Julmuus on mehiläisyhteiskunnan ja tarhaajan etu

Kotimaa 5.8.2009 13:30

Kahdeksan miljoonaa mehiläistä matkasi Raumalta Lapin hillasoille. Töitä riitti kolmeksi päiväksi. ”Suomen luonto on niin kiihkeä.”

Mehiläisiä Mehiläisyhteiskunnan kuningattaren erottaa värikkäästä merkistä päälaen kitiinikuoressa. Kuva Ossi Ahola.

Puolukkakangas surisee uhkaavasti. Puoli miljoonaa mehiläistä lentää, tuulettaa ja viestittää.

Aluksi niitä on tyynnyteltävä.

Tarhaaja Pasi Seikkula on pukeutunut valkoiseen suojapukuun ja -päähineeseen, valkoinen väri ei ärsytä. Hän pumppaa paljain käsin metallikannun paljetta. Nokasta leviää vieno savuvana, kuin suitsukkeesta.

Vuosituhansia vanha viesti kiemurtelee pesään.

Mehiläiset hämätään luulemaan, että metsäpalo lähestyy. Ne alkavat tankata kolmen päivän muonia mesikupuun.

”Silloin ne eivät pelästy, hyökkää ihmistä kohti.”

Helpottava – ja järkeenkäypä – tieto. Kuka sitä kylläisellä vatsalla kimpaantuisi.

Seikkula ja mehiläishoitaja Reima Palonen keräävät hunajasaaliin rivakasti. Pesäraudalla kansi auki, savua kennostoon, kellertävät vahakakut autoon, työläiset takaisin ahertamaan. Aikaa ei ole hukattavaksi.

”Suomen luonto on niin kiihkeä.”

Aurinko siilautuu mäntymetsän lomitse. Horsma ja kanerva, kesän viimeiset kukkijat, odottavat vuoroaan.

Seikkula on ollut luontobisneksessä 30 vuotta. Kun hän täytti 12 vuotta, isä antoi lahjaksi kuusi mehiläispesää. Nyt hänen palkkalistoillaan on keskikesällä 24 miljoonaa työläistä.

Rauman Lapissa asuva perheyrittäjä seuraa siivekkäineen kesän kulkua kohti pohjoista. Pesiä kuskataan Kemijärven hillasoille, Taivalkosken mustikka- ja puolukkamättäille, Rautavaaran, Juuan ja Nurmeksen horsmikkoaukeille. Missä kasvien mesi, siellä mehiläiset. Pörriäiset jalostavat entsyymeillään sokeriherkun hunajaksi.

Seikkula on erikoistunut yhden kasvilajin hunajiin. Perustavaralla, sekakukkahunajalla, ei elä.

”Viljanviljelijänkin on vaikea saada pellostaan leipä, jos hän ei erikoistu”, hän vertaa.

Luonto auttaa tarhaajaa. Jotta kaikille marjoille ja kukille riittää pölyttäjiä, kukinta rytmittyy pitkin kesää, niin kasveittain kuin kasvuvyöhykkeittäin. Horsma antaa mettä valoisina öinä, puolukka riehaantuu sateen jälkeen, mustikan kukka makeutuu jo viileässä.

Ensi kesänä Seikkula aikoo kyyditä mehiläisiään mustikan perässä Satakunnasta Pohjois-Karjalan kautta Lappiin.

”Silloin kukinnasta saa äärimmäisen pitkän, melkein kuusi viikkoa.”

Mutta luonto on myös armoton, riskiä ei voi vakuuttaa. Halla saattaa tuhota kukinnot, vesi pilata sadon. Sateessa pörriäiset vain kyyhöttävät kennostossa, viettävät luppoa, sillä kukat eivät eritä mettä.

Huippukausina Seikkula kerää 30 000 kiloa, huonoina vain 5 000 kiloa hunajaa.

Mehiläiskalenterissa tämä suvi on ollut oikukkaan vaihteleva, tyypillistä Suomen kesää. Länsirannikolla enimmäkseen aurinkoisen kaunis, idässä viheliäisen kostea.

Vadelma luovutti kiivaasti mettä helleaallossa kesäkuun lopussa. Mutta horsma on kärsinyt liiasta vedestä, on tulossa kolmas peräkkäinen huono vuosi. Vain kymmenen päivä kuiva lämpökuuri pelastaisi sadon, villiinnyttäisi mehiläislennostot.

