Jorma Ollilan Nokia-kirja: paljastuksia ja itsekritiikkiä

elämäkerta
Teksti
Kustaa Hulkko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jorma Ollila tekee itsekritiikkiä toiminnastaan Nokian pääjohtajana tänään, 17. lokakuuta ilmestyvässä muistelmakirjassaan (Jorma Ollila – Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys. Kasvun paikkana Nokia, Otava 2013).

Ollila myös paljastaa, että Nokian hallituksen silmissä toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo sai ensimmäisen kolhunsa Nokian Bochumin-tehtaan taitamattoman sulkemisen vuoksi.

Nokian entinen pääjohtaja pitää yrityksen matkapuhelintoiminnan perusongelmana ohjelmisto-osaamisen puutetta. “Aivan varmasti olisi voitu jo pääjohtajakaudellani pyrkiä aggressiivisemmin ja hyppäyksenomaisesti parantamaan yhtiön ohjelmisto-osaamista”, hän kirjoittaa. Hän arvioi, että esimerkiksi käyttöjärjestelmäalueen yritysosto olisi voinut herättää organisaation ymmärtämään, mitä on moderni ohjelmistotyö.

Samoin hän arvioi, että hänen johtamansa hallitus olisi voinut nopeuttaa päätöstään toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuon erottamisesta.

Kaksi kutsua presidenttiehdokkaaksi

Ollilaa pyydettiin kaksi kertaa presidenttiehdokkaaksi. Ensimmäisellä kerralla toukokuussa 1999 asialla oli kokoomus, jonka tarkoitus oli pyrkiä siihen, että hänestä olisi tullut myös keskustan ehdokas.

Ollila keskusteli Sauli Niinistön kanssa kahteen otteeseen, mutta kummallakin kerralla vastaus oli sama: ei. Ollila kieltäytyi, koska hän oli luvannut jatkaa Nokian pääjohtajana vielä vuosia.

Marraskuussa 2003 oli vuorossa keskusta. Matti Vanhanen pyysi Ollilaa, joka oli nuorena ollut keskustalainen opiskelijapoliitikko, harkitsemaan presidenttiehdokkuutta, mutta vastaus oli nytkin “selkeä ei”.

Kourista ja Kairamosta “dream teamiin”

Politiikka on kirjassa kuitenkin vain sivujuoni. Elämäkerta keskittyy päähenkilön ja Nokian yhteiseen historiaan.

Kun Ollila valittiin Nokian toimitusjohtajaksi vuonna 1992, hänet tiedettiin poikkeuksellisen ahkeraksi ja lahjakkaaksi johtajaksi, joka osasi toimia taitavasti myös kansainvälisillä pelikentillä (lue lisää: Kuka keksi Ollilan, Suomen Kuvalehti 42/2013).

Kirjassa hän luonnehtii ja muistelee kohtaamiaan ihmisiä. Heihin kuuluvat esimerkiksi ekonomistisijoittaja Pentti Kouri, Microsoftin monimiljardööri Bill Gates, Citibankin johtaja John Quitter, Metsä Groupin nykyinen pääjohtaja Kari Jordan, Nokian pääjohtajat Kari Kairamo ja Simo Vuorilehto sekä Nokian nuorena kuollut johtaja Timo H.A. Koski, suursijoittaja George Soros, ruotsalainen yrityskauppakonsultti, sittemmin Nokian hallituksen jäsen Per Karlsson.

Mukana kuvassa on tietysti myös Nokian johtokunnan “dream team” jota Ollila kutsuu “viisikoksi”: Olli-Pekka Kallasvuo, Sari Baldauf, Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Ollila itse. Viisikon läheisiä työtovereita olivat muun muassa Pertti Korhonen ja Anssi Vanjoki.

Nokian taival kriisistä kriisiin

Ollila käy läpi Nokian kriisit vuoteen 2010 asti, jolloin Stephen Elop valittiin yhtiön toimitusjohtajaksi. Ongelmien syyt vaihtelivat, mutta Nokia kuitenkin nousi kanveesista, ja menestystarina jatkui viime vuosikymmenen loppupuolelle.

