Heavy userit

Keski-ikäiset naiset ovat kulttuurin kultakaivos. Teatterit, orkesterit ja museot kilpailevat heistä.
Bussilla Tampereelle teatteriin. Virve Kultanen juhlistaa syntymäpäiväänsä Kaija Tuonosen kanssa. Taustalla Kari ja Sirkka-Liisa Pitkänen.

Heavy userit

Keski-ikäiset naiset ovat kulttuurin kultakaivos. Teatterit, orkesterit ja museot kilpailevat heistä.
Kotimaa
5.3.2017 08:21

Kärsämäen hautausmaan kulmalta tulee vielä yksi kyytiin.

Launokorven tilausbussi kaartaa Tyksin Kirurgisen sairaalan pihasta Luolavuorentielle Turussa. Osastosihteeri Kirsti Koivunen, 63, seisoo keskikäytävällä. Hän ilmoittaa, ettei jaa teatterilippuja vasta kuin hautausmaan pysäkin jälkeen.

Huikataan huomenet. Viikataan päällystakit tavarahyllylle. Tuoksutaan hajuvedeltä. Muutamalle olisi vielä tilaa, mutta Kirsti Koivunen ei voinut ottaa reissulle enempää osallistujia. Paikat on varattu tällä kertaa aitiosta, johon mahtuu 26 henkeä.

Mielensäpahoittajan Suomen lauantainäytös alkaa Tampereen työväen teatterissa kello 13.

160 kilometriä edessä. Yhden pysähdyksen taktiikalla.

”Tampereella on hyvät näytelmät. Reissuilla me katsotaan usein vähän kevyempää.”

Turussa kulttuuripiiri katsoo lähes kaikki ensi-illat ja konsertteja vielä päälle.

Kun Marjuskakin on noussut kyytiin, Kirsti jakaa liput. Sairaanhoitajille, osastosihteereille, vahtimestareille, eläkeläisille. Tällä kertaa anestesialääkärit eivät ole matkassa, mutta usein ovat.

”En oo ottanut mitään.”

Beigen värisillä istuimilla on Anneleita, Sinikoita, Liisoja, Tainoja, Tuulia, Elinoita, Mailoja ja Marja-Leenoja. On matkalla muutama Jussi, Ilmo ja Karikin. He ovat puolisoita.

”En oo ottanut mitään. Tulin aamulla omalla autolla”, Kirsti sanoo, kun horjahtaa kurvissa.

Nauretaan.

Kaikki alkoi vuonna 1992. Kymmenen markan lipuilla katsottiin Turun kaupunginteatterissa Kivenhakkaaja ja taulapää. Sen jälkeen ”homma ryöstäytyi”. Parhaimpina vuosina Tyksin porukka on käynyt katsomassa jopa parikymmentä esitystä. Välillä käydään Virossakin.

Kun sähköpostiviestin otsikossa lukee ”Kulttuuria tarjolla”, kulttuuririnki tietää, että pian taas mennään. Kirran porukka luottaa Kirstin makuun, joka on laaja. Milloin hän on valinnut katsottavaksi Neljäntienristeyksen, Oopperan kummituksen, Rentun ruusun, milloin Tom of Finlandin, milloin Helene Schjerfbeckin näyttelyn.

Kirstin harrastukselle on nimikin: teatteriasiamiehenä toimiminen. Hän hankkii työporukalleen kulttuurilippuja, varaa väliaikatarjoilut ja järjestää kuljetuksen. Se sopii kollegoille paremmin kuin hyvin.

”Ei tartte ku bussiin istua.”

 

Liisa Vihanto valmistautuu teatteriin.

Liisa Vihanto valmistautuu teatteriin.

 

Kukkahattutädeiksi ja kulttuuritantoiksi pilkkaamiseen ei ole syytä eikä varaa.

Kulttuurin todelliset heavy userit, 50–70-vuotiaat naiset, ovat kullanarvoisia taidelaitoksillemme. He kansoittavat ilta toisensa jälkeen teattereiden, konserttitalojen ja oopperan katsomot. He kiertävät taidenäyttelyt, seuraavat tanssiesitykset.

Heidän tuomansa lipputulot ovat tulleet entistäkin tärkeämmiksi, kun taidelaitokset ja ryhmät kipuilevat valtion ja kuntien niukkenevien tukien kanssa. Tänä vuonna kulttuurin valtionosuusrahoitusta uudistetaan. Teatterit, orkesterit ja museot jännittävät, mihin suuntaan tuet muuttuvat.