”Nämä ovat sellaisia auringon lapsia.”

Ihmisduunarilla on monin verroin tarkempi makuaisti kuin työläismehiläisellä.

Vegaanin ruokavaliota noudattava pörriäinen kiinnostuu horsmasta vasta, kun kasvissa on sokeria yli kymmenen prosenttia. Välinpitämättömyys ei kerro laiskuudesta, vaan laskelmoinnista. Jos hyönteinen kiikuttaisi pesään lähinnä vettä, se tekisi turhaa työtä, lentäisi turhia kilometrejä.

Eläin kuolee, kun mittarissa on 800 kilometriä.

”Valmistaja ei ole antanut sille pidempää takuuaikaa”, Seikkula sanoo.

”Kuivana aikana matka taittuu kolmessa päivässä.”

Mehiläisyhteiskunta toimii muutenkin tehokkaasti, tarhaajan mieliksi. Kun on menossa voikukkasesonki, työläiset keskittyvät sen keltaiseen kukkaan. Jos joku tunari yrittää tarjota pesään leskenlehden hunajaa, se laitetaan ”jäähylle”.

Yksi hunajagramma vaatii 200 kukkakäyntiä. Mehiläiset, toisin kuin kimalaiset, eivät sekoita laatuja samalla keruulennolla, ne eivät vilkuilee vieraita kasveja.

Tarhaajan työläiset ovat kukkauskollisia.

Pasi Seikkula kaivaa tummasta parvesta sen valtiaan, kuningattaren. Sen päälaen kovassa kitiinikuoressa on punainen merkki ja numero.

”Tässä rouva numero 35!”

Pesässä vallitsee matriarkaatti, naisvalta, ja yhdessä yhdyskunnassa on yksi kuningatar. Emo poistuu ulos vain häälennolle, muutoin sitä ympäröi hovi, joka syöttää ja siivoaa. Ei mikään länsimainen mallidemokratia: syntymänsä jälkeen kuningatar likvidoi muut kandidaatit ja tappaa oman äitinsä.

Julmuus on mehiläisyhteiskunnan – ja tarhaajan – etu.

Mehiläinen ei ole Suomen alkuperäislaji, mutta se toimii niin kuin muutkin luonnon eläimet. Kaikki tähtää eloonjäämiseen, suvunjatkamiseen.

Vahvin kuningatar jää munimaan jälkeläisiä, nopein kuhnuri, koirasmehiläinen, pääsee riiaamaan kuningattaren kanssa. Työläinen valmistaa keväällä hunajaa ensiksi talvehtimista varten, vasta ylijäämän se antaa ihmiselle.

Tarhapörriäinen on tiimivalmennuttu tehokkuusajattelija – ja vielä työhullu.

”Mutta mehiläiset eivät osaa laskea, paljonko ne tarvitsevat talvehtimista varten. Ne keräävät yhden laatikon itselleen, antavat viisi ylimääräistä”, Seikkula kuvaa.

Tarhaaja puuttuu luonnonvalintaan. Parhaita mehiläisrotuja ja -kantoja suositaan, kuten hevosen ja koiran jalostuksessa. Puhdasrotuiset kuningattaret munivat jälkeläisiä, jotka tuottavat hunajaa jopa kaksi kertaa enemmän kuin sekarotuiset työläiset.

Seikkulan taskussa on pieni rasia, se kuhisee kuningattaria. Ne ovat syntyneet Keski-Euroopan Alpeilla, tummia väriltään, kylmänkestäviä luonnostaan.

Hän narauttaa taas uuden pesän auki, esittelee yhden suosikeistaan.

”Näitä kutsutaan Honeckerin jälkeläisiksi.”

Onhan tässä jotain huvittavaakin. Saksalaismehiläisten sukulaiset puurtavat hunajaa Suomessa, josta se myydään Saksaan. Seikkulan firman, Lappi-Hunajan, miljoonan euron liikevaihdosta valtaosa koostuu viennistä. Keskieurooppalainen ruokakulttuuri arvostaa erilaisuutta, aitoja, eksoottisia makuja.