Ensimmäinen kriisi koettiin 1990-luvun alussa, jolloin Nokia menetti kassavirtansa ja lähes kaatui. Pelastukseksi koitui matkapuhelinten menestys.

Vuoden 1995 logistiikkakriisi taas johtui siitä, että matkapuhelinten myynnin, tuotannon ja varastojen yhteispeli ei vastannut kiivaan kasvun vaatimuksia. Pekka Ala-Pietilä vastasi silloin matkapuhelinyksiköstä.

Ollilan mukaan Ala-Pietilä olisi saanut lähteä heti, jos Nokia olisi ollut amerikkalainen pörssiyhtiö, koska sellaisessa on tapana uhrata joku, kun johto epäonnistuu.

Ala-Pietilälle annettiin kuitenkin mahdollisuus siivota sotku. Kesti vain kahdeksan kuukautta, ja asiat olivat taas kunnossa suurelta osin Ala-Pietilän ja Pertti Korhosen ansiosta.

Tuli kuitenkin uusia kriisejä. Ensimmäinen ajoittui vuoteen 2001, samaan aikaan internetkuplan puhkeamisen kanssa, ja seuraava alkoi kaksi vuotta myöhemin, kun Nokia oli yksi maaiöman arvokkaimmista brändeistä.

Operaattorien sotalippu: Kill Nokia!

Keskeinen ongelma oli Nokian heikkenevä suhde teleyhtiöihin. Operaattorit olisivat halunneet simpukkapuhelimia, joita kilpailijat jo tarjosivat, mutta Nokia pystyi myymään niille vain vanhanmallisia kapuloita.

Vuoden 2003 lopussa operaattorit kokoontuivat Milanossa. Ollilan mukaan ne kohottivat Vodafonen johdolla sotalipun, jossa luki: “Kill Nokia!” Seuraavaksi ne vähensivät ostoja Nokialta ja yhtiön markkinaosuus putosi.

Ollilan mukaan operaattorien kosto ei johtunut vain niiden mielivallasta, vaan vikaa oli myös Nokian tuotevalikoimassa, toimintatavoissa ja ylimielisessä asenteessa.

Organisaatiossakin oli korjaamisen varaa. Matti Alahuhta johti matkapuhelinyksikköä, kun taas kännyköiden suunnittelu oli Anssi Vanjoen käsissä. He eivät löytäneet yhteistä säveltä.

Vanjoki ei uskonut simpukoihin vaan piti niitä ohimenevänä muotina. Pitkällä tähtäyksellä hän oli oikeassa, mutta valitettavasti parin vuoden ajan simpukat olivat kuitenkin markkinoiden myyntivaltti.

Lopulta Nokia toi markkinoille oman simpukkapuhelimensa ja laski hintoja. Markkinaosuus lähti nousuun ja vuonna 2007 Nokia teki historiansa parhaan tuloksen.

Eikö Nokia ymmärtänyt “mobiilia internetiä”?

Vuosi 2007 oli muutenkin ratkaiseva etappi. Apple toi silloin markkinoille ensimmäiset iPhonensa, joka muutti pelin säännöt ja yhdisti matkapuhelinkuluttajan internetin maailmaan ennennäkemättömällä tavalla.

Ollila torjuu käsityksen, jonka mukaan Nokiassa ei tajuttu, kuinka tärkeä asia oli tuoda internet palveluineen kännykkään.

Tämä ymmärrys Nokian johdolla oli jo 1990-luvun lopussa. Ollilan mukaan oikeaa tietoa ei kuitenkaan osattu muuttaa oikeaksi toiminnaksi. Joskus oltiin joissakin asioissa liikkeellä liian aikaisin, joskus ei tehdä investointeja siihen, mihin olisi pitänyt.

Miksi Symbian-käyttöjärjestelmästä ei luovuttu?

Nokiassa tiedostettiin ohjelmisto-osaamisen tärkeys, mutta silti yhtiöllä ei ollut omaa käyttöjärjestelmää. Symbianin, samannimisen käyttöjärjestelmän tekijän, Nokia osti vuonna 1998 yhdessä Ericssonin ja Motorolan kanssa.

