Ruumiillisessa työssä

He ovat työpari, belgialainen brabantinhevonen Bocas ja Miika Åfelt. Tuhat kiloa painavalla tammalla on kahdenkymmenen miehen voimat. Åfelt ei halua kehua itseään, mutta ei kuitenkaan epäröisi lähteä kylmiltään 90 kilometrin Pirkan hiihtoon.

Hänen kuntonsa on tullut metsätöissä. 8–10 tuntia päivässä, 7–8 kuukautta vuodessa jo 25 vuoden ajan. Ja hän on vasta 44.

Åfelt on lukenut, että täysitehoinen metsurin työpäivä vastaa rasittavuudeltaan maratonia.

Rankinta on puiden pinoaminen. Hän nostaa tuhansia kiloa puuta päivässä pinotavarasakset apunaan.

”Jos kaadan sata runkoa, pinoan sata runkoa.”

Hän kaataa, karsii ja pätkii puut moottorisahalla.

”Mitä enemmän motteja, sitä enemmän tiliä.”

Motti on kuutiometri puuta. Åfelt tekee vuodessa jopa viisituhatta mottia.

Raskas työ näkyy hänen ruumiissaan. Hoikka, jäntevä vartalo. Murskaava kädenpuristus.

”Aina rantakunnossa”, hän sanoo naureskellen.

Toissa talvena Åfelt venäytti selkänsä nostaessaan 150-kiloista runkoa, mutta toipui viikossa töitä tehden.

Kovimmilla ovat polvet. Kun hänen vasen polvensa tähystysleikattiin viime talvena, hän yritti vähentää töitä.

”Jos osaa laskea kierroksia eikä riuhdo, tätä työtä voi tehdä hyvinkin pitkään. Isoisä teki lähemmäs 90-vuotiaaksi.”

Mutta Åfelt pitää itsensä haastamisesta. Hänen tavoitteenaan on sahata kymmenen moottorisahan tankillista päivässä. Jos tavoite ei täyty, hän tuntee itsensä laiskaksi. Huippupäivänä hän sahaa 12 tankillista.

Joskus, kun hän on täynnä virtaa, hän innostuu kokeilemaan, ”vieläkö on miehessä iskua”.

”Ennätys on 14 tankillista, mutta silloin olin ihan raato.”

Edes pakkaset eivät hillitse häntä. Kuuma kuluttaa enemmän. Hevonen taas ei tiedä säistä.

”Se voi töissä aina hyvin, kuten mieskin. Kun on innostunut ja tekee työtään intohimoisesti, sydämellään, työ ei rasita, vaan antaa voimaa ja lataa akut.”

Polvileikkauksen jälkeen Åfelt alkoi pitää itselleen kuntopiiriä. Se on pitkälle sama kuin nuoruuden telinevoimisteluharjoituksissa: venyttely, etunojat, vatsa, 10–20 leuanvetoa. Hän on alkanut käydä myös punttisalilla.

”Kaksi kolme kertaa vuodessa. Parisataa kiloa rautaa nousee maasta villasukat jalassa.”

Hevoselle maraton olisi vasta lämmittelykierros.

”Äärioloissa se pystyy vetämään raskasta kuormaa 20 tuntia yhteen menoon ja pärjää neljän tunnin yöunella. Se pystyy tekemään töitä 15 vuotta eikä tarvitse varaosia.”

Metsätöissä hevonen pääsee paikkoihin, jonne metsäkone ei pääse, saariin ja vanhoihin metsiin, eikä jälkiä jää. Porvoon kaupungin metsiä Åfelt on hoitanut 17 vuotta. Linnanmäen puistoissakin näkyy hänen työnjälkensä. Hän tekee myös pelto- ja muut tilan työt hevosella.

Ensimmäisen hevosensa Åfelt osti valmistuttuaan metsäkoulusta ja myytyään moottoripyöränsä.

”Motskari ei tuonut leipää, hevonen tuo.”

