Henkilökuvassa Ritva Elomaa, Bulevardin perhesurman tutkija ja Murharyhmän tuore päällikkö

Kotimaa 30.4.2012 11:30
Ritva Elomaa on entinen huumepoliisi. Kuva Marjo Tynkkynen.

Hissi on toivottoman hidas.

Se nousee kyllä neljänteen kerrokseen, mutta ovi ei aukea.

”Kato nyt, mitään ei tapahdu”, Ritva Elomaa sanoo.

Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikkö on juuri muuttanut takaisin Pasilan poliisitaloon. Talo oli kaksi vuotta remontissa ja poliisi evakossa naapuritalossa.
Elomaa astuu käytävälle ja kääntyy vasemmalle. Tyhjiä muuttolaatikoita on pinottu torneiksi.

Tämän käytävän työhuoneissa istuvat poliisit, jotka tutkivat Helsingin vakavimpia väkivaltarikoksia: murhia, tappoja, törkeitä pahoinpitelyjä. He selvittävät myös kuolemantapauksia, joihin ei liity rikosta: itsemurhia, hukkumisia, tapaturmia.

Elomaan huonetta vastapäätä istuvat seksuaalirikosjaoksen tutkijat. He selvittävät raiskauksia ja lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä. Kulman takana on Lama-ryhmä, joka tutkii laitonta maahantuloa. Ja omalla käytävällään vielä jaos, joka tutkii yleisvaarallisia rikoksia, kuten tulipaloja.

Elomaa avaa yhden kuulusteluhuoneen oven. Ihan vain näyttääkseen uusittua huonetta.

”Tällainen, aika pieni”, hän sanoo. ”Mutta näissä on nyt kaksi ovea. Jos tilanne käy uhkaavaksi, poliisi pääsee poistumaan takakautta.”

Elomaa kävelee omaan huoneeseensa käytävän perälle. Hän on tyytyväinen, kun koko väkivaltarikosyksikkö on taas samassa kerroksessa, ”lähes huutoetäisyydellä”. Kahvihuonekin on yhteinen.

”Se on älyttömän hyvä. Aamun juttupalaveri on näppärä pitää siinä, jakaa jutut ja kuulostella, mikä tilanne kenelläkin on.”

Ritva Elomaa on väkivaltarikosyksikön johtaja. Hän aloitti viime elokuussa. Kari Tolvanen valittiin keväällä kansanedustajaksi, ja hän otti virkavapaata. Tolvanen ehti hoitaa tehtävää kymmenen vuotta, ja sitä ennen hän tutki pitkään väkivaltarikoksia. Hän oli kokenut ja pidetty, hän tunsi kaikki.

Elomaan lähtökohdat olivat toiset. Hän oli vastikään tullut yksikköön, seksuaalirikosjaoksen tutkinnanjohtajaksi. Hän oli ollut yksitoista vuotta huumepoliisina.

Ja kun Elomaa kesällä aloitti, hän sai ensitöikseen ruveta toteuttamaan organisaatiouudistusta. Väkivaltarikosyksiköstä piti siirtää parikymmentä poliisia toiselle osastolle. Se ei ollut helppoa, sillä kukaan ei halunnut lähteä.

Mutta nyt uusi organisaatio on otettu käyttöön. Se tapahtui huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Ja heti sen jälkeen muutettiin.

”Onneksi tähän murroskohtaan ei ole sattunut mitään todella töisevää juttua”, Elomaa sanoo. ”Töisevällä” hän tarkoittaa työlästä, vaikeasti selvitettävää rikosta. Sellaista varten hänen pitäisi koota erillinen tutkintaryhmä, joka olisi valmis tekemään työtä vuorotta.

”Nyt on ollut tosi hiljainen jakso.”

Se päättyy perjantaina 13. huhtikuuta.

Yksikkö saa tiedon, että eräästä asunnosta Helsingin Bulevardilta on löytynyt kolme ruumista. Nainen ja kaksi pientä lasta.