Yksikään ylimmän johdon jäsen ei ollut matkapuhelinohjelmien asiantuntija. Vielä 2005-2007 Nokiassa keskusteltiin kiivaasti siitä, oliko Symbian yhä kilpailukykyinen vaihtoehto. Ollilan mukaan Vanjoki ja Korhonen uskoivat siihen, että tarvittavat sovellukset voitaisiin rakentaa Symbianin päälle, kunnes myöhemmin Linux-pohjainen käyttöjärjestelmä korvaisi Symbianin. Tästä ajattelusta lähti MeeGo-projekti, jonka Nokia sittemmin hylkäsi.

Nokia rekrytoi huipputason ohjelmisto-osaajia yliopistoista ja aktivoi toimintaansa Piilaaksossa. Tulokset olivat silti kehnoja. Symbian pysyi Nokia-puhelinten käyttöjärjestelmänä vuoteen 2011 asti.

Ollila korostaa, kuinka vaikeaa strategian uudistaminen on yritykselle, joka on kasvanut globaaliksi markkinajohtajaksi. Hän näyttää arvostavan Lou Gerstneriä, joka pystyi johtamaan IBM:n muutoksen tietokonevalmistajasta ohjelmisto- ja palveluyhtiöksi, ja Applea ja Googlea, jotka osasivat viedä tietokoneen älypuhelimeen.

Oliko vika johtajissa vai organisaatiossa?

Nokia-keskustelussa on väitetty, että matriisiorganisaatio olisi ollut yhtiön ongelmien tärkeä syy. Ollila ei yhdy niihin, joiden mielestä vaikeudet johtuivat matriisista. Hän myöntää, että kaikki eivät osanneet toimia siinä. Kuitenkin hänen mielestään Nokian organisaatio oli tavanomainen suuryrityksen organisaatio.

Ollila muistuttaa, että vuosina 2004-2006 Nokian johdosta katosi paljon tietoa ja kokemusta. Vielä vuonna 2004 mukana olivat “loistavat ihmiset” Ala-Pietilä, Alahuhta, Baldauf, Kallasvuo, Korhonen ja Vanjoki. Vuonna 2006 jäljellä olivat vain Kallasvuo, Vanjoki ja Ollila itse.

Jossakin määrin ongelmia voi hänen mukaansa selittää valtataistelu, kilpailu hänen paikastaan siinä vaiheessa, kun hänen lähtönsä alettiin varautua.

Valitsiko Ollila seuraajansa Kallasvuon?

Ollila oli jo pitkään miettinyt väistymistään Nokian pääjohtajan paikalta. Kuitenkin lähtö pitkittyi monella vuodella, koska yhtiön hallitus pyysi häntä jatkamaan vuoteen 2006 asti operatiivisena ykkösmiehenä. Ollila kertoo, että hänen seuraajansa valintaprosessi oli hallituksen varapuheenjohtajan Phil Collinsin käsissä. “Sinähän et sitten osallistu valintaprosessiin lainkaan”, Collins sanoi Ollilalle.

Ollila kuitenkin todennäköisesti vaikutti hallituksen näkemyksiin. Hän nimittäin laati sen käyttöön liuskan mittaiset arviot Ala-Pietilän, Kallasvuon, Vanjoen, Korhosen, Timo Ihamuotilan ja Mary McDowellin vahvoista puolista ja “kehittämiskohdista”. Ala-Pietilä kieltäytyi tarjotusta paikasta, ja hallitus kääntyi kokeneen Kallasvuon kannalle. Ollila sanoo olleensa tyytyväinen valintaprosessiin ja sen tulokseen. Hallitus myös taivutti vastahakoisen Ollilan jatkamaan puheenjohtajanaan. Tehtävä oli hänelle siitä lähtien luottamustoimi.

NSN-kauppa eli Nokian ja Siemensin verkkotoiminnan yhdistäminen oli Ollilan pääjohtajakauden viimeinen suuri ratkaisu. Yli 21 vuoden työura Nokiassa päättyi toukokuun lopussa 2006.