Yli puolet suomalaisista kävi viime vuonna yhden kerran joko teatterissa, oopperassa tai tanssiesityksessä. Suurkuluttajat katsoivat esityksiä ja näyttelyitä moninkertaisesti. Heitä tulee kaikkialta ja monista taustoista, mutta eniten Etelä-Suomesta, akateemisesti koulutettujen naisten joukosta.

Se, minkä voi omin silmin tapahtumissa nähdä, saa vahvistusta taidelaitosten kävijäkyselyistä. Helsingin kaupungin taidemuseon HAMin näyttelyissä viime vuonna vierailleista sadasta kävijästä reilut 80 oli naisia. Kansallisoopperan viime syksyn katsojista naisia oli 70 prosenttia, Helsingin Musiikkitalon tapahtumiin osallistujista noin 65 prosenttia.

Kun Lippupiste tutki teatterilippujen ostajia, 52-vuotias nainen nousi pääasiakkaaksi.

”52-vuotias nainen on kaikkialla”, kumppanuuspäällikkö Esa Vedenkangas kertoo. ”Hän ostaa liput riippumatta kaupungista, teatterista ja sen ohjelmistoprofiilista.”

Nainen ostaa useamman lipun kerralla. Seurana katsomossa istuukin usein puoliso tai ystävä. Jos mies ostaa lipun, sillä mennään usein urheilutapahtumaan tai kevyen musiikin konserttiin.

Lippupisteen kautta myydään noin 2,5 miljoonaa teatterilippua vuodessa. Se on noin 70 prosenttia kaikista myydyistä teatterilipuista.

Mielensäpahoittajan Suomeen on hetki aikaa.

Suomalaiset ovat Euroopan innokkainta teatterikansaa virolaisten ja islantilaisten ohella. Teatteriverkkomme on tiheä ja näytelmiä on totuttu katsomaan. Juuri teatterin suomalaiset nostivat kärkeen, kun Ylen tutkimuksessa piti valita, mitä taidemuotoja he haluaisivat valtion tukevan.

Keski-ikäiset naiset ovat Teatterin tiedotuskeskuksen johtajan Hanna Helavuoren mukaan yleisönä ennakkoluulotonta. He katsovat yhtä lailla vakavat draamat kuin viihteelliset esitykset. He näkevät vaivaa saadakseen haluamansa liput ja maksavat täyden hinnan.

”Tuntuu, että meillä on melko sukupuolittunut tapa viettää vapaa-aikaa. Teattereista ja gallerioista on tullut ’naiscaveja’, kun taas miehet viihtyvät omissa caveissaan kotona.”

Teatterin ystävissä on niitä, jotka elivät nuoruudessaan 1970-luvulla teatterin vahvan nousun. Sidos teatteriin on muuttunut. Liikkuvien äänestäjien tapaan on liikkuvia katsojia. Etenkin nuorista on yhä vaikeampi saada uskollisia katsojia.

Aktiivisen yleisötyön myötä katsomoihin on saatu uusia katsojia ja kuulijoita. Nuorten miesten porukoita näkyy klassisen musiikin konserteissa ja lapsiperheitä oopperassa.

Silti kulttuurin kuluttajien keski-ikä on korkea. HAMissa yli puolet kävijöistä oli viime vuonna yli viisikymppisiä, ja Kansallisoopperassa noin 40 prosenttia yli kuusikymppisiä. Suomen Teatterit ry:n tuoreen tutkimuksen mukaan teatterissa, oopperassa ja tanssiesityksissä käynnit ovat lisääntyneet erityisesti eläkeläisten joukossa.

”Maksaa mitä maksaa.”

Kaija Tuononen ja Virve Kultanen korkkaavat piccolokuoharin. He kippistävät vaaleanvihreillä muovipikareilla ja maistelevat etiopialaisia mansikoita. Kaija on halunnut muistaa kollegaansa, jolla on tänään 65-vuotispäivät.

Osa hoitajista on lähtenyt teatteriretkelle oltuaan edellisillan työvuorossa. Väsymystä ei valiteta. Sairaalan arki unohtuu, mitä pidemmälle valtatie yhdeksää ajetaan.

Nyt pitää harrastaa, kun ruuhkavuodet ovat takana, on vapaus mennä ja mieli on avoin.