”Meille hunajat ovat kuin viinejä.”

Lattbusch on Honeckerin jälkeläisten oikea nimi, se on krainilaisen rodun yksi linja. DDR:n edesmennyt pääsihteeri, kommunistijohtaja Eric Honecker olisi varmasti ylpeä mehiläistään.

Ne ovat hulluina hilloihin.

Kesäkuun 8. päivä Seikkula lastasi kuorma-autoon kahdeksan miljoonaa pörriäistä, Honeckerin jälkeläiset joukossa, ja matkasi Kemijärvelle, Lapin hillasoille. Itä-Saksan siivekkäiden perilliset kuhisivat intoa pohjoisen karuissa oloissa. Yhteen pesään kertyi päivässä ämpärillinen hillahunajaa.

Töitä riitti soilla kolmeksi vuorokaudeksi. Sitten aurinko katosi, kolme viikkoa oli luppoaikaa.

”Jos meillä olisi ollut huonot mehiläiset matkassa, emme olisi saaneet mitään.”

Eivätkö mehiläiset eksyneet oudossa maastossa?

Seikkula osoittaa yhtä työläistä. Katso, miten se kohottaa takapyrstöään, tuulettaa siivillä, levittää viestihormonia. Näin nuoret yksilöt tietävät, missä koti on. Tiedustelijat taas kertovat eri tanssein, miten kaukana ja missä ilmansuunnassa houkuttelevin mesilähde on.

Lentoreviirin halkaisija on noin kolme kilometriä. Jos tarhan paikkaa siirtää kilometrin matkan, silloin pistiäiset sekoavat, etsivät vanhaa asuntoa.

”Ongelmia ei synny, jos pesiä vie Raumalta Kemijärvelle. Mehiläiset muodostavat uuden karttapohjan.”

Pesän ulkolämpötila: 25 astetta. Paino: 134,6 kiloa. Muutos eilisestä illasta: 1,6 kiloa.

Pasi Seikkula näprää kännykkää. Tekstiviesti kertoo reaaliajassa oleellisen kennoston salatusta elämästä.

Ikivanha ammatti kohtaa nykyteknologian. Älykkäät tarkkailupesät ympäri maata ovat tulevaisuutta, etenkin ilmastonmuutoksen edetessä. Seikkula on kehittänyt prototyypin digitaalisesta vaa’asta. Siihen voidaan kytkeä 200 anturia ilmaisemaan haluttuja ominaisuuksia.

”Luontoa on luettava entistä nopeammin ja tarkemmin.”

Ääri-ilmiöt, hellekaudet ja rankkasateet, yleistyvät. Seikkulaa harmittaa, jos Itä- ja Pohjois-Suomen kesät vettyvät pysyvästi. Horsmasta on luovuttava tai on etsittävä uusia, kuivia pesäpaikkoja, kuten vaarojen rinteet tai vähäsateisia paikkakuntia.

Mutta Suomi ei ole monoliitti sääkartalla. Rannikolla kesät voivat olla aurinkoisia ja lämpiä pitkälle syksyyn. Niinä vuosina mehiläiset noutavat kuusenkerkästä kirvalaumojen roiskimaa mesikastetta. Kuusihunaja on Rauman erikoistuote.

Luonto ottaa ja antaa.

Kuorma-auton takaovet lyödään kiinni. Lastina on 400 kiloa hunajaa vahan suojaamissa kakuissa. Moottori jyrähtää, suojavaatteet pidetään vielä päällä. Parvi ei ampaise perään. Mehiläisammattilaisia takaa-ajo ei haittaisi, sillä he ovat tottuneet tuhansiin pistoihin.

”Hyttysenpistot ovat paljon pahempia”, Reima Palonen väittää.

Pasi Seikkula säestää ratin takana.

”Mehiläinen vähän kirpaisee, hyttysen pisto kutisee kauan.”

Tummat saksalaiset mehiläiset ovat sitä paitsi rauhallisia, jos niitä vertaa vaaleisiin italialaisin työläisiin tai suomalaisiin ampiaisiin.

Honeckerin jälkeläiset on jalostettu kilteiksi.

Haluatko lisää kuvia, tökkiikö teksti? Lue tästä koko juttu lehden näköisversiona (pdf-tiedosto).

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.