Itämeri oli hetken aito rauhan meri – Sitten Putin päätti: Venäjä on suurvalta, jota pitää kunnioittaa

Uutisanalyysi: Suomi haluaisi esiintyä Itämerellä puolueettomana sovittelijana. Venäjä ei siihen usko.

Venäjä
Teksti
Tuomas Pulsa
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

’Itämeri ei ole enää rauhan meri”, totesi puolustusministeri Jussi Niinistö vuonna 2015. Lausahdus perusteli, miksi Suomen olisi syytä varautua Ahvenanmaan puolustamiseen.

Puhe kuulosti sen verran luontevalta, että harva huomasi perussuomalaisen maanpuolustusmiehen käyttäneen vanhaa neuvostovalmisteista propagandatermiä.

”Itämeri – rauhan meri”, oli Itä-Saksan Rostockissa vuosina 1958–1975 järjestettyjen Itämeriviikkojen tunnuslause. Rauhalla tarkoitettiin tässä yhteydessä tilannetta, jossa Neuvostoliitto saisi toimia Itämeren alueella mielensä mukaan.

Aikansa brändikoneisto toimi hyvin.

Suomessa sanaston omaksui paitsi vasemmistolainen lauluyhtye Agit-Prop myös useampi poliitikko. Ajatus Itämeren rauhasta näkyi myös mantrassa, jonka mukaan puolueettomat Suomi ja Ruotsi vakauttivat ja rauhoittivat Itämeren aluetta kahden sotilasliiton välissä.

Todellisuudessa Ruotsi tosin teki kulissien takana sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. Sotatilanteessa puolueettomuus unohdettaisiin ja Ruotsi liittyisi länsileiriin.

Suomen osalta sekä länsi että itä puolestaan ynnäilivät, että tosipaikan tullen maa vedettäisiin Neuvostoliiton leiriin – vapaaehtoisesti tai pakolla.

Sodattoman Itämeren takasi ennen kaikkea kahden ydinaseistetun supervallan välinen kauhun tasapaino.

 

Lopulta Itämerestä kuitenkin tuli myös aidosti rauhan meri, jonka loppua Jussi Niinistökin saattoi harmitella. Neuvostopropagandan sijaan sen tosin tuotti Neuvostoliiton hajoaminen.

Kylmän sodan jälkeen, 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Itämeren poliittinen sää vaikutti pysyvästi aurinkoiselta. Kun rantavaltiot keskustelivat, koskivat puheet lähinnä taloutta ja ympäristöä.

”Nykypäivän vinkkelistä on häkellyttävää, miten positiivista ja yhteistyötä korostavaa se retoriikka oli”, muistelee rauhan- ja konfliktintutkimuksen dosentti Marko Lehti Tampereen yliopistosta.

”Puhuttiin aivan vakavissaan vaikkapa siitä, miten Kaliningrad on pilottialue Venäjästä EU:n sisällä.”

Yhtä raju on ollut puhetavan muutos viime vuosina.

Nykyisin Kaliningrad nähdään lännessä lähinnä sen aiheuttamien uhkien summana. Tykistö- ja ilmatorjuntaohjusten kantamia ynnäillään niin Suomessa kuin muuallakin.

Eikä kyse ole vain puheesta. Myös sotilaallinen toiminta Itämeren alueella on lisääntynyt hurjasti.

Uuden vaihteen on lyönyt sisään ennen kaikkea Venäjä.

”Venäjä haluaa viestiä, että se on otettava vakavasti, sitä ei saa vähätellä”, kuvaa tutkijatohtori Hanna Smith Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista.

Varsinkin presidentti Vladimir Putinin kolmannella kaudella suurvaltauhosta on tullut kaiken politiikan läpi leikkaava yleislinja.

Venäjä esiintyy kansainvälisillä forumeilla aiempaa uhmakkaampana. Se modernisoi ja kasvattaa asevoimiaan. Syyriassa ja Ukrainassa se on osoittanut olevansa valmis käyttämään joukkojaan myös maansa rajojen ulkopuolella.

Venäjällä on neljä äärimmäisen tärkeää meriyhteyttä.

Merellinen ulottuvuus oli Venäjän toiminnassa pitkään sivuosassa. Viime vuosina merialueiden merkitys on kuitenkin alkanut korostua sekä strategiapapereissa että käytännön toimissa.

Venäjä ei halua tyytyä olemaan suurvalta vain mantereella. Se näkyy myös Itämerellä.

”Venäjällä on neljä meriyhteyttä: Mustameri, Tyynimeri, Jäämeri ja Itämeri. Kaikki ovat sille äärimmäisen tärkeitä sekä sotilaallisesti että taloudellisesti”, Smith sanoo.