Rahasta homma ei jää kiinni. Tampereen retki lippuineen, väliaikatarjoiluineen ja matkoineen kustantaa reilut 70 euroa hengeltä.

”Maksaa mitä maksaa. Tämä on sijoitus omaan itseen”, Elina Pietinen sanoo.

Puheensorina on kova. Puhutaan työvuoroista, taiteesta. Tiputellaan silmätippoja. Ollaan myös huolissaan, miten kulttuurin harrastamisen käy, kun Kirsti jää pian eläkkeelle.

Takapenkissä, ikkunapaikalla istuva Jukka Runola on lähtenyt matkaan vaimon pyynnöstä. Hän on ollut teatterireissuissa ennenkin. Mutta jos hän saa itse valita, hän menee katsomaan urheilua tai konserttiin.

”Rokkia tai poppia mieluiten.”

 

Kuohuviini kuuluu Kirsti Koivusen järjestämään teatterimatkaan.

 

Kirstin kaltaisten naisten tärkeys on tiedostettu.

Suomen Kansallisteatterin tuotantojohtaja Päivi Isosaari haluaa pitää huolta ryhmänvetäjistä eli agenteista. Heille kerrotaan tulevasta ohjelmistosta hyvissä ajoin. Teatterit kutsuvat heitä tapaamaan taiteilijoita ja antavat heille alennusta lipuista.

Vanhempien naisten rinnalle ovat ilmestyneet kolmi‑nelikymppiset naiset, jotka ovat koonneet ystävistään lukupiirien kaltaisia teatteripiirejä. Heistä puhutaan kaveriagentteina.

Ryhmät ovat katsomoissa kuitenkin vähenneet. Suurin osa katsojista tulee Kansallisteatteriinkin omin päin. Lipputulot näyttelevät noin viidesosaa Kansallisteatterin budjetista. Viime vuonna budjetti oli 15,5 miljoonaa euroa. Liput toivat runsaat 3,1 miljoonaa euroa ja valtion ja kaupungin toiminta-avustukset noin 11,6 miljoonaa. Loppu on erityisavustuksia, ravintolan tuottoja ja sponsorisopimuksia.

Päivi Isosaari ei kanna huolta katsojien ikääntymisestä. Nuoria tulee perässä. Esimerkiksi Pirkko Saision Homo! veti niin nuoria kuin eläkeläisiä.

”Ja ei kai se voi olla mikään naisen geeneissä oleva juttu, että keski-ikään tullessa on pakko päästä teatteriin ja viedä sinne kaikki ystävätkin. On siellä käyty jo aiemminkin.”

Puheet minkkimuureista ja kukkahattutädeistä ovat elitismillä lyömistä.

”Ne ovat stereotypioita, jotka eivät pidä paikkaansa.”

Pääjohtaja Mika Myllyaho sanoo, että taide itsessään määrittelee, ketkä tulevat katsomoon.

”En kuitenkaan ajattele yleisöä, kun suunnittelen ohjelmistoa. Tiedän, että keski-ikäiset naiset ovat suurkuluttajaporukkaa. Olen myös miettinyt, mitkä näytelmät haastaisivat miehiä mukaan. Mutta ei mua haittaa, vaikka katsomomme olisivat täynnä naisia. Nainen haluaa hakeutua taiteen pariin ja se on hänelle hyvin henkilökohtainen kokemus.”

Liisa Vihanto, Sinikka Virtanen ja Elina Pietinen nauttivat väliaikatarjoiluista.

Kirsti Koivuseen esittävällä taiteella on vahva vaikutus. Kun hän astuu teatterista tai oopperasta ulos kadulle, hän tuntee olevansa hetken nuori rakastunut. Jalat irtoavat maasta.

Bussin keskivaiheilla istuvat naiset odottavat päivän näytelmältä, että se herättäisi uusia ajatuksia. Yhdelle naisista Mielensäpahoittajan Suomi on jo neljäs Mielensäpahoittaja-näytelmä.

”Ei haittaa. Ne ovat kaikki olleet erilaisia.”

Naiset muistelevat Kansallisoopperan Oopperan kummitusta musikaalina, josta asteltiin ulos ihan ekstaasissa. Myös Puhdistus Turussa oli vaikuttava näytelmä, mutta myös järkyttävä. Naisen asema oli siinä kamala.

Sen sijaan kohutun ukrainalaisohjaaja Andriy Zholdakin Anna Karenina muutama vuosi sitten ei tehnyt vaikutusta.

