ollut myös sahaan liittyvissä asioissa. Ja itsepäinenkin.

“Minua Teuvo tottelee, paitsi puhuessaan politiikasta. Ei hän ole paha ihminen.”

Äiti on kuitenkin iloinen siitä, että poika on alkanut kaivata takaisin sahalle. Teuvon elämä kansanedustajana ei ole tehnyt kumpaakaan heistä onnelliseksi.

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 6/2012.