Jos somali syyllistyy rikokseen, pitääkö hänen etninen taustansa kertoa uutisessa?

Kotimaa 4.6.2012 12:30
Kuvitus Outi Kainiemi.

Kaksi koulupoikaa raiskasi toissakesänä 15-vuotiaan tytön Helsingin Martinlaaksossa. Tyttö vaikeni rikoksesta, mutta tieto levisi, kun raiskaajat rehentelivät tapahtuneella kavereilleen. Viranomaiset käynnistivät tutkinnan. Tekohetkellä 15- ja 16-vuotiaat pojat tuomittiin viime keväänä Helsingin käräjäoikeudessa ehdolliseen vankeuteen ja yhdyskuntapalveluun.

Iltalehti kirjoitti tapauksesta, mutta jätti uutisesta pois yhden tiedon: pojat olivat etniseltä taustaltaan somaleita.

Internetin valppaat omatoimi-sheriffit haistoivat kuitenkin palaneen käryä ja tilasivat tuomiopöytäkirjan käräjäoikeudesta. Se oli julistettu salaiseksi ainoastaan uhrin henkilöllisyyden osalta. Tuomittujen poikien nimet, sosiaaliturvatunnukset ja kotiosoitteet sen sijaan olivat vapaasti luettavissa. Nämä tiedot, samoin kuin raiskausten yksityiskohdat, levisivät netissä kuin ruohikkopalo.

Suuttumus, paikoittain jopa lynkkausmieliala, kasvoi niin suureksi, että muutaman päivän kuluttua Iltalehden uutisesta useimmat keskustelupalstat olivat poistaneet kaikki aiheeseen liittyvät viestiketjut sivuiltaan. Facebookista puolestaan poistettiin ryhmä, joka oli perustettu tukemaan tuomittuja poikia, ja jonka monissa kommenteissa raiskattua tyttöä haukuttiin raaoin sanakääntein.

Poikien rikoksen lisäksi netissä keskusteltiin myös Iltalehden tavasta uutisoida asiasta, siitä ettei tuomittujen etnistä taustaa kerrottu. Monet saivat uskolleen vahvistusta: perinteinen media suojelee ulkomaalaistaustaisia rikoksentekijöitä ja sensuroi uutisia poliittisesti korrekteiksi. Keskusteluun liittyi myös vahingoniloa: vaikka lehdet pimittävät kiusallisia yksityiskohtia, ne eivät voi enää vaieta asioita kuoliaiksi.

Nyt kuka tahansa luku- ja kirjoitustaitoinen voi tilata oikeudenkäyntiasiakirjoja, seurata poliisilaitosten tiedotteita ja levittää verkkoon sen, mistä tähän asti on vaiettu.

Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen tiedote 17. helmikuuta 2012: ”Vuonna -89 syntynyttä miestä puukotettiin hengenvaarallisesti Vantaan Martinlaaksossa. Poliisi on ottanut kiinni Vihertien Nesteeltä neljä tummaihoista ulkomaalaistaustaista miestä ja heidän osuuttaan tapahtumiin selvitellään.”

Ilta-Sanomat 17. helmikuuta 2012: ”Suomalainen mies ja neljä-viisi ulkomaalaistaustaista miestä ottivat rajusti yhteen Vantaan Martinlaaksossa.”

Tiedotusvälineiden etiikkaa säätelevät Journalistin ohjeet kehottavat kunnioittamaan jokaisen ihmisarvoa. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista tai vakaumusta ei pidä tuoda esiin ”asiaankuulumattomasti tai halventavasti”.

Asiaankuulumaton on kuitenkin moniselitteinen ilmaisu. Toisen ääritulkinnan mukaan etnisellä taustalla ei voi olla mitään tekemistä rikoksen kanssa, toisen mukaan se paitsi selittää tekijänsä kaikki teot myös ennakoi hänen viiteryhmänsä alttiutta vastaaviin rikoksiin.

Turvallisin vaihtoehto medialle on tulkita pykälää niin, että tieto jätetään kertomatta.

”Etninen alkuperä julkaistaan ainoastaan silloin, kun siihen on selkeä peruste”, sanoo Iltalehden uutispäätoimittaja Panu Pokkinen. ”Etnisellä alkuperällä pitää olla jokin merkitys tekoon, sen on pitänyt vaikuttaa siihen, että tällainen teko on päässyt tapahtumaan.”