Työpäivän päätteeksi Åfelt ruokkii hevosen ja vasta sen jälkeen itsensä.

”Kun palvelee hevostaan hyvin, se palvelee hyvin isäntäänsä.”

Tiia Forsström.

”Meitä seksityöntekijöitä on kaikenlaisia, tavallisia ihmisiä. Minun vatsanahastani näkee, että olen odottanut kaksosia, rinnoista, että olen imettänyt.”

Toisinaan Tiia Forsström saa työssään orgasmin. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun asiakas palvoi hänen jalkojaan ja imeskeli hänen varpaitaan.

”Se tuntui niin hyvältä, että lopulta laukesin. Kroppa osaa yllättää.”

Forsström on seksityöntekijä. Tai ”huora”, kuten hän joskus itseään kutsuu.

Hän, 43-vuotias kolmen jo aikuisen lapsen äiti, filosofian maisteri ja tietokirjailija, aloitti seksityöt vajaat viisi vuotta sitten avioiduttuaan nykyisen puolisonsa Jouni Forsströmin kanssa. Alussa hän otti asiakkaita vastaan vain yhdessä miehensä kanssa, mutta nykyään myös yksin.

Seksiala kiinnosti häntä jo teininä mutta jäi silloin fantasiatasolle.

Monen mielikuvissa seksityöntekijät näyttävät pornotähdiltä.

”Todellisuudessa meitä on kaikenlaisia, tavallisia ihmisiä. Minun vatsanahastani näkee, että olen odottanut kaksosia, ja rinnoista, että ole imettänyt. Olen aina ollut pötkylän muotoinen.”

Nuorena Forsström haaveili kurveista ja isommista rinnoista. Nyt hän nauttii aikuisesta vartalostaan ja kehollisuudestaan. Hän sanoo, että myös seksityö on tehnyt hyvää hänen kehokuvalleen.

”Kun saa päivästä toiseen hyvää palautetta kropastaan, siitä miltä se näyttää ja miten se toimii, vaikuttaa se ilman muuta siihen, miten ihminen katsoo peilikuvaansa. Moni ei saa palautetta, mutta ei myöskään uskalla ottaa sitä vastaan. Pitää uskaltautua katsottavaksi, eikä se ole kaikille helppo harjoitus.”

Forsströmin keho pysyy kunnossa ilman erillistä treenaamista.

”Harrastan tätä yhtä lajia niin paljon ja monipuolisesti, että se riittää.”

Jos hänen kroppansa väsyy, se johtuu useimmiten siitä, minkälaisia työasentoja hän valitsee.

Ruumis on seksityössä tärkeä työväline, mutta työ ei ole vain kropalla työskentelyä, hän sanoo. On oltava myös sosiaalisia taitoja ja emotionaalista osaamista.

”Tämä on kohtaamista parhaimmasta ja raskaimmasta päästä.”

Forström on myös ammattidomina eli tarjoaa seksin lisäksi fetissi-, kipu- ja alistussessioita.

”Yhdistän nautintoa ja kipua oman mieleni mukaan asiakkaan kanssa sovituissa rajoissa. Minua ei kukaan pääse rahalla satuttamaan tai alistamaan.”

Hän sanoo, ettei hän näyttele työssään, orgasmiakaan. Hän tuntee halua ja kiihottuu, vaikka kyse on asiakaspalvelusta.

”Siinä auttaa mielikuvitus, oman kehon ja seksuaalisuuden tuntemus.”

Forsström on myös koulutettu seksuaalineuvoja.

Usein asiakkaat kertovat hänelle asioita, joista eivät aikaisemmin ole uskaltaneet puhua kenellekään. He haluavat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi.

Kerran Forsström antoi eroottista hierontaa ujolle ja vaisulle miehelle, joka sanoi, että ”tuntuu hyvältä, kun katsot sitä”. Mies tarkoitti penistään.

”Kukaan ei ollut katsonut sitä hyväksyvästi.”

Pekka Koskela.

