Hjalmar Linder – ihmisyyden ääni keväällä 1918

historiantutkimus
Teksti
Osmo Pekonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
suojeluskuntalaiset teloittavat punakaartilaisia 1918

Toukokuun 28. päivänä 1918 ilmestyi Hufvudstadsbladetissa historiallinen yleisönosastokirjoitus otsikolla “Jo riittää verilöyly!”. Kansalaissota oli päättynyt ja elämä alkanut etsiytyä takaisin normaaleihin uomiinsa. Punavankileirien ympärillä vallitsi kuitenkin pahaenteinen hiljaisuus. Sen rikkoi mielipidekirjoituksellaan kamariherra Hjalmar Linder, Mustion kartanon isäntä Karjaalta, kirjoittaa historioitsija Osmo Pekonen. Suojeluskuntalaiset teloittavat punakaartilaisia.

“Se mitä maassa tapahtuu, on hirvittävää. Ylipäällikön kiellosta huolimatta teloitukset jatkuvat taukoamatta. Punaista hulluutta on tosiasiallisesti seurannut valkoinen terrori”, Linder julisti. Kartanonherra Linder oli Suomen rikkain mies, 50 000 hehtaarin maanomistaja ja ennen sotaa yli 5 000 ihmisen työnantaja. Tällainen pohatta olisi todennäköisesti ammuttu kuten Alfred Kordelin, ellei hän Mannerheimin neuvosta olisi paennut sodan ajaksi Ruotsiin.

Ulkomailta palattuaan Linder näki Suomessa vallitsevan luokkavihan ulkopuolisen silmin. Useita hänen entisten työmiestensä vaimoja tuli hädissään pyytämään kartanosta apua saadakseen miehensä pois vankileireiltä. Linder teki omia tutkimuksiaan ja totesi olosuhteet leireillä kammottaviksi: “Vankileireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Pietarsaaren leirillä on toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana kuollut 21 vankia tauteihin ja 26 nälkään. Suomenlinnassa ovat vankien olosuhteet sietämättömät. Ja samaan aikaan yläluokka kulkee ohi olkapäitään kohauttaen: antaa heidän kuolla, he ovat ansainneet sen, tartunta on kitkettävä juurineen.”

Linder varoitti, että tästä syntyy viha, joka ei sammu sukupolvienkaan aikana. Hän vetosi maamme sivistyneistöön, jotta se ajattelisi yhteisen isänmaan tulevaisuutta hetkellistä kostonhalua pitemmälle. Linder näki, että piikkilankojen takana oli kehkeytymässä oikea “kansankatastrofi”. Hän oli saanut selville vankien kokonaismääränkin: 70-80 000 ihmistä.

Lehdistö petti tehtävänsä

Linder halusi myös varoittaa valkoisen vallankaappauksen vaarasta. Hän nimitti kuninkaanvaaliin valmistautuvaa tynkäeduskuntaa “hokkuspokkus-politiikan” näyttämöksi, poliittiseksi ilveilyksi, jota jälkimaailma ei tulisi antamaan anteeksi. Hän vaati sosiaalidemokraattien pikaista paluuta politiikkaan.

On ihme, että porvarillinen Hufvudstadsbladet ylipäänsä julkaisi Linderin kirjoituksen.

Maassa ei ollut täyttä lehdistönvapautta. Keväällä ja kesällä 1918 suomalainen sanomalehdistö itse asiassa petti tehtävänsä ja tuli osasyylliseksi maamme historian pahimmasta ihmisoikeuksien rikkomukseen, kun se vaikeni tai suorastaan valehteli vankileirien todellisuudesta.

Hbl:n toimitus vastasi Linderille pitävänsä hänen tietojaan perättöminä. Tosiasiassa vangit eivät kuole nälkään, lehti vakuutti lukijoilleen, vaan huhut Suomenlinnassa muka vallitsevasta kurjuudesta ovat suuresti liioiteltuja. “Sellaisia kohtaan, jotka ovat syyllistyneet punabandiittien eläimellisiin väkivallantekoihin, ei tarvitse osoittaa mitään armeliaisuutta”, lehti julisti. “Yhteiskunnan syvään juurtunut oikeustaju vaatii kostoa. Puhdistus on tehtävä perusteellisesti, ja sillä on oltava toivottu vaikutus. Sitä tosiseikkaa, että punaisia tukeneet työläisperheet kärsivät puutetta, ei voida nyt auttaa.”

Utopistin traaginen loppu

Kamariherra Linder meni kirjoituksessaan niin pitkälle, että ehdotti päivärahan maksamista vangituille punakaartilaisille. Vankileiriltä vapautuessaan kunkin heistä tulisi saada nostaa säästökassasta täysi korvaus ansionmenetyksestään, kamariherra järkeili.

Ei ihme, että omia haavojaan vielä nuoleva valkoinen Suomi raivostui moisesta ehdotuksesta, joka tehtiin vain kaksitoista päivää Mannerheimin voitonparaatin jälkeen.

Suomen rikkainta miestä kohtaan tunnettiin kaunaa valkoisessakin leirissä. Olihan mokoma pohatta piileskellyt Ruotsissa sillä aikaa, kun toiset vuodattivat vertaan hänen maidensa ja mantujensa edestä. Kaiken lisäksi hän oli niitä keinottelijoita, jotka olivat hyötyneet sota-ajan suhdanteista taloudellisesti. Ja nyt hänellä oli otsaa tulla jakelemaan hyviä neuvoja.

Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Linderin entinen lanko, sillä Linder oli ollut eroon päättyneessä avioliitossa vapaaherratar Sophie Mannerheimin kanssa. Yliampuvalla kirjoituksellaan Linder saattoi heikentää Mannerheiminkin poliittista asemaa. Kartanonherra leimattiin “patkuliksi” eli punikkien myötäilijäksi.

Hjalmar Linderin ehdotus punakaartilaisten päivärahasta jäänee aikakirjoihin Suomen historian utopistisimpana yleisönosastokirjoituksena. Vasta vuonna 1973 oltiin niin pitkällä kansalaissodan haavojen sitomisessa, että korvauksia vuonna 1918 vangituiksi joutuneille – sekä punaisille että valkoisille – alettiin maksaa valtioneuvoston päätöksellä.

Linderin asema kävi niin tukalaksi, että hänen oli käytännössä lähdettävä maanpakoon, ensin Ruotsiin ja sitten Ranskaan. Hänen elämänsä päättyi oman käden kautta Marseillessa 4. kesäkuuta 1921.

Jälkimaailma voi muistaa Hjalmar Linderin miehenä, jolla oli omatunto. Vihan keskellä hän kohotti yksinäisen ihmisyyden äänen.

Teksti Osmo Pekonen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

(STT)

Aiheesta lisää Tie Tampereelta (pdf; 48/2007) Kolmen suvun edustajat puhuvat kansalaissodasta.