Imatran täyskäännös: lisää apua lapsiperheille, miljoonasäästö laitoskuluissa

Joka 14. lapsi on Suomessa lastensuojelun asiakas.
Kotimaa 17.10.2014 04:54
Johanna Lainpelto on selättänyt pahimman väsymyksensä. Roope Kiiveri on äidin mukaan ylivilkas, Laura Kiiveri sairastaa nivelreumaa. Sohvalla on myös Sulo-koira. © Ari Heinonen

Viime vuoden syyskuussa hän kypsytteli päätöstään.

Hän eroaisi aviomiehestään ja jäisi kahdestaan 14-vuotiaan poikansa kanssa. Aviomies ei enää sietänyt hänen poikansa arvaamatonta ja väkivaltaista käytöstä. Heillä oli jatkuvaa sanaharkkaa, ja poika oli uhannut isäpuoltaan saksilla.

Kutsutaan häntä tässä artikkelissa Anne Koskiseksi, 40, hänen aviomiestään Marko Koskiseksi, 47, ja poikaa Otoksi.

Oton ongelmat kärjistyivät yläasteella. Ensin hän oli näpistänyt kyniä, sitten pyörän ja tupakkakartongin. Hän oli tuhrinut spraymaalilla kaupan seinän ja heittänyt ostoskärryn alikulkutunneliin. Rötöksiä selviteltiin rikos- ja riita-asioiden sovitteluissa.

Koskisista oli tullut lastensuojelun asiakkaita. Apua ei kuitenkaan löytynyt.

Otto oli erotettu yläasteelta jo kerran, huhtikuussa 2013. Silloin hän oli vetänyt oven kiinni, jotta toisen oppilaan jalka puristuisi oven väliin. Nyt hänet erotettaisiin jälleen. Hän oli kuristanut tappelussa toista poikaa, jonka kaulaan oli jäänyt jäljet.

Rehtori totesi Anne Koskiselle, että Otto pitäisi sijoittaa kodin ulkopuolelle.

Marko Koskinen taas tokaisi, että ”pennulla ei ole enää asiaa kämppään”, ja teki Otosta lastensuojeluilmoituksen. Otto päätettiin sijoittaa kiireellisesti neljäksi viikoksi. Hän karkasi kotoa. Lopulta poliisit hakivat hänet vastaanottokotiin.

Anne Koskinen oli uupunut, ”täysin lopussa”.

 

Oli lokakuu 2013, kun Imatran lastensuojelun perhetyöntekijä Armi Häyhä tapasi ensi kerran Oton vastaanottokodissa. He juttelivat hetken Maxista, perheen koirasta.

Sen jälkeen Häyhä tapasi Anne ja Marko Koskisen.

Heidän avioliittonsa oli kariutumassa, joten Häyhä kaivoi esiin parisuhdekartan ja alkoi etsiä heidän suhteensa vahvuuksia. Häyhän piti rauhoittaa Koskisten kotioloja ja selvittää Oton ongelmia koulussa. Tämä oli ilmoittanut, ettei enää tapaisi Häyhää.

Häyhä ei siitä piitannut. Hän aikoi tavata Ottoa.

Luottamus ei syntyisi hetkessä, mutta aikaa olisi. Häyhällä on 3–4 asiakasperhettä, joista jokaiseen saa käyttää 9 tuntia viikossa jopa 15 kuukauden ajan. Aiemmin perheitä saattoi olla viisitoista ja aikaa yhdelle perheelle vain kerran tai pari kuukaudessa.

Vuonna 2009 Imatralla oli tehty täyskäännös lastensuojelussa. Kaupungissa oli päätetty satsata perhetyöhön, sillä lastensuojelun menot olivat karanneet käsistä.

Imatralle oli kehitetty oma malli eli hyvinvointineuvola, joka tarjoaa äitiys- ja perheneuvolan lisäksi perhetyöntekijöiden palveluja. Jokainen ensisynnyttäjä saa tavata perhetyöntekijän kahdesti odotusaikanaan ja kerran, kun vauva on kaksikuinen.

Vain harva kieltäytyy. Tukikäynnit jatkuvat, jos niille on tarvetta.

