Hyvästi, valkoinen sisustus

Toiset sisustavat runsaalla kädellä: "Parempi vähän paskaa nurkissa kuin puhdas helvetti."
Kotimaa 18.10.2015 14:00
Katja Martelius
Päivi Valkonen on sisustanut kotinsa roskalavalöydöillä. © Juha-Pekka Inkinen

Koti on muotia, ja sitä rakennetaan kuvien perusteella.

Sisustuslehtien ja lifestyle-blogien ideaalikodissa on ainakin valkoiseksi maalattu puulattia, puolityhjä String-hylly, kiiltävät keittiönkaapinovet, Louis Poulsen -lamppu ja yksi tai kaksi pastellinväristä sisustustyynyä.

Jos asuntoilmoitusten sisäkuvista mitään on päätteleminen, viesti on mennyt perille.

Mutta kaikki elämä ei mahdu hopeanväriseen Home-sisustustarraan. Valokuvaaja Juha-Pekka Inkinen on tulevaa näyttelyään varten etsinyt ja löytänyt suomalaisia koteja, jotka puhuvat omaa esteettistä kieltään.

Tässä jutussa on niistä neljä.

”Olen kuvannut koteja, jotka ryöppyävät yksityiskohtia, jotka ovat runsaudensarvia”, sanoo Inkinen. ”Sellaista vapautta ei näe sisustusblogien maailmassa.”

”Jokin toisinajatteleminen minua tässä kiehtoo, jokin tottelemattomuus.”

Inkinen kiinnostui aiheesta käydessään ensi kertaa kylässä tuttavansa luona.

”Hän asuu aivan äärilleen pakatussa huoneessa. Minusta siinä oli jotain surrealistista ja kiinnostavaa.”

Inkisen kuvaamissa kodeissa on paljon tavaraa ja esineille etsitään oikeita paikkoja vaivoja säästelemättä.

”Läsnä on usein halu suojella ja säästää, eikä vaivannäöllä ja ajankäytöllä ole silloin mittaa eikä määrää.”

Näitä koteja ei ole sisustettu muiden katsetta varten, niiden mielekkyys on asukkaan silmässä. Silti kokonaisuuksissa on Inkisen mielestä kiistämättömiä taiteellisia ansioita.

Moni koti on oikeastaan hillitön ITE-taideteos.

Kierrätysaktivisti Päivi Valkonen, 54, (KUVA YLHÄÄLLÄ) on asunut yksin puutaloa Helsingin Laajasalossa 23 vuotta. Keittiön sydän on pieni valkoinen puuhella, jonka vieressä syödään ja juodaan kahvia. Kaksikerroksisen talon sisustus on jatkuva prosessi. Valkonen sanoo viihtyvänsä tavaroiden kanssa paremmin kuin ihmisten, vaikka ei ole tavaroihin pelkästään ihastunut. Hänestä on hullua, mitä kaikkea ihmiset heittävät käyttökelvottomana pois. Häntä rikkinäiset tavarat inspiroivat. Niistä voi tehdä jotain aivan uutta. Valkonen löytää roskalavoilta kaiken mitä tarvitsee, joskus jopa kultakoruja tai seteleitä. ”Minulla ei olisi niin paljon tavaraa, jos sitä ei niin paljon heitettäisi pois. Paras lavalöytö on se, että lava on tyhjä”, hän sanoo.

Ismo-Hölttö-1-6.915

Entinen yleinen sauna vanhan kivitalon kellarikerroksessa on valokuvataiteilija Ismö Höltön, 75, koti. Tai tarkemmin sanottuna saunan miesten puoli. Koti Helsingin Kampissa on oikeastaan sokkeloinen luola, joka muistuttaa antiikkikaupan varastoa. Puuhyllyköihin, ovenpieliin ja seinustoille on kasattu loputtomasti esineitä. Hölttö itse makoilee mielellään nahkasohvalla Reino Hietasen teoksen alla pähkinöitä natustellen. Afrikkalaiset naamiot hän on hankkinut aikanaan huutokaupasta. Mutta Hölttö keräilee etenkin työkaluja, kuten saksia, pihtejä ja nuijia, joita hän on sommitellut rykelmiin ja nippuihin sinne tänne. Oli aikamoinen urakka riisua esineet seiniltä ja peittää ne kaikki pressujen alle meneillään olevan viemäriremontin tieltä.

Viljo-Karppinen_3943

Eläkkeellä olevat diplomi-insinööri Veijo Karppinen, 68, ja hänen vaimonsa, draamaopettaja Tintti Karppinen, 69, muuttivat Helsingin Käpylän-taloonsa vuonna 1978. He repivät saman tien pois taivaansinisen pinkopahvin keittiön seinästä. Paljastuneeseen hirteen sointuivat hienosti ruskeat sieniverhot, ja sitten Tintti Karppinen keksi maalata verholautaan siivousaiheisen sutkauksen, joka kuuluu suomeksi näin: Parempi vähän paskaa nurkissa kuin puhdas helvetti. Karppisilla mikä tahansa esine saattaa olla kokoelman alku, kuten vaikka posliinisammakko tai vihreä juomalasi, joita kellarissa on satoja. Tavaraa on paljon, mutta jokainen niistä on muisto eletystä elämästä. Karppisten makuusopen katto on maalattu yönsiniseksi ja siihen on kiinnitetty kultaisia tähtiä. Tintti Karppinen ei ole luopunut toivosta, että näkisi jonain yönä tähdenlennon.

Raili-Myllärinen-vign

Raili Myllärisen, 81, kaksion seinät Helsingin Torkkelinmäellä ovat täynnä öljyvärimaalauksia – hänen omiaan. Maalaminen on aina ollut Mylläriselle mielen hoitoa ja sisäinen pakko, ja aiheet ovat omasta elämästä. Kodin seinäpinnat toimivat galleriana, eikä tyhjää paikkaa näy. Myllärisen esikuva on Marc Chagall, vaikka varsinkin 1980-luvulla hänen teoksiinsa tuli myös kubistisia vaikutteita. 1950-luvulla Ateneumissa opiskelleesta Myllärisestä piti tulla taidemaalari, mutta romanssi Italiassa muutti suunnitelman. Myllärisestä tulikin kuvaamataidon opettaja ja yksinhuoltajaäiti. ”Tuossa kuvassa olen rakastunut”, Myllärinen sanoo ja osoittaa maalausta vasemmalla keittiön oviaukon yllä.