Verkkolehti Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko on samoilla linjoilla. Hänen mielestään etninen alkuperä on usein uutisen kannalta täysin turha tieto. Jos rikollinen on yhä vapaalla jalalla, tuntomerkkien kertominen on toki relevanttia.

Huusko kiistää, että toimittajat suojelisivat ulkomaalaisia rikoksentekijöitä.

”Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin säädyllisestä käyttäytymisestä ja Journalistin ohjeiden noudattamisesta – ei missään tapauksessa peittelystä tai salailusta.”

Nelosen Uutisten oikeustoimittaja Susanna Reinboth on eri linjoilla.

”Lähden siitä, että etnisen alkuperän voi mainita neutraalisti myös rikosuutisissa.”

Epäiltyä tai tuomittua pyritään rikosuutisoinnissa luonnehtimaan eri tavoin, määrittelemään, millainen ihminen on kyseessä. Voidaan kertoa ”surmaajan olleen 32-vuotias espoolainen kirvesmies”. Jos olennaisia henkilötietoja sensuroidaan, ihmiset täyttävät uutisen aukot omalla mielikuvituksellaan.

Reinboth muistuttaa tapauksesta Steen Christensen. Kun tanskalainen rikollinen teloitti kaksi poliisia Helsingissä, kukaan ei pitänyt ongelmallisena sitä, että kansalaisille kerrottiin hänen olevan tanskalainen. Kukaan ei tulkinnut asiaa niin, että kaikkien tanskalaisten vihjattiin olevan poliisintappajia. Jos joku siis pitää pahana etnisen taustan mainitsemista, miksei hän noussut barrikadeille, kun Steen Christensenin tanskalaisuudesta kerrottiin?

”Toimittajilla on toki hyvä tarkoitus: ei kerrota, etteivät rasistit saa vettä myllyynsä”, Reinboth pohtii.

Vähemmistön asema on aina haavoittuvampi kuin enemmistön, siitä on perusteltua kantaa huolta. Varmaa on myös se, että yhteiskunnassa riittää ihmisiä, jotka kuullessaan tiettyjen ulkomaalaisryhmien rikoksista tekevät yleistyksiä.

”Ymmärrän, että tätä pyritään torjumaan, mutta en ole varma, onko keino oikea.”

Vaikka Reinboth ei pidä kansalaisuuden kertomista ongelmallisena, ihonvärin kertominen on hänen mielestään aiheellista vain tuntomerkkinä. Tai siinä tapauksessa, jos tekijäkandidaatti on jo kiinni, mutta poliisi epäilee, että hänellä on ollut enemmän uhreja kuin mitä poliisin tietoon on tullut.

”Silloin on aika hämäävää, jos ihonväri jätetään mainitsematta.”

Helsinkiläinen ylikonstaapeli Marko Forss työskentelee virtuaalisen lähipoliisiryhmän johtajana ja tunnetaan paremmin nimellä nettipoliisi Fobba. Forss edustaa poliisia sosiaalisessa mediassa kuten Facebookissa. Hänen mielestään tiedotusvälineiden on syytä antaa kaikki mahdolliset tuntomerkit – esimerkiksi ihonväri – kun tekijää etsitään.

”Minulla on sellainen tuntuma, että aina ei uskalleta kertoa tarkkoja tuntomerkkejä, ettei leimauduta syrjiviksi tai rasisteiksi.”

Maahanmuuttokriittisen Homma-keskustelufoorumin perustaja, Perussuomalainen-lehden uusi päätoimittaja Matias Turkkila kysyy, onko JSN:n ohjeistus etnisen alkuperän osalta enää tarkoituksenmukainen.

”Ihmisillä on suuri tarve kokea tiedonvälitys luotettavaksi. Minä en halua sellaista maailmaa, jossa kaikki tietävät, että tietyistä asioista ei lehteen kirjoiteta.”

Turkkila käyttää analogiana edesmenneen presidentti Urho Kekkosen terveydentilaa. Kansakunnan johtajan henkinen ja fyysinen rappeutuminen oli vaiettu salaisuus, jonka ylläpitämiseen toimittajat osallistuivat. Lopulta totuus ryöpsähti kuitenkin julki. Kumpi oli parempi: salailu vai avoimuus?

”On lukijoiden aliarvioimista väittää, että jos kerrotaan etninen tausta, se leimaa koko ryhmän. Toki sekaan mahtuu kuumakalleja, jotka ovat karkottamassa kaikkia ulkomaalaisia maasta, mutta on tässä toisenlaisiakin keskustelijoita liikkeellä.”