”Ruumiini toimi kuin sinfonia. Sitä vain johti, ja koko orkesteri soitti hienosti, intuitiolla.”

Pituutta 188 senttiä, pitkät vahvat jalat, nopeasti kehittyvät lihakset, reiden ympärysmitta 67 senttiä. Painoa 88 kiloa. Lihassoluista yli puolet nopeita, eli räjähtävyys tulee pitkälti geeneistä.

Pekka Koskelan ruumis on kuin tehty sprinttiluistelijalle.

Kun on elänyt huippu-urheilijan elämää 20 vuotta, ruumis vaatii liikkumaan, vaikka kilpaura on ohi. Leikkiessään lattialla viisikuisen ja kaksivuotiaan lapsensa kanssa Koskela huomaa usein tehneensä siinä sivussa venyttelyharjoitukset ja olevansa valmis lähtemään jäälle. Kunnes muistaa, että eihän hänellä ole harjoituksia.

35-vuotias Koskela aloitti ohjatun harjoittelun 13-vuotiaana, säännöllisesti kilpailemisen 14-vuotiaana.

Kolmesta seitsemäänkin tuntia treenaamista päivässä, enimmillään 40 tuntia viikossa. Pyöräilyä, juoksua, jalkakyykkyjä, syväkyykkyjä yhdellä jalalla, trampoliinihyppelyä, puomikävelyä, rullaluistelua, lihaskuntopiiriä. Toistoja toistojen perään. Sunnuntait lepopäiviä.

Vuosien harjoittelun jälkeen Koskelan ruumis toimi ”kuin sinfonia”.

”Sitä vain johti, ja koko orkesteri soitti hienosti, intuitiolla. Vartalo toimi mielen jatkeena.”

Täydellinen suoritus on myös esteettinen, ”ehyt ja kaunis”. Kun radan kaarteen kallistus heitti hänet suoralle ja vauhti kiihtyi, olo oli lähes euforinen.

Upeinta oli vapauden tunne.

”Sekin on fyysistä. Sen tavoittaa vain rentona, ei pakottamalla. Se on itsen irti päästämistä. Silloin voi aistia vauhdin, oman vartalon ja lihaksiston.”

Oli myös loukkaantumisia. Vaikka kuinka paljon pieniä lihasrevähdyksiä reisissä. Ne paranivat levolla.

Vasemman polven sisäside operoitiin 2006. Nivusessa repesi jänne 2013. Sen seurauksensa oikeaan jalkaan tuli pareesi, lievä halvaus. Hermorata vaurioitui, ja yhdestä lihaslinjasta katosi kaikki voima. Lopulta oikea puoli ruumiista romahti kokonaan. Hyvä kun kävelemään pystyi.

Koskela oli luistellut maailmanennätyksen, voittanut viisi arvokisamitalia ja kokenut ”maailman hienoimpia hetkiä”, mutta häpesi nyt ruumistaan. Se ei toiminut niin kuin piti.

”Urheilijan identiteetti on ikävällä tavalla suorituskeskeinen. Jos ei onnistu odotusten mukaisesti, identiteetti heikkenee.”

Toipuminen kesti kaksi vuotta ja hän mietti lopettamista, mutta jatkoi. Enää hän ei kuitenkaan saanut itsestään irti vapautuneita suorituksia.

Pyeongchangin olympialaisten 500 metrin kilpailun jälkeen hän viimein kertoi päätöksestään: se oli tässä.

Kaiken jälkeen Pekka Koskelalla on hyvä mieli. Hän tietää antaneensa luistelulle kaikkensa eikä menettänyt terveyttään.

Äärimmilleen viritetyssä vartalossa on edelleen kuormitustiloja. Varsinkin loukkaantuneissa paikoissa on leposärkyä.

”Siihen auttaa huoltava, matalatehoinen liikunta, hiihtely. Kerrasta ei voi lopettaa. Kivut katoavat parissa kuukaudessa.”