Lisäksi hyvinvointineuvolaan ja lastensuojeluun oli perustettu kuusi uutta perhetyöntekijän virkaa, joista kaksi täytettiin ”talon sisältä”. Häyhä on yksi uusista työntekijöistä.

Tulokset ovat rohkaisevia: Lastensuojelun laitoshoidon kulut laskivat Imatralla yli miljoona euroa vuosina 2008–2013. Viime vuoden lopussa laitoksissa asui 25 lasta, kun vuonna 2008 heitä oli 45. Perhesijoitukset lisääntyivät 37:stä 43:een.

Armi Häyhä tiesi, että hänen oli tehtävä hartiavoimin töitä, jotta Ottoa ei sijoitettaisi kotinsa ulkopuolelle toista kertaa. Lokakuun lopussa Otto sai luvan palata kotiinsa ja kouluunsa.

Marraskuussa hän heitti kuumalla teepussilla luokkatoveriaan.

Hänet erotettaisiin kolmannen kerran koulusta, tällä kertaa loppuvuodeksi. Myös sijoitusta kodin ulkopuolelle harkittiin jälleen.

 

Armi Häyhä puhuu ”poislähettämisen kulttuurista”, joka on vahvistunut 1990-luvun alun lamasta lähtien. Silloin kunnat alkoivat säästää koulun oppilashuollosta ja ajaa alas ehkäisevää lastensuojelua ja lapsiperheiden kotipalvelua.

Päiväkodit ja koulut sysäsivät oireilevia lapsia ja uupuneita vanhempia lastensuojeluun, jota sosiaalityöntekijät nimittivät ”viimeiseksi likakaivoksi”. Perheiden tilanteet kriisiytyivät, jolloin ainoaksi ratkaisuksi jäi lasten sijoitus kodin ulkopuolelle.

Poislähettämisestä tuli kallista. Se on myös tehotonta ja byrokraattista.

Otetaan lukuja: Vuonna 2012 lastensuojelun asiakkaita oli Suomessa yli 87 000 eli kolme kertaa niin paljon kuin 1990-luvun puolivälissä. Vastaavasti kunnan kodinhoitopalvelua sai vuonna 2012 vajaat 9 000 lapsiperhettä, kun vuonna 1990 luku oli lähes 52 300.

Nykyisin joka neljästoista lapsi on lastensuojelun asiakas.

Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettu 17 830 lasta, joista 10 675 oli otettu huostaan. Heistä suuri osa on pieniä lapsia tai teinejä. Usein ongelmat kärjistyvät teini-iässä, ja siksi teinien kiireelliset sijoitukset ovat hälyttävästi lisääntyneet.

Kiireelliset sijoitukset ovat miltei kahdeksankertaistuneet vuosina 1991–2011.

Poislähettämiselle voi laskea myös hinnan: Kuudessa suurimassa kaupungissa vuorokausi laitoshoidossa maksaa 250–295 euroa ja sijaisperheessä noin 80 euroa. Yhden lapsen vuosi laitoksessa maksaa siis arviolta satatuhatta euroa.

Sekin tiedetään, että teini-iässä huostaan otetut pojat ovat vaarassa syrjäytyä. Jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle yli miljoona euroa.

Vuonna 2010 lasten sijoittaminen maksoi lähes 620 miljoonaa euroa.

Lastensuojelun laskelmia on tehty vuosittain. Niistä huolimatta menoihin havahduttiin vasta vuonna 2008, jolloin nykyinen lastensuojelulaki tuli voimaan. Se patisti kuntia järjestämään varhaista tukea perheille ja sijoittamaan lapsia sijaisperheisiin.

Imatra on yksi ensimmäisistä kaupungeista, joka ryhtyi suureen remonttiin.

Varhaisen puuttumisen malli on sijoitus, jonka oletetaan tuottavan. Imatralla lastensuojelun työntekijät ”kääntävät viimeisenkin kiven”, jotta lasta ei tarvitsisi sijoittaa. Huostaanottoja myös puretaan, ja äskettäin kaupunki sulki yhden lastenkotinsa.

Kaikkea ei kuitenkaan voi mitata rahassa.