Kainuun poliisilaitoksen tiedote 22. maaliskuu 2010: ”Kajaanin poliisi tutkii pahoinpitelyä, joka sattui 21.3. noin kello 3.00 Kajaanin Lohtajan kaupunginosassa Menninkäisentiellä.

Kolmekymmenvuotias nainen oli ollut kävelemässä ravintolasta kotiaan kohti, kun yllättäen hänen luokseen oli tullut mies, joka oli tarttunut naista kiinni. Vasta kun nainen oli alkanut huutamaan, oli mies päästänyt irti ja poistunut paikalta. Mies oli ulkomaalainen ja hänen ulkonäkönsä sekä ihonvärinsä viittasi naisen mielestä arabialaisen tai Välimeren suunnasta kotoisin olevan suuntaan.”

Iltalehti 22. maaliskuuta 2010: ”Tuntematon mies kävi käsiksi naiseen sunnuntaina aamuyöllä Kajaanin Lohtajalla. Noin 30-vuotias nainen oli kävellen matkalla ravintolasta kotiin, kun hänen luokseen tuli yllättäen mies, joka tarttui poliisin mukaan naiseen kiinni. Vasta kun nainen oli alkanut huutamaan, oli mies päästänyt irti ja poistunut paikalta. Mies oli ilmeisesti ulkomaalainen.”

Malminkartanon raiskaajien nimet tulevat kiertämään nettipalstoilla maailman tappiin, samoin heidän rikoksensa yksityiskohdat. Se on kova lisärangaistus kahdelle tekohetkellä alaikäiselle pojalle.

Olisiko heidän henkilötietonsa kaivettu esiin, jos Iltalehti olisi alunperin kertonut etnisestä taustasta? Sitähän nettiaktiivit lähtivät oikeudenkäyntipöytäkirjoista selvittämään: oliko aavistus osunut oikeaan ja kyseessä ulkomaalaistaustaisten tekemä raiskaus eli kuten ironisoivassa nettipuheessa todetaan ”ei-kotoperäinen kulttuurinen rikastus”.

Uuden Suomen ja Iltalehden päätoimittajat eivät usko, että lehtien avoimempi kirjoittelu vähentäisi netin lynkkausmielialaa. Yhtä hyvin se voisi lisätä bensaa liekkeihin. Heidän mielestään nykylinjaa ei ole syytä lähteä muuttamaan nettipaineen takia.

”Se, että tietoja levitellään netissä, ei ole peruste sille, että meidän pitäisi muuttaa julkaisukriteereitämme. Sillä ei saa olla meidän toimintaamme mitään vaikutusta”, Pokkinen sanoo.

”Nettipaine on usein sellaista, että 50 samanmielistä ihmistä saa efektin aikaan: yhdessä keskusteluketjussa on nopeasti 250 kommenttia, mikä näyttää valtavalta nettipaineelta, mutta on tosiasiassa melko pienen porukan näkemys”, Huusko puolestaan arvioi.

Nelosen Susanna Reinbothkaan ei usko, että media-avoimuus rauhoittaisi kaikkia keskustelijoita.

”Veikkaan, että tietty lynkkausmieliala jatkuisi edelleen. Mutta kyllä median pidättyväisyys myös lisää sitä. Osalla kansasta tulee tunne, että heiltä salataan asioita, mikä lietsoo raivoa.”

Julkisen sanan neuvoston valmisteleva sihteeri Ilkka Vänttinen muistuttaa, että Journalistin ohjeiden pykälällä suojellaan vähemmistöjen ihmisarvoa. Verkko puolestaan aiheuttaa monenlaisia hankaluuksia vastuulliselle medialle.

”Ilman muuta nimien esiin kaivaminen on vastareaktio lehtien vaikenemiselle, mutta tästä vastareaktiosta ei vielä automaattisesti seuraa, että lehtien pitäisi kertoa. Minulla ei ole selvää vastausta siihen, miten pitäisi toimia.”

Pokkinen myöntää, että Iltalehden toimitukseen tuli paljon kyselyitä siitä, miksei lehti kertonut Malminkartanon tekijöiden etnistä taustaa.

”Totesimme, ettei meillä olisi Journalistin ohjeiden mukaan ollut edes mahdollisuutta sitä kertoa, kertomiselle ei ollut mitään perusteita. Journalistin ohjeet ovat yksinkertainen ja hyvä selkänoja tekemisissämme.”