Nyt on normaalin arjen vuoro kotona Seinäjoella. Autotallissa riittää nikkarointia. Hän voi mennä lasilliselle kavereiden kanssa, juoda oluen saunassa. Hän voi vihdoin aloittaa opintonsa kemian ja materiaalitieteen laitoksella Aalto-yliopistossa. On lapset.

”En tunne jääväni tyhjiöön.”

Ervi Sirén.

”Olen ystävä kehoni kanssa. Tärkeintä eivät ole tiukat lihakset tai lihakset ylipäätään, nehän ovat vain vettä.”

Ervi Sirénillä on hyvä ryhti, mutta silmiinpistävintä hänessä on aistikkuus. Tulee vaikutelma, että hän nauttii jokaisesta liikkeestään.

”Olen ystävä kehoni kanssa”, hän sanoo.

Tärkeintä eivät ole tiukat lihakset tai lihakset ylipäätään, ”nehän ovat vain vettä”. Tärkeintä on kehon elinvoima. Se, että on hyvä mieli ja energiat virtaavat.

Siitä syntyy aistikkuus.

Kohta 70 vuotta täyttävä Sirén tanssii edelleen, tekee koreografioita ja opettaa. Hän haluaisi, että myös hänen oppilaansa löytäisivät ilon ja luovuuden kehostaan.

Uransa alussa Sirén vain treenasi ja eli päivät parilla suklaapatukalla ja purkillisella jogurttia. Hän tanssi helsinkiläisessä tanssiteatteri Rollossa ja tutki kehoaan lihas lihakselta.

Se on tanssijoiden ammattitauti.

Hän harjoitteli monia eri tekniikoita Suomessa ja ulkomailla eikä pysähtynyt kuuntelemaan kehoaan.

Sitten keho sanoi hänelle, ettei se pidä kovasta treenistä. Hän ei tanssijana edistynyt, vaikka kuinka treenasi.

Tanssista katosi ilo.

”Se oli iso kriisi. Olin tottunut hallitsemaan kehoani. Oli vaikea luottaa siihen, että vähemmälläkin pärjää.”

Tuolloin Sirén löysi kehoterapian ja alkoi ymmärtää, miten eri asiat vaikuttavat hänen kehonsa energiaan.

”Stressi, liika tekeminen, kaiken pohtiminen ja miettiminen vievät voimia ja tuntuvat lihaksissa ja nivelissä. Polvia saattaa särkeä, selässä voi olla jäykkyyttä, hartioissa kiristystä. Joustavuus katoaa. Kehoon voi myös säilöä tunteita, ja ne sairastuttavat.”

Kun hän lakkasi rakentamasta kehoaan ja oppi avaamaan sitä hengittämällä, hän ymmärsi, että tanssi voi myös parantaa.

Hän keskeytti opettamisen ja alkoi kehittää harjoituksia, joissa yhdistyivät hänen tanssijan tekniikkansa ja kehoterapia. Se vei hänet Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen lehtoriksi ja professoriksi.

”Kun keho vapautuu, myös hengitys muuttuu vapaammaksi.”

Hän löysi myös henkisyyden. Prosessiin liittyi ensimmäisen lapsen syntymä. Sirén oli tuolloin 33-vuotias.

”Raskaus oli hormonipiikki ja minä aikamoinen itkupilli.”

Toisen lapsen syntyessä hän oli 46. Lapsi oli poika, ja Sirénin vatsa oli ollut suuri. Hän ei enää saanut itseään entisiin mittoihin, mutta se ei haitannut, sillä hän oli jo ”menettänyt kiinnostuksen asiaan”.

”Suostun myös siihen, että kasvoissani on uurteita. Eikä 70-vuotiaana tarvitse olla trimmissä.”

Sirén sanoo, että hänen kehonsa on nykyisin paljon viisaampi kuin nuorena. Se reagoi nopeasti stressiin, vääriin valintoihin, kaikkeen, missä hän ei seuraa omaa hyvinvointiaan. Silloin hän yleensä muuttaa suuntaa.

”Uskon, että kun keho on joustava, myös mieli on joustava.”