Mikä johti Kallasvuon potkuihin?

Kallasvuon toimitusjohtajakauden ensimmäiset 18 kuukautta menivät Ollilan mukaan hyvin, kunnes koitti Nokian Bochumin-tehtaan sulkemisen aika vuoden 2008 alussa. Nokian hallitus evästi Kallasvuota, että hänen oli syytä informoida etukäteen liittokansleri Angela Merkeliä, Rheinland-Westfalenin pääministeriä ja ay-liikettä. Kallasvuo toimi kuitenkin toisin, ja Nokialle Bochumin-tehtaan sulkeminen oli Saksassa valtava imagotappio, joka maksoi myös rahaa.

Keväällä 2009 tuli viestejä, joiden mukaan yhtiötä ei johdettu määrätietoisesti ja asiat puuroutuivat. Symbian-puhelin N97, Nokian vastaus iPhonelle, epäonnistui.

Keskustelut Kallasvuon erottamisesta alkoivat jo kesällä 2009, ja vähitellen käynnistyi prosessi uuden toimitusjohtajan värväämiseksi.

Suomalaiset ehdokkaat olivat Anssi Vanjoki ja Niklas Savander.

Ulkomaalaisia kandidaatteja oli viisi. Heistä paras ehdokas oli suuren teknologiayrityksen kakkosmies, jota Ollila ei nimeä, ja joka lopulta kieltäytyi tehtävästä henkilökohtaisista syistä. Loppusuoralla olivat Vanjoki ja ulkomaisten ehdokkaiden kakkossijalle noussut Stephen Elop.

Ollilan mukaan Vanjoen näytöt eivät riittäneet, ja hänen valintansa olisi saanut joukon tärkeitä johtajia eroamaan. Kirja lukee hänen rasitteekseen myös sen, että pelipuhelin N-Gage epäonnistui. Projektin hinta Nokialle nousi 300 miljoonaa euroon.

Ollila kertoo, kuinka eräs 13-vuotias poika suositteli isälleen Nokian osakkeiden myymistä nähtyään N-Gagen.

Vanjoen virhelistalla oli myös Nokian simpukkapuhelinten myöhästyminen ja se, että MeeGo-projekti ei tuottanut tuloksia, vaikka siinä työskenteli 2 000 ihmistä. Android sen sijaan tarvitsi vain 400-500 työntekijää.

Vanjoki pettyi, kun Elopin valinnasta kerrottiin elokuussa. Kallasvuo yllättyi lähinnä siitä, että prosessi oli niin nopea. Wall Street Journal oli kertonut potkuista jo heinäkuussa. Ollila päättelee, että joku ehdokkaista oli vuotanut uutisen.

Entä kommentit Microsoft-kaupasta?

Ollila ei kommentoi Elopin aikaa, vaan kirjan varsinainen Nokia-osuus päättyy syksyyn 2010. Syyskuun 2013 Microsoft-kaupasta hän kuitankin kirjoittaa joitakin virkkeitä. Hän toteaa sen olevan “dramaattinen ja rohkea päätös”, ja että Nokia on ennenkin luopunut merkittävistä osistaan kuten paperiryhmästä 1980-luvulla, vaikka yhtiön toiminta oli alkanut juuri metsäteollisuudesta.

Samalla Ollila arvostelee kauppaa voimakkain sanakääntein.

“Minulle oli surullista nähdä, kuinka yli 40 vuoden suomalainen insinöörityö myydään ulkomaille”, hän kirjoittaa.

Ollila kysyy, miksi peli piti jättää kesken; Nokiassa on ennenkin voitettu taisteluja, vaikka on ollut vaikeaa.

Loppukommentti on kuitenkin sovinnollinen: Ollilan mielestä Nokian oma historia antaa sen vihjeen, että todennäköisesti yhtiö kykenee muodonmuutokseen ja toipuu tästäkin kriisistä.

Lue Nurkanvaltaaja-blogi aiheesta.