Käräjäoikeuden tuomion lukeneet huomasivat Iltalehden uutisessa mielenkiintoisen rajauksen. Uutisessa kerrottiin, että uhri oli tulossa konfirmaatioharjoituksesta, mutta ei sitä, että toinen raiskaajista oli tulossa koraanikoulusta. Tämä herätti ihmetystä: miksi rippikoulusta kerrottiin, mutta koraanikoulusta ei?

Pokkisen mukaan syynä oli se, että tytön ruhjeet oli pystytty jälkikäteen todentamaan rippikuvasta – siksi oli perusteltua kertoa konfirmaatioharjoituksesta. Yksityiskohta kertoi myös tytön taustasta: että hän oli tavallinen nuori tyttö, joka oli tulossa tavallisesta tapahtumasta, mistä kuka tahansa saman ikäinen voisi olla tulossa.

”Koraanikoulun kertomiselle ei sen sijaan ollut perusteita, sillä ei ollut tässä tapauksessa merkitystä – nämä kaksi eivät ole verrannollisia seikkoja.”

Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen päivittäistiedote 3. huhtikuuta 2011: ”Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen väkivaltarikostutkinta tutkii Myyrmäessä tapahtunutta ryöstöä, jossa 56-vuotiaalta mieheltä anastettiin omaisuutta väkivalloin. Asianomistajan mukaan tekijä oli noin 20-25-vuotias romanimies.”

Helsingin Sanomat 4. huhtikuuta 2011: ”Yli viisikymmentävuotias mies pahoinpideltiin ja ryöstettiin Myyrmäessä kello 20.30 aikaan lauantaina. Poliisin antamien tietojen mukaan tekijä oli noin 20-25-vuotias mies.”

Suomessa on nyt keskusteltu useita vuosia siitä, keskustellaanko siirtolaisuuden ongelmista riittävästi ja millä tavalla niistä pitäisi keskustella. Siirtyminen metakeskustelusta varsinaiseen asiaan tuntuu haastavalta. Yritystä siihen oli esimerkiksi Aamulehdessä huhtikuussa julkaistussa jutussa, jossa kerrottiin ulkomaalaistaustaisten huomattavasta yliedustuksesta raiskaustilastoissa.

Artikkelista sikisi heti vastaväitteiden sarja:

Ulkomaalaisen tekemä raiskaus ilmoitetaan herkemmin poliisille. Suuri osa raiskauksista ei tapahdu pimeillä kaduilla ja puskissa vaan tuttujen kesken neljän seinän sisällä eikä niistä tehdä rikosilmoitusta. Maahanmuuttajaväestön ikä- ja sukupuolirakenne poikkeaa kantaväestöstä…

Nämä argumentit taas synnyttivät omat vastaväitteensä:

Maahanmuuttajien perhe- ja tuttavapiirissä raiskataan varmasti vähintään yhtä paljon kuin kantasuomalaistenkin, ulkomaalaisen tekemistä raiskauksista saatetaan häpeäkynnyksen takia ilmoittaa poliisille jopa muita harvemmin ja niin edespäin ja niin edespäin.

Turha siis kuvitella, että tilastot tuottaisivat yksiselitteistä dataa, jonka perusteella keskusteluun löytyisi yhteinen sävel. Joitain työkaluja ne kuitenkin antavat.

”Jos ja kun tilastoissa näkyy, että ulkomaalaisten osuus joissain rikoksissa on suuri, siitä täytyy voida keskustella”, Reinboth pohtii.

”Nyt näyttää siltä, että raiskaustilastoissa on hälyttävä piikki. Tutkijoiden keskuudessa on erimielisyyttä siitä, mistä se johtuu ja onko kyse todellisesta ilmiöstä. Itse olen sitä mieltä, että totta kai sillä on merkitystä, että monet epäillyistä raiskaajista tulevat maista, joissa naisen asema on aivan toinen kuin meillä eivätkä naiset saa mielellään edes liikkua yksin ulkona.”

Myös JSN:n Vänttinen ja nettipoliisi Forss pitävät Aamulehden uutisointia oikeana: puhutaan tilastoista ja yleisellä tasolla, ei yksittäistapauksista.

”Tätä olisi pitänyt olla jo paljon aikaisemmin. Siitä älämölöt ovat syntyneet, että tilastoja ei ole uskallettu tehdä tai julkistaa”, Forss toteaa.