Hän vertaa jokaista merialuetta yhteen raajaan. Venäjän näkökulmasta vaikutusvallan menettäminen Itämeren alueella olisi kuin toisen käden tai jalan irti leikkaaminen.

Siksi Venäjä kokee tarpeelliseksi alleviivata voimaansa Itämerellä.

Se järjestää sotaharjoituksia aiempaa useammin. Ne ovat myös aiempaa suurempia ja niissä harjoiteltavat skenaariot aiempaa uhkaavampia.

Myös muu käyttäytyminen on muuttunut uhittelevammaksi.

On pullistelupurjehduksia ydinsukellusveneillä. On ilmatilaloukkauksia, muiden valtioiden sotilaskoneiden häirintää ja uhkarohkeaa lentelyä

Ja kun mukana ovat aseet, riskit kasvavat. Yhdenkin inhimillisen virheen seuraukset voivat olla tuhoisat.

 

Tavallaan Venäjä on uhollaan myös saanut haluamansa. Se on pakottanut Naton ottamaan itsensä vakavasti.

Vielä 10 vuotta sitten Venäjää ei Naton päämajassa pidetty minkäänlaisena uhkana tai haastajana.

”Venäjän uhasta puhuivat vain Puola ja Baltian maat, mutta ei niitä kukaan kuunnellut”, dosentti Lehti tiivistää.

Nyt aseellinen konflikti Venäjän kanssa on taas mukana Naton uhka-arvioissa.

Sen varalta harjoitellaan. Samoin pysyvien joukkojen määrää Itämeren alueella on lisätty.

Myös Itämeren ulkopuoliset Nato-maat on pakotettu kiinnostumaan alueesta. Baltiaan ja Puolaan on sijoitettu joukkoja muun muassa Ranskasta, Britanniasta, Kanadasta ja Italiasta.

Smithin mukaan kyse ei ole pelkästä liittolaismaiden rauhoittelusta.

”Jos jollekin alueelle lähetetään joukkoja, on pakko myös kiinnostua alueesta, luoda tilannekuvaa ja käyttää resursseja.”

Itämeren merkitys on kasvanut kiistatta myös Naton maailmankartalla.

Pitäisi olla ulkopuolinen, ja sitä Suomi ei ole.

Kylmän sodan Itämereen on silti vielä matkaa. Tätä mieltä ovat sekä Smith että Lehti.

Tilanteen kiristyminen on joka tapauksessa ollut lähes paradoksaalisen nopeaa.

Jos tänään puhutaan Itämerestä, kääntyy puhe automaattisesti sotilasasioihin ja uhkakuviin. Perinteisen sodan mahdollisuudella spekuloidaan vakavalla naamalla.

Itämeri noussee väistämättä pöydälle myös presidentti Putinin Suomen vierailulla 27. heinäkuuta. Moni haluaisi myös jälleen nähdä Suomen jonkinlaisen Itämeren tasapainottajan tai vakauttajan roolissa.

Samalla asialla tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli kesällä 2016 ehdottaessaan presidentti Putinille, että Itämerellä sotilaskoneet eivät enää lentäisi niin sanotusti pimeinä vaan pitäisivät transponderinsa päällä.

Tällaisen roolin tavoittelussa on vain yksi ongelma, sanoo Smith. Pitäisi olla ulkopuolinen, ja sitä me emme ole.

”Venäjän silmissä Suomi on osa länttä. Vaikka emme ole Nato-jäseniä, kuulumme EU:hun, joka on asettanut Venäjälle pakotteita.”

 

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa ovat länsiryhmän sisällä ja sen osana. Siellä Suomi voisi Smithin mielestä hyvinkin olla käytännönläheisen ja järkipohjaisen Venäjä-politiikan puolestapuhuja.

Hänen mielestään erityisesti Puolan ja Baltian maiden Venäjä-politiikassa näkyy usein historian painolastin luoma tunnepitoisuus. Ruotsin politiikka taas nojaa vahvoihin periaatteisiin, mikä on usein kiristänyt välejä Venäjän suuntaan.

”Ehkä Suomi voisi toimia vakauttavasti ajamalla pragmaattista ja rationaalista linjaa länsileirin sisällä”, Smith pohtii.

Ehkä.

Toisaalta taas joku voisi muistuttaa myös arvomaailman ja periaatteiden puolustamisen tarpeellisuudesta. Tai siitä, että Itämeren rauhan vuosina Venäjän uhasta muistuttaneet baltit ja puolalaiset taisivat lopulta olla ne, jotka olivat oikeassa.