 

Märät hiukset on kietaistu pyyhkeeseen. Jenna Nenonen, 27, avaa luhtitalon oven ja ojentaa puolivuotiaan vauvansa Imatran hyvinvointineuvolan perhetyöntekijälle Merja Rallille.

Sen jälkeen hän kiiruhtaa kuivaamaan hiuksensa.

Vielä äskettäin Nenonen oli uupunut, masennuksen rajamailla. Hänen esikoisensa Helinä Nenonen heräili kymmenen minuutin välein. Jenna Nenonen ei uskaltanut edes torkahtaa, sillä hän odotti ”päätäleikkaavaa kirkumista”, joka jatkuisi tunteja.

Nenonen ei osannut pyytää ulkopuolista apua. Hän ajatteli, että äitien täytyy jaksaa, eikä pystynyt tunnustamaan itselleen, kuinka lopussa hän oli.

Lopulta Nenonen soitti hyvinvointineuvolaan, josta hän muisti Merja Rallin. Tähän hän oli luottanut heti. Ralli oli jäänyt vuorotteluvapaalle. Kun Ralli palasi heinäkuussa työhönsä, pöydällä odotti soittopyyntö Nenoselta.

Ralli lähti heti Nenosen luo tukikäynnille. Tämä puhkesi jo ovella itkuun.

Nenonen kertoi Rallille, kuinka hän oli eronnut vuosi sitten syksyllä poikaystävästään ja tavannut nykyisen avomiehensä Juuso Pakkasen. Vasta silloin hän oli huomannut, että hän odottaa vauvaa entiselle poikaystävälleen. Hänestä tulisi yksinhuoltaja.

Viime kevät oli muutenkin ollut raskas, sillä Pakkasen isoäiti oli kuollut.

Ralli oli kuunnellut Nenosta tarkasti ja ehdotti, että hän kävisi kahdesti viikossa.

Kotikäynneillä Ralli piirtää Jenna Nenosen kanssa sukupuuta ja pohtii, keitä vauvan perheeseen kuuluu. Hän ulkoilee vauvan kanssa, jotta äiti saa levätä. Iltaisin avomies hoitaa Helinää kuin omaa vauvaansa. Myös isoäidistä on valtavasti apua.

Helinän koliikki on helpottanut. Hän pääsi unikouluun ja oppi nukahtamaan sänkyynsä.

Jenna Nenonen istuu keittiöön ja kertoo, että hän jäi äitiyslomalle nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan työstä ja aikoo hoitaa Helinää kotona niin kauan kuin voi. Joskus hän ajattelee, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän ei olisi saanut Rallia avukseen.

Hän sanoo ymmärtävänsä äitejä, joiden vauvat itkevät ja jotka lopulta ovat niin uupuneita, että he ravistelevat lastaan. Hän lisää heti: ”En sitä tietenkään hyväksy.”

Hän ei enää näytä väsyneeltä.

Merja Ralli jatkaa työtään Nenosen kanssa joulukuuhun, jolloin tuen tarvetta arvioidaan uudelleen.

 

Marraskuussa 2013 Otto erotettiin yläasteelta loppuvuodeksi. Hän istui jälleen kotonaan, missä opettaja ohjasi häntä puolitoista tuntia viikossa.

Koulussa Otto oli ollut ”vaaraksi muille”. Hän tapasi silti luokkakavereitaan iltaisin.

Armi Häyhä arveli, ettei koululla ollut muuta ratkaisumallia kuin erottaminen. Oton sijoitusta kodin ulkopuolelle esitettiin jälleen, mutta Häyhä ei suostunut siihen. Hänestä jatkuva ”poislähettäminen” ei ratkaisisi Oton ongelmia kotona eikä koulussa.

Häyhä tapasi Oton kolmesti viikossa. He kävivät kävelyllä tai kahvilla. He juttelivat siitä, mitä Otolle tapahtuisi, jos hänen käytöksensä ei muuttuisi.

Kevätlukukausi alkoi, ja Otto sai palata kouluun. Hän suoritti kahdeksatta luokkaa erityisopetuksessa. Anne Koskinen oli huolissaan pojastaan, josta oli hänen mielestään tehty ”koulun syntipukki”. Jos koulussa tapeltiin, vika oli aina Oton.