Tampereen yliopiston Journalismin tutkimuskeskuksen johtaja Pentti Raittila sen sijaan suhtautuu Aamulehden uutiseen kriittisesti.

”Sinänsä faktat pitivät paikkansa, ja Aamulehden toimittaja varmaan yritti kertoa, että on olemassa kulttuureita, joista tullaan tänne eikä ymmärretä länsimaisten naisten pukeutumista ja muuta vastaavaa”, hän pohtii.

”Tästä pitäisi pystyä avoimesti keskustelemaan, mutta voi miettiä, onko oikea tapa esittää asia yksiselitteisenä ja nostaa uutiskärjeksi, että kolmasosa raiskauksista on ulkomaisten tekemiä – varsinkin kun luku kuvaa vain oikeuden tuomioihin johtaneita raiskauksia.”

Raittilan mielestä uutinen edesauttoi lynkkausmielialaa. ”Samalla informaatiolla olisi jutun voinut rakentaa hieman eri lailla, jolloin pohdinta olisi mennyt asian ytimeen eli siihen, miten kulttuurit täällä törmäävät.”

Raittilan mielestä journalistien pitäisi kyseenalaistaa myös monikulttuurisuutta puolustavien ihmisten näkökulmia. Nyt yhtäältä vaietaan ja toisaalla uutisoidaan vain pintaotsikkotasolla.

”Kaipaan kunnollista argumentoivaa keskustelua enkä tällaista ryöpsähtelevää sensaatiouutisointia, jonka totuuden toiset kiistävät ja josta toiset provosoituvat.”

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen tiedote 3. huhtikuuta 2012: ”Länsi-Uudenmaan poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintayksikkö on tutkinut alkuvuodesta asti huoltoasemiin ja ravintoloihin kohdistuneita murtoja. Tekijät ovat rikkoneet yritysten sisällä olevia rahapelikoneita ja anastaneet pelikoneista huomattavia määriä kolikoita. Länsi-Uudenmaan poliisi suoritti aamuyöllä 14.3.2012 kotietsinnän Espoon Soukassa sijaitsevaan yksityisasuntoon. Asunnolta otettiin kiinni useita romanialaisia henkilöitä.”

Helsingin Sanomat 3. huhtikuuta 2012: ”Poliisi on pidättänyt useita miehiä epäiltynä rahapelikonemurroista ympäri Uuttamaata. Esitutkinnan perusteella poliisi suoritti 14. maaliskuuta kotietsinnän Espoon Soukassa sijaitsevassa yksityisasunnossa. Asunnolta otettiin kiinni useita henkilöitä.”

Mikä on tiedotusvälineiden perimmäinen tehtävä? Onko se informaation välittäminen, kansan sivistäminen, maailman muokkaaminen paremmaksi? Mutta paremmaksi kenen näkökulmasta?

”Monissa verkkokeskustelijoissa herättää närää missiojournalismi”, Matias Turkkila sanoo. ”Ja heitä harmittaa hirveästi se, että aina kun mediassa puhutaan maahanmuuton ongelmista, ainoa mahdollinen syy niihin löytyy kantaväestön tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.”

Jos jonkin asian kertominen lietsoo pahaa verta – vaikkapa rasistisia asenteita – onko parempi jättää se kertomatta? Pitääkö uutiset laatia kieli keskellä suuta niin, ettei kukaan voi saada niistä rakennusmateriaalia ahdasmielisen maailmankuvansa tueksi? Turkkila toivoo, että asioita ja ilmiöitä tarkasteltaisiin usealta eri kannalta ja annettaisiin lukijoiden päättää, mitä mieltä he ovat.

Reinbothin mielestä olisi syytä vakavasti pohtia, missä vaiheessa poliittinen korrektius menee liian pitkälle. Hänelle median ydintehtävä on yksiselitteinen: tiedon välittäminen kansalaisille. Jos joku muu agenda ajaa ohi, sille täytyy olla poikkeuksellisen hyvät perusteet.

”En ole ihan varma, ovatko kaikki miettineet tämän kysymyksen loppuun asti.”

Nettipoliisi Forss arvioi, että tiedonvälityksessä vain avoimuus voi toimia. Syrjintään ja ihmisoikeusloukkauksiin on puututtava muilla keinoilla.

”Jos ulkomaalaisten tekemät raiskaukset synnyttävät vihapuhetta, ei oikea ratkaisu ole yrittää kitkeä vihapuhetta kriminalisoimalla se täysin. On puututtava ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 22/2012.