Tausta on tämä: Helsinkiläinen, 40-vuotias mies on kuollut kolarissa samana aamuna kello 8. Hän on törmännyt kuorma-autoon Porvoossa. On selvinnyt, että miehen perhe asuu kerrostalossa Bulevardilla. Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen on lähtenyt viemään perheelle suruviestiä. Ovea ei ole avattu. Pastori on lähtenyt miehen vanhempien luokse, ja he ovat palanneet yhdessä Bulevardille. Ovea ei ole vieläkään avattu. Paikalle on kutsuttu huoltomies ja järjestyspoliisin partio. Ruumiit on löydetty kylpyhuoneesta.

Rikospoliisin partio lähtee Bulevardille. Kello on neljä iltapäivällä, virka-aika on päättynyt. Väkivaltarikosyksikön tutkijoita soitetaan takaisin töihin. Tutkintaan kootaan seitsemän poliisin ryhmä.

Asunto eristetään, ja siellä aloitetaan tekninen rikostutkinta. Otetaan näytteitä ja valokuvia. Puhutetaan naapureita.

Varhain lauantaiaamuna Ritva Elomaa ottaa päävastuun tutkinnasta. Se johtuu ajankohdasta: viikonloppuisin Helsingin poliisissa on vain yksi tutkinnanjohtaja, ja hänen vastuullaan on koko kaupunki. Bulevardi tarvitsee oman tutkinnanjohtajansa. Elomaa tarjoutuu. Ennen ei tehty näin, yksikön johtajat eivät osallistuneet operatiiviseen työhön. Uudessa organisaatiomallissa he osallistuvat. Tämä on Elomaan poliisiuran ensimmäinen henkirikos.

Tutkinnanjohtaja päättää muun muassa pakkokeinoista. Niitä käytetään Bulevardilla. Asunnossa tehdään kotietsintä, perheen yhteydenpitoa selvitetään televalvonnalla.
Iltapäivällä Elomaa kirjoittaa tiedotteen, joka julkaistaan poliisin nettisivuilla.

Elomaa kertoo, että äiti oli 38-vuotias, lapset 1- ja 3-vuotiaita. He olivat tyttöjä.
Hän ei kerro, miten uhrit kuolivat.

”Tutkinta jatkuu eri tahoille suoritettavina puhutuksina sekä tarkastuksilla perheen viimeaikaisista toimista.”

Tiedote ei riitä. Elomaan puhelin soi jatkuvasti. Kun hän puhuu, kännykkä piippaa jo seuraava soittoa. Toimittajat haluavat lisätietoja. Elomaa vastaa kysymyksiin mutta ei kerro juuri enempää.

Lauantai-iltana hän katsoo kaikki valokuvat, jotka asunnosta on otettu. Puhelin soi yhdeksään saakka.

Elomaa on koko viikonlopun töissä. Paineet ovat kovat. Näyttää siltä, että tekijä on perheen isä, mutta se ei ole varmaa. Muutkin mahdollisuudet on otettava huomioon. Kaikki tieto on saatava talteen.

Sunnuntai-iltana Elomaa lähtee lenkille. Sen jälkeen hän istuu netin ääreen ja katsoo, mitä lehdet ovat tapauksesta kirjoittaneet. Hän hermostuu ja soittaa kahteen toimitukseen. Tiedot ovat aivan virheellisiä! Ei tällaisia asioita voi väittää!

Elomaa panee puhelinvastaajaansa viestin: Bulevardin henkirikostutkinnasta tiedotetaan seuraavan kerran tiistaina.

Maanantaina tulee flunssa. Elomaa on koko päivän oikeuslääketieteen laitoksella Pikku Huopalahdessa. Uhreille tehdään ruumiinavaukset.
Tiistaina hän kirjoittaa lyhyen tiedotteen.

”Bulevardilla 13.4.2012 tapahtunut kolmen henkirikoksen tutkinta on edistynyt.”

Äiti menehtyi teräaseen aiheuttamiin vammoihin. Lasten kuolinsyy on tukehtuminen.

Pääepäilty on edelleen isä. Äitiä tai ulkopuolista tekijää ei ole syytä epäillä.

