Hänen kasvoilleen levisi jotain tahmeaa ja lämmintä – valemuisto on täyttä totta, paitsi ettei se ole

Laura kävi psykoterapiassa ja eräänä päivänä hän muisti, mitä traumaattista hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.

muisti
Teksti
Päivi Ängeslevä
Kuvitus
Outi Kainiemi
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Yhtäkkiä Laura tunsi, kuinka hänen kasvoilleen levisi jotain tahmeaa ja lämmintä. Se oli valkoista, ja hän jähmettyi pelosta.

Laura oli palannut mielessään aikaan, jolloin hän oli ehkä neljävuotias. Hän oli viettänyt viikonloppua mökillä isänsä kanssa. He olivat saunoneet.

Lauraa, 24, kuvotti. Hän muisti kaiken selvästi.

Oli helmikuu 2012. Laura oli torkkunut sängyssään mutta nousi ripeästi ylös. Hän oli yhtä aikaa kauhuissaan ja helpottunut, sillä muisto selittäisi hänen ahdistustaan, joka kumpusi lapsuudesta.

Isä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväksi.

Laura oli siitä täysin varma. Hän oli käynyt lapsuudenkodissaan viikkoa aiemmin ja kysynyt äidiltään, oliko hänelle tapahtunut lapsena jotain traumaattista. Äiti oli tokaissut, että ”ei kai kyse ole taas niistä hyväksikäyttöjutuista”.

Laura oli säpsähtänyt. Miksi äiti kysyisi jotain tuollaista, ellei tietäisi?

Kohta totuus paljastuisi. Laura kävi psykoterapiassa ja selittäisi terapeutilleen, mistä paha olo johtuisi. Mutta ensin hän käveli keittiöön ja kertoi muistosta avopuolisolleen. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi, että sellaista hän oli joskus epäillytkin.

 

Maaliskuussa 2012 Laura kuvaili muistoa psykoterapeutilleen.

Terapeutti totesi, että muistikuva sopi yhteen kaiken sen kanssa, mitä Laura oli kertonut. Syy ahdistukseen oli löytynyt, ja Laura voisi keskittyä toipumiseensa.

Mutta Laura toivoi, että isä myöntäisi insestin.

Laura kirjoitti isälleen sähköpostiviestin, jossa hän kysyi, oliko heidän mökkireissullaan tapahtunut ”jotain tavallisesta poikkeavaa”. Isä ei muistanut edes ”äkkipäätään mitään mökkireissua missä oltais oltu kahdestaan”.

Laura järkyttyi. Isä valehteli.

Laura tunsi olevansa oikeilla jäljillä. Hän ei silti uskaltanut ottaa insestiä suoraan puheeksi vaan kirjoitti muistikuvastaan, joka ”sisältää tosi epämääräisesti jotain valkoista, jonka jälkeen olin mennyt pesulle”.

Isä arveli, että Laura oli saunonut ja kierinyt lumihangessa.

Kirjeenvaihto oli kiivasta. Lopulta isä ymmärsi, mihin Laura viittasi. Hän vastasi lyhyellä viestillä: ”False memory syndrome.”

Valemuistosyndrooma. Laura avasi tietokoneensa ja alkoi etsiä selitystä.

 

Muistikuva syntyy, kun ihminen havainnoi, tulkitsee ja muistelee tapahtunutta. Näin sanoo psykologian tohtori Julia Korkman.

Hän ottaa esimerkiksi lapsen, joka juoksee tielle jalkapallokentältä. Lapsella on farkut ja punainen lippalakki. Sininen auto lähestyy, kuljettaja jarruttaa. Auto tönäisee lasta. Lapsi nilkuttaa karkuun, kuljettaja kaasuttaa tiehensä.

Silminnäkijä soittaa poliisille. Hän kertoo, että poika potkaisi jalkapallon tielle ja juoksi sen perään. Auto tönäisi poikaa. Auto on tumma, ehkä musta.

Ihminen ei voi painaa mieleensä jokaista yksityiskohtaa. Aivot tulevat