Häyhä ei myöskään halunnut, että Otto aloittaisi koulun yksin.

Hän oli pohtinut ratkaisua kollegoidensa kanssa. He olivat päätyneet rauhanvälittäjään, jonka pitäisi olla mies, sillä Oton opettaja ja avustaja olivat naisia. ”Ahtisaareksi” ryhtyi hyvinvointineuvolan perhetyöntekijä Olli Ahonen.

Oppitunnit oli saatava takaisin. Otto ei saanut osallistua liikuntaan, koska valvontaa ei ollut tarpeeksi, eikä kotitalouteen ja tekniseen työhön, joissa oli teräviä esineitä.

Olli Ahosen läsnäolo rauhoitti erityisluokan kiristynyttä tilannetta.

Perjantaisin luokanvalvoja, kuraattori, perhetyöntekijät, Anne Koskinen ja Otto kokoontuivat neuvotteluun, jossa ruodittiin Oton käytöstä. Välillä Koskinen lähti itkien tupakalle. Hänestä pienikin rike, kuten myöhästyminen, paisui liian isoksi asiaksi.

Myös Häyhä halusi eroon negatiivisuudesta, joka murensi Oton itsetuntoa.

Keskiviikkoisin Anne Koskinen kävi Häyhän luona sosiaalitoimistossa juttelemassa, sillä Marko Koskinen oli sanoutunut irti perhetyöstä. Hän osallistui myös lastensuojelun perhetyön vanhemmuusryhmään, joka on tarkoitettu vanhempien vertaistueksi.

Häyhä näki, kuinka Anne Koskinen vahvistui äitinä.

Mutta maaliskuussa Koskinen jäi yhtäkkiä sairauslomalle masennuksen vuoksi.

 

Varhaisesta tuesta ja huostaanottojen vähentämisestä on tullut lastensuojelun uusi mantra, koska niiden arvellaan säästävän rahaa.

Pääministeri Jyrki Kataisen (kok) hallitusohjelmassa vuodelta 2011 todetaan, että lastensuojelussa ”tehostetaan toimia huostaanottojen vähentämiseksi. Painopistettä siirretään ennalta ehkäisyyn, varhaisiin tukipalveluihin ja laitosvaltaisuuden purkamiseen”.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä uusi sosiaalihuoltolaki, joka astuisi voimaan ensi vuonna. Myös lastensuojelulaki muuttuisi, sillä osa lastensuojelun tehtävistä siirtyisi sosiaalihuoltoon.

Uutta sosiaalihuoltolakia kutsutaan myös ”Eerika-laiksi”. Viimeistään 8-vuotiaan Eerikan murha sai päättäjät ymmärtämään, että lastensuojelua on uudistettava. Isä ja äitipuoli tappoivat Eerikan tukehduttamalla toukokuussa 2012. Eerikaa ei autettu, vaikka hänestä oli tehty useita lastensuojeluilmoituksia.

Sosiaalihuoltolain uudistuksella pyritään siihen, että perhe saisi apua ongelmiinsa riittävän varhain ja ilman lastensuojelun asiakkuutta. Kotipalvelu lapsiperheille lisääntyisi, kun nykyisin apua saavat yleensä vain lastensuojelun hädänalaisimmat asiakkaat.

Myös kiireellisen sijoituksen ehdot tiukentuisivat. Perheelle pitäisi tarjota riittävästi avohuollon tukitoimia, kuten perhetyötä ja vertaisryhmiä.

Valtaosa lastensuojelun asiantuntijoista pitää suuntausta oikeana.

Soraääniäkin kuuluu. Tutkija Kai  Alhanen toteaa, että kunnissa raha sanelee enemmän päätöksiä kuin lasten tarpeet. Jos sijoituksia halutaan vähentää, ehkäisevää työtä on ensin lisättävä ja siihen on satsattava kunnolla. Säästöt näkyvät aikaisintaan viiden vuoden kuluttua.

Hän ihmettelee myös, mistä kunnat löytävät rahaa palvelujen järjestämiseen. Kuntaliitossa on laskettu, että pelkästään kotipalvelun palauttaminen 1990-luvun lamaa edeltävälle tasolle maksaisi 57 miljoonaa euroa vuodessa.