Motiivista Elomaa ei sano mitään. Poliisi tutkii sitä, ja työ on ”tältä osin vasta alkuvaiheessa”.

”Esitutkinnasta ei enää tiedoteta ennen sen valmistumista.”

Ritva Elomaata koskee turvakielto. Se tarkoittaa sitä, että hänen kotipaikkansa ja -osoitteensa ovat salaisia. Niitä ei saa selville edes väestörekisteristä.

Maistraatti voi määrätä turvakiellon, jos ”henkilöllä on perusteltu syy epäillä oman tai perheensä turvallisuuden olevan uhattuna”. Rikospoliisille turvakielto anotaan viran puolesta.

Elomaa on vaitelias taustastaan muutenkin. Jotain hän kuitenkin kertoo.

Yläasteella hän kirjoitti aineen, jossa hän ilmoitti, että hänestä tulee poliisi. Siihen vaikutti ehkä se, että sukulaismies oli poliisi. Lukion jälkeen hän meni kuitenkin kauppaopistoon mutta huomasi pian, että poliisikoulu olisi sittenkin oikea vaihtoehto. Hän haki Tampereelle.

Vuonna 1990 poliisikouluun ei päässyt, jos ei saanut vedettyä leukoja. Yksi veto oli pakollinen, muista sai lisäpisteitä. Se oli ainoa asia, jota Elomaa jännitti. Hän treenasi viikkoja ja sai lopulta hilattua leuan tangolle.

Vuoden kokelaskurssin jälkeen hän meni ensimmäiseen työpaikkaansa, Muhoksen nimismiespiiriin Oulujoen varteen. Hän oli 21-vuotias.

Kesällä 1998 hän aloitti Helsingin huumerikosyksikössä, ”päivittäispuolella”. Hän tutki käyttörikoksia, huumausaineiden hallussapitoja, kannabiksen kotikasvatusta.
Se oli oma maailmansa. Ja ne ihmiset, asiakkaat, olivat ”sellaisia kuin olivat”.

Elomaa oli aikaansaava tutkija. Hänen juttunsa olivat aina järjestyksessä. Keltainen tarralappu muovitaskun päällä kertoi, missä vaiheessa tutkinta oli. Odottiko se seuraavaa kuulustelua vai uutta lausuntoa. Juttuja oli paljon, sillä ne koskivat pääasiassa lieviä huumausainerikoksia.

Vuonna 2006 Elomaa yleni tutkinnanjohtajaksi. Ja ellei hän olisi törmännyt kollegaansa Jonna Turuseen Helsingin käräjäoikeudessa, hän olisi huumerikosyksikössä vieläkin.

Oli kevät 2009. Elomaa ja Turunen istuivat käräjäoikeuden aulassa Salmisaaressa. Molemmat olivat esittäneet rikoksesta epäillyn vangitsemista ja odottivat nyt omien tapaustensa käsittelyä. Turunen tuli maininneeksi, että aikoo jäädä virkavapaalle. Seksuaalirikosjaos tarvitsisi uuden tutkinnanjohtajan. Olisiko Elomaa kiinnostunut?

Elomaa jäi miettimään. Hänellä ei ollut kokemusta seksuaalirikosten tutkinnasta.

Pian Kari Tolvanen soitti ja pyysi käymään. Hän vakuutti, että jaoksen tutkijat ovat hyvin kokeneita. Elomaa pärjäisi kyllä.

Niin Elomaa haki paikkaa ja sai sen.

Ja kaksi vuotta myöhemmin hän haki vielä vaativampaa paikkaa ja sai senkin.

Väkivaltarikosyksiköllä on aivan erityinen maine. Ehkä se johtuu historiasta. Se on Suomen vanhin väkivaltarikoksiin erikoistunut yksikkö. Se perustettiin 1935, mutta nimi oli toinen: I ryhmä (henki- ja väkivaltarikokset, siveellisyysrikokset, väkisinmakaamiset). Poliisilaitos oli silloin Sofiankadulla, tavaratalo Stockmannin entisissä tiloissa.

1940-luvulla virallistettiin nimi Murharyhmä, ja monet käyttävät sitä vieläkin.

Yksikkö tutkii kaikki Helsingin väkivaltarikokset, törkeimmätkin. Siinä mielessä sen asema on poikkeuksellinen. Jos muualla Suomessa tapahtuu vaikea henkirikos, sen tutkinta siirretään yleensä keskusrikospoliisille.

Murharyhmän johtajat ovat olleet miehiä. Kari Tolvanen, Paul Kokko, Kauko Sarha, Väinö Rantio… Nyt paikalla on ensimmäisen kerran nainen, 41-vuotias Ritva Elomaa.

Hänen valintansa aiheutti yksikössä ihmetystä. Ei siksi, että hän on nainen, vaan siksi, että hakijoiden joukossa oli kokeneempiakin. Poliiseja, jotka ovat vuosia tutkineet väkivaltarikoksia. Mutta Elomaa oli poliisijohdon mielestä sopivin.

”Hakijoista haastattelun yhteydessä saatujen tietojen, hakemusasiakirjojen pohjalta tehdyn arvion ja hakijoiden keskinäisen vertailun perusteella Ritva Elomaalla on parhain taito ja kyky haettavana olevan viran menestykselliseen hoitamiseen”, nimitysmuistiossa sanotaan.

Elomaa istuu työpöytänsä takana. Uusi huone kaipaisi tekstiilejä, sillä puhe kaikuu.

Alku on ollut ”aikamoinen”, hän myöntää. Väkivaltarikosyksikköä ei ole vuosikymmeniin myllätty niin kuin nyt. Ryöstöjä ei enää tutkita täällä, ne on siirretty palvelututkinnan osastolle. Sen vuoksi myös 22 poliisin piti vaihtaa yksikköä. Se oli vaikea pala, sillä väkivalta on ollut tiivis työyhteisö ja haluttu työpaikka. Kovien tyyppien ryhmä.

”Nää jutut hitsaa porukan aika hyvin yhteen”, Elomaa sanoo. ”Ja sit on se tietty Murharyhmän maine.”

Murharyhmän virallinen nimi on nyt entistä hankalampi: Helsingin poliisilaitoksen pitkäkestoisen rikostutkintayksikön väkivaltarikostutkintalinja.

Poliiseja yksikössä on viisikymmentä.

”Laitos oli pakko järjestää uudestaan”, Elomaa sanoo.

Tutkijoita oli siirrettävä ”massapuolelle”, niille osastoille, joilla on eniten juttuja.

Vakavat väkivaltarikokset ovat lopulta aika harvinaisia: Helsingissä tehtiin viime vuonna kuusi murhaa, viisi tappoa ja 23 yritystä. Tosin tänä vuonna murhia on tehty jo seitsemän, ja nyt on vasta huhtikuu.

Bulevardin tapahtumista on viikko. Elomaalla ei ole enää kiire.

Aineisto on saatu talteen, ja nyt sitä tutkitaan. Työ voi kestää kuukausia.

Uutta kerrottavaa ei ole.

”Tämän enempää ihmisten ei tarvitse tästä tietää”, Elomaa sanoo. ”Uteliaisuuden tyydyttäminen ei ole poliisin tehtävä.”

Motiivista kerrotaan sitten, kun esitutkinta on valmistunut. Jos motiivi koskaan selviää.

Elomaa huokaisee. Hän on pettynyt siihen, miten tapauksesta kirjoitettiin. Ja itseensäkin.

”Näköjään tiedottamisessa voi joko epäonnistua tai epäonnistua surkeasti. Tai miten sen sanoisi.”

Hän on ajatellut perheen omaisia. Poliisi kertoi heille kaiken varman tiedon. Sitten he lukivat nettiuutisista jotain aivan muuta.

”Median myllytys on armoton. Kyllä se meitä tuolla puhututtaa.”

Television ajankohtaisohjelmakin pyysi Elomaata lähetykseensä. Hänen olisi pitänyt kertoa, miksi vuoden aikana on tapahtunut jo seitsemän perhesurmaa.

Elomaa kieltäytyi.

Ei hän tiedä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 17/2012.