”Maila kysyi väliajalla, että onko tämä pakko katsoa loppuun. Sanoin ei. Emme ymmärtäneet siitä mitään”, Kirsti Koivunen kertoo.

Tullaan Urjalan Pentinkulmalle, vakipysähdyspaikalle. Bussi kääntää huoltamon pihaan. Seurue liukastelee yli jäisen pihan, kuka kahville ja munkkirinkilälle, kuka makeismyymälään. Aina ostetaan riisisuklaata paluumatkalle.

Liisa Vihanto ehtii pelaamaan huoltamolla hedelmäpeliä.

”Mulla on varaa. Nousihan eläkkeeni juuri 1,80 euroa kuukaudessa.”

 

Sinikka Virtanen ja Liisa Vihanto pysähdyspaikalla.

 

Naisvalta loistaa tilastoissa, mutta näkyy se arkisemmissakin asioissa. Musiikkitaloon naisille ja miehille oli suunniteltu yhtä paljon vessoja, mutta jo rakennusvaiheessa osa miesten wc-tiloista päätettiin muuttaa naisten wc:ksi.

HAMiin on perustettu yleisöraati, joka koostuu pääosin seniori-ikäisistä naisista. Heiltä kysytään säännöllisesti palautetta näyttelyistä, palveluista ja saavuttavuudesta. Heitä pyritään huomioimaan niin levähdyspaikkojen, valaistuksen kuin näyttelytekstien suhteenkin. Hissejä ja liukuportaita on lisätty. Museokauppaan on hankittu mieluista ostettavaa.

”Yksi haluaa korun, joku kangaskassin”, markkinointipäällikkö Saara Suojoki kertoo.

Yli viisikymppisiä naisia kutsutaan HAMin perusystäviksi. He tuovat näyttelyihin mukanaan puolisonsa, lapsensa ja lapsenlapsena. Yayoi Kusaman tai Tyko Sallisen näyttelystä kotiin päästyään he postaavat kuvia sosiaaliseen mediaan.

”Gin gin!”

TTT:n edustalla, Hämeenpuiston laidalla on tilausbussi toisensa perässä. Turkulaisten kuljettaja kaartaa ajokkinsa Satamakadulle, ihan teatterin kulmalle. Siitä hilpaisee kätevästi sisään ilman päällystakkia.

”Mä odotan ihan täsä”, kuljettaja lupaa.

Turkulaisseurue siirtyy vessajonoon. Sen muodostavat arviolta yli kuusikymppiset naiset. Tummia pitkiä housuja, värikkäitä jakkuja, kirjavia neuleita, matalakantakenkiä.

Kaikki turkulaiset ehtivät käydä vessassa ja kivuta portaat ylös ennen kuin kello soi.

Suuren näyttämön katsomossa ei juuri tyhjiä paikkoja näy. Mielensäpahoittajan Suomi on saanut myös miehet liikkeelle.

”Marjuska, sä istut täällä”, Kirsti Koivunen viittilöi ystäväänsä aition ylimmälle riville.

Puolentoista tunnin jälkeen lämpiöön astelee mietteliästä väkeä. Lautasille poimitaan leipäsiä ja leivoksia. Laseissa on kuohuviiniä ja Amarettoa.

”Oli vähän turhankin verkkaista.”

”Tarinaan oli vähän vaikea päästä kiinni.”

Hyvääkin löydettiin. Näytelmä käsitteli hienosti Suomen historiaa. Omat isät, sodan käyneet hiljaiset miehet olivat nousseet monelle mieleen.

”Gin gin!” Hymyt nousevat suupieliin.

Aition lämpiön privaattitunnelma huokuu luksusta.

Kolme tuntia on täynnä. Ulos tulee jo tyytyväisempää väkeä. Ajatukset käyvät yksiin. Esitys puhutteli juuri heitä, suuria ikäluokkia. Menneet sodat ja nykyinen pakolaistilanne oli rinnastettu hienosti.

”Koskettava oli.”

”En mää kyllä mieltäni pahoittanut.”

Kirsti Koivunen kulkee edestakaisin bussissa ja laskee moneen kertaan, että kaikki ovat kyydissä.

Tilausajo suuntaa ysitielle. 160 kilometriä aikaa sulatella nähtyä. Ehkä vähän torkahtaakin. Tyksin pihalla odottaa monella oma auto.

”Täytyy ehdottaa Kirstille, että mennään seuraavaksi katsomaan Catsia Tampereelle.”