Hallituksen mukaan sosiaalihuoltolain uudistus maksaisi ensi vuonna 32 miljoonaa euroa, josta valtio kattaisi puolet. Kuntaliitto arvioi, että kulut olisivat yli 100 miljoonaa euroa.

Kuntaliiton erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen taas moittii uudistuksessa sitä, että lastensuojeluun jäisivät raskaimmat avohuollon palvelut ja vastentahtoiset huostaanotot, jolloin työ leimautuisi ”pelkäksi huostaanottopalveluksi”.

Hän vahvistaisi mieluummin lastensuojelua normaalina palveluna, jota voi vastaanottaa ilman pelkoa leimautumisesta.

Uudistuksen puolustajat taas toteavat, että lakiuudistus madaltaa lapsiperheiden kynnystä hakea apua. Uudistuksesta hyötyisivät etenkin uupuneet vanhemmat ja perheet, joissa on pitkäaikaisesti sairas tai vammainen lapsi.

 

Afrikan tähti!” Roope Kiiveri, 8, huutaa innoissaan ja kurottautuu pelilaudan päälle. On keskiviikko, koulupäivä on juuri päättynyt. Laura Kiiveri, 6, seuraa, kuinka veli hihkuu ja alkaa hyppiä tasajalkaa keittiössä.

Ulko-ovi käy, ja äiti Johanna Lainpelto astuu sisään Sulo-koiran kanssa.

Lainpelto, 31, irtisanoutui vuodenvaihteessa lähihoitajan työstään. Hän jäi hoitamaan tytärtään, joka sairastaa nivelreumaa. Kun sairaus äityy, Laura ei pysty kävelemään vaan äidin on kannettava häntä. On käytävä usein lääkärissä.

Myös Roope teettää työtä, sillä hän on ylivilkas, Johanna Lainpelto selittää.

Roope on lisäksi meluherkkä. Hän käyttää kuulosuojaimia oppitunneilla, jotta voisi keskittyä. Hän on vihdoin saanut lähetteen lasten neurologille, joka selvittää, onko hänellä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö adhd. Äiti toivoo, että poika voisi aloittaa lääkityksen.

Johanna Lainpelto sanoo, että hän on ajoittain todella väsynyt. Hän unohtaa välillä, mistä oli puhumassa. ”Mie en muista, en herranjumala muista.”

Kohta hän kokoaa ajatuksensa. Hän kertoo, kuinka hän erosi lastensa isästä neljä vuotta sitten ja jäi yksinhuoltajaksi. Lauran sairaus työllisti, Roope oireili. Johanna Lainpelto alkoi seurustella ja muutti lapsineen miesystävänsä luo Ruokolahdelle, 20 kilometrin päähän Imatralta.

Helmikuussa 2013 avoliitto päättyi. Maaliskuussa Lainpellon isä kuoli.

Lainpelto oli ”superuupunut” ja päätti lopulta käydä lääkärissä. Hän oli masentunut.

Uupumus ei hellittänyt. Lainpelto kävi poikansa Roopen kanssa koulun terveydenhoitajalla, joka huomasi myös hänen väsymyksensä. Terveydenhoitaja selitti, että hänen pitäisi tehdä perheestä lastensuojeluilmoitus, jotta Lainpelto saisi apua arkeensa.

Lainpeltoa se ei haitannut. Hän toivoi, että perhetyöntekijä Minna Asikainen palaisi.

Asikainen oli auttanut Lainpellon perhettä vuonna 2011. Perhetyö oli päättynyt, kun Lainpelto oli muuttanut lapsineen Ruokolahdelle. Lainpelto oli saanut aiemmin apua myös perheneuvolasta, johon hän oli ”kauhean pettynyt”.

”Apu oli yhtä tyhjän kanssa. Minulle selitettiin, että Lauralla on äidin läheisyyden kaipuuta”, hän kertoo tytär sylissään. ”Kuinka paljon enemmän läheisyyttä lapselle voi antaa?”

Roopea taas pidettiin ”normaalin vilkkaana tapauksena”.

Minna Asikainen palasi Johanna Lainpellon avuksi viime joulukuussa. Lainpelto sanoo, että hän luottaa ”vain ja ainoastaan Minnaan, joka tietää kaiken hänen elämästään”.

Asikainen hoitaa lapsia, jotta äiti saa hengähtää.

He viettävät aikaa myös yhdessä. Asikainen ja Lainpelto vievät lapsia uimaan, retkelle laavulle, seikkailupuisto HopLopiin.

 

Armi Häyhä istuu työpaikkansa Mansikkalan hyvinvointi- ja sosiaaliaseman keittiössä. Hän on juuri palannut Koskisilta ja yllättynyt: Oton isäpuoli Marko Koskinen, joka oli irtisanoutunut perhetyöstä, oli kehunut hänen työtään.

”Mie taistelin vastaan mutta pitää antaa periksi. Hyvä systeemi”, Koskinen oli sanonut.

Häyhä hymyilee leveästi. Perhetyö on raskasta mutta antoisaa. Uuteen kotiin pitää mennä varovasti ja osoittaa, että on luottamuksen arvoinen. Pitää kunnioittaa ihmisiä, heidän päätöksiään ja arvojaan. Pitää olla ihminen ihmiselle, Häyhä sanoo.

Apua pitää olla helposti saatavilla, kun siihen on tarvetta.

Hyvinvointineuvolan perhetyöntekijä Merja Ralli puhuu kohtaamisen tärkeydestä: Hän tapaa ensisynnyttäjiä ja antaa perhetyölle kasvot. Hän haluaa, että hänelle on helppo soittaa, jos perhe tarvitsee myöhemmin apua.

Jenna Nenosen mielestä avun pitäisi olla vielä konkreettisempaa.

Pelkkä lausahdus ”tänne saa soittaa” ei hänestä riitä. Apua pitäisi saada yhdeltä luukulta. Hän olisi esimerkiksi toivonut, että Merja Ralli hyvinvointineuvolasta olisi voinut järjestää lähetteen lääkärille silloin, kun Helinä-vauva itki lähes taukoamatta.

Anne Koskisen mielestä perhetyötä saisi tyrkyttää päättäväisemmin.

Hänelle oli tarjottu lastensuojelun perhetyötä, kun Otto oli seitsemännellä luokalla. Silloin hän oli liian uupunut edes tajutakseen, mitä se tarkoittaa. Otto jäi kiinni näpistelyistä ja töhrimisistä, ja hänestä on tehty ainakin viisitoista rikosilmoitusta.

Johanna Lainpelto on lastensuojelun apuun vain tyytyväinen. Hän palaa lokakuun lopussa lähihoitajan työhön.

Hänelle oli tarjottu lastensuojelusta kodinhoitoapua, jota hän ei tarvitse, koska ”mie haluan itse ripustaa pyykkini”. Hän käy mielellään lastensuojelun perhetyön vertaisryhmissä, kuten Vertsikassa ja voimaannuttavan vanhemmuuden ryhmässä.

Lainpelto ei koe leimaavaksi sitä, että hän saa lastensuojelun apua. Se on periaatteessa samaa perhetyötä kuin mitä Jenna Nenonen saa hyvinvointineuvolasta.

 

Imatran hyvinvointineuvola on herättänyt valtakunnallista kiinnostusta. Kuntaliitossa on esimerkiksi laskettu, paljonko maksaisi, jos mallin laajentaisi kaikkiin kuntiin.

Hintalappu olisi pyöreästi 58 miljoonaa euroa vuodessa.

Se tarkoittaisi, että kunnat palkkaisivat 1 548 uutta työntekijää alle kouluikäisten lasten perhetyöhön. Aila Puustinen-Korhonen Kuntaliitosta ei ole varma, vähentäisikö malli lastensuojelun kustannuksia ja lasten sijoituksia edes pitkällä aikajänteellä.

Hän selittää, että lapsiperheiden kotipalveluja käytetään eniten Imatran kaltaisissa kunnissa, joissa lapsia sijoitetaan paljon kodin ulkopuolelle. Imatralla säästöt syntyivät lähinnä siitä, että lapsia sijoitettiin perhehoitoon, joka maksaa neljäsosan laitoshoidosta.

Muutkin kunnat ovat luoneet omia mallejaan kustannusten säästämiseksi.

Imatran kyljessä on esimerkiksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksote, joka koostuu kahdeksasta kunnasta. Lappeenrannassa on Lasten ja nuorten talo, jossa apua voi varata yhdeltä luukulta. Esimerkiksi perheneuvolaan, lastenpsykiatrille tai sosiaalityöntekijälle pääsee viikon kuluessa. Työntekijät jalkautuvat lisäksi koteihin ja kouluihin.

Lastensuojelun menot ovat laskeneet alueella 1,8 miljoonaa euroa vuosina 2011–2013. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä väheni 195:stä 151:een.

Myös Raisio on uudistanut perhepalvelunsa. Nyt perheneuvolasta saa apua kotiin viikon sisällä yhteydenotosta, kun ennen sai jonottaa vuoden. Palveluohjaaja auttaa sopivan avun löytämisessä, ja hänet voi tilata kotiinsa kunnan verkkosivuilta.

Hulppein kokeilu Raisiossa on perhevalmentaja, jonka voi lainata kirjastosta.

Raision perhepalvelujen johtaja Mikko Hulkkonen kertoo, että lastensuojelun menot ovat kaventuneet miljoona euroa kahdessa vuodessa. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on tippunut kolmanneksella eli 89:stä 60 lapseen.

Hulkkosen mielestä rahaa tärkeämpää on, että lastensuojelun työntekijät uskovat jälleen omaan työhönsä. ”Se on suurin muutos, ja se luo positiivista kierrettä.”

Sama on huomattu Imatralla. Armi Häyhän sanoin: ”Hyvä lisää hyvää.”

 

Anne Koskinen polttaa tupakkaa omakotitalonsa kuistilla. On syyskuun loppu, ja Maxi-koira juoksee pihalla. Armi Häyhä pysäköi autonsa tien varteen ja heilauttaa kättään.

”No terve! Milloin mennään sienestämään?” Koskinen huuhdahtaa.

Hän astuu Häyhän kanssa iloisesti lörpötellen keittiöön. Marko Koskinen katselee heitä olohuoneesta. Koskiset päättivät pysyä yhdessä, ja siitä he kiittelevät Häyhää.

Kevät oli uuvuttava. Anne Koskinen masentui ja jäi siivousalan palveluohjaajan työstään sairauslomalle kuukaudeksi. Hän ajatteli jäädä vuorotteluvapaalle mutta jättikin palkkatyönsä. Nykyisin hänellä on oma siivousalan yritys.

Armi Häyhä kehaisee, kuinka ”Anne on puhjennut kukkaan”.

Anne Koskinen hymähtää. Hän muistelee, kuinka Oton piti aloittaa työelämän tutustuminen eli tet-harjoittelu ja kuinka koulusta oli harattu vastaan. Erityisluokan avustaja oli tokaissut Häyhälle, että ”sinä olet harjoittelusta sopinut, ja sinä siitä kannat vastuun”.

Häyhä otti vastuun. Otto kuljetti ja hyllytti tuotteita kaupassa.

”Ihan mahtavasti meni. Oton itsetunto on vahvistunut”, Anne Koskinen kehaisee.

Huhtikuussa Otto sai vihdoin osallistua kaikille oppitunneille, jopa tekniseen työhön.

Kevätlukukaudella hän nosti kuuden oppiaineen arvosanoja. Koulusta on tullut kehuja ja palkintoja, Anne Koskinen kertoo ja hakee poikansa kunniakirjan. Siinä lukee:

Erikoismaininta. Otto on osoittanut teknisen työn oppitunneilla oma-aloitteisuutta sekä vastuunottoa. Hän on kehittyvä nuori. Kevätjuhlassa 31.5.2014.

Anne Koskinen on kiinnittänyt kunniakirjan jääkaapin oveen.

Otto ei ole repäissyt sitä pois. 

Juttu on julkaistu 17.10. klo 4.54, juttua muokattu ja korjattu virheellinen väite 21.10. klo 13.38 ja 22.10. klo 15.24: viime keväänä kuoli Jenna Nenosen avomiehen Juuso Pakkasen isoäiti, ei Jenna Nenosen isä.