Kansa olisi aina syytä laittaa äänestämään kahdesti

Uutisanalyysi: Brexit sekoitti Britannian ja teki kansanäänestyksistä käyttökelvottomia.
Kotimaa 28.6.2016 14:30

Ukipin puheenjohtaja Nigel Farage iloitsi kansanäänestyksen tuloksesta Lontoossa 24. kesäkuuta 2016. © GEOFF CADDICK / AFP / LEHTIKUVA

Pääministeri ja EU-komissaari eroavat. Punnan kurssi romahtaa. Sekä hallituksen että opposition pääpuolueet syöksyvät johtajuuskriisiin. Koko maa natisee liitoksistaan.

Brexit-äänestyksen lyhyen aikavälin seuraukset vaikuttavat kaoottisilta. Pidemmän aikavälin ennustukset puolestaan vaihtelevat suuresti.

Toistaiseksi Britannia tyytyy etsimään johtajaa, joka osoittaisi seuraavan askeleen. Jotkut ovat jo alkaneet epäillä, lähteekö maa sittenkään unionista.

Yksi asia vaikuttaa kuitenkin varmalta. Kansanäänestyksiä tuskin uskalletaan pitkään aikaan järjestää missään Euroopan maassa. Ei vaikka moni niitä kovaan ääneen vaatiikin.

”Viime kädessä kansanäänestyksen järjestäminen on poliittisen eliitin käsissä”, muistuttaa politiikan tutkija Juri Mykkänen Helsingin yliopistosta. Ja nyt tämä eliitti on varpaillaan, koska Brexit muistutti karulla tavalla kansanäänestyksien riskeistä ja arvaamattomuudesta.

Vastaavasti populistiset liikkeet haistavat tilaisuutensa: jos yllätys oli mahdollinen Britanniassa, miksi ei muuallakin?

Periaatteessa populistien viestiin on helppo yhtyä. Eikö demokratiaan nimenomaan kuulu, että kansa saa kertoa mielipiteensä erityisesti silloin, kun se ei eliittiä miellytä?

 

Ongelma on se, ettei kansanäänestys ole välttämättä mikään erityisen hyvä kansan tahdon mittari.

Mykkäsen mielestä jopa yhdestä kansan tahdosta puhuminen on harhaanjohtavaa. Mielipiteitä on aina monia, eikä yleensä edes ääritilanteessa millekään asialle ole saatavissa 100 prosentin kannatusta.

Kansanäänestykset ovat monesti myös osoittautuneet niin kampanjoinniltaan kuin seurauksiltaankin arvaamattomiksi. Ihmiset saattavat päätyä äänestämään vajavaisin tiedoin tai aivan eri asiasta kuin oli tarkoitus. Kansan mielipiteen selvittäminen saattaa myös lopulta jäädä sivuseikaksi.

Brexit on valitettavan hyvä esimerkki.

Monen mielestä Brexit-äänestyksessä oli alun perin kyse vain pääministeri David Cameronin sisäpoliittisesta pelistä. Tarkoituksena oli yhdistää hajanainen konservatiivipuolue ja vastata kannatustaan lisäävän UKIP-puolueen haasteeseen järjestämällä ja voittamalla kansanäänestys EU:sta.

Toisin kävi.

Kampanjassaan Cameronin johtama remain-leiri keskittyi muistuttamaan EU-eron haitallisuudesta Britannian taloudelle. Viesti jäi kuitenkin lopulta vahvasti maahanmuuttovastaisuudella ratsastaneen sekä EU:n byrokraattisuutta haukkuneen exit-kampanjan jalkoihin.

Äänestäjiä ei tuntunut myöskään häiritsevän, että monet faktat ja luvut olivat korkeintaan osittain todellisia.

EU-äänestys myös muuttui osin puhtaaksi protestiksi. Vaikutusmahdollisuuksiensa ohenemista pelkäävät kansalaiset käyttivät tilaisuutensa näpäyttää eliittiä.

Entä sitten? Eikö vieraantunut eliitti ansaitsekin saada nenilleen?

Kenties, mutta samalla voi pohtia, onko kansakunnan tulevaisuuteen peruuttamattomasti vaikuttava äänestys paras tapa protestin esittämiseen. Varsinkin kun seurauksien kanssa pisimpään elävät tuntuivat olevan vähiten halukkaita protestoimaan.

 

Yhtä perustellusti voidaan kysyä, millaisiin toimiin äänestyksen lopputulos edes oikeuttaa.

Exit-kanta voitti vain neljällä prosenttiyksiköllä. Lähes sama määrä kansalaisia halusi jäädä kuin lähteä unionista. Lähes kolmasosa äänioikeutetuista jätti kokonaan äänestämättä. Britannian parlamentin enemmistö kannattaa EU-jäsenyyttä.

Asetelmaa voi verrata tilanteeseen, jossa jonkin maan perustuslakia halutaan muuttaa. Muutosten perustavanlaatuisuuden takia perustuslaki on yleensä suojattu määräenemmistövaatimuksilla sekä vaatimalla toista äänestystä seuraavien parlamenttivaalien jälkeen.

Näin halutaan estää se, että peruuttamattomia vaikutuksia tehtäisiin hetkellisen mielialanvaihtelun seurauksena.

Yksinkertaiseen enemmistöön pohjaavassa kansanäänestyksessä ei vastaavia jarruja ole. Poissa ovat myös kaikki demokratiassa yleisesti vaaditut vähemmistöjä suojaavat mekanismit.

Kyse ei siis ole siitä, että britit olisivat nyt äänestäneet väärin. Samojen ongelmien kanssa painittaisiin myös, mikäli remain-kanta olisi voittanut yhtä pienellä marginaalilla.

 

Valittaminen on kuitenkin myöhäistä, kun äänestys on jo pidetty, muistuttaa politiikan tutkija Mykkänen. Yksinkertaiseen enemmistöön pohjaavan kansanäänestyksen riskien pitäisi olla tiedossa. Ne hyväksytään, kun äänestykseen päätetään ryhtyä.

Siksi kansanäänestyksiin turvaudutaankin yleisesti vain harvoin ja asioissa, joissa poliittinen paine kansalaisten suoralle osallistumiselle on kova. Samasta syystä myös kysymyksenasettelusta pyritään tekemään mahdollisimman yksinkertainen.

”Ei kuitenkaan ole olemassa mitään kansanäänestysten sääntökirjaa”, Mykkänen muistuttaa. Mikään ei estäisi vaatimasta kansanäänestyksiltä esimerkiksi kahden kolmasosan enemmistöä tai tiettyä äänestysprosenttirajaa, jotta tulosta voitaisiin pitää pätevänä.

Kansanäänestykset ovat myös useimmiten luonteeltaan neuvoa-antavia, joten periaatteessa parlamentti voi jättää niiden tuloksen huomiotta. Näin on myös Britanniassa.

Ehkä olisikin syytä kuunnella exit-kampanjan keulahahmo Nigel Faragea, joka ehti vaatia uusintaäänestystä, mikäli remain-kanta voittaisi pienellä marginaalilla, esimerkiksi juuri luvuin 52–48.

Kahta äänestystä ei kuitenkaan tarvita Brexitin tai minkään muunkaan kansanäänestyksen kohdalla siksi, että kansa olisi äänestänyt väärin.

Sen sijaan pakolliset kaksi äänestystä esimerkiksi puolen vuoden välein voisivat varmistaa sen, ettei mitään päätöstä, jolla on valtavat seuraukset, tehdä hetken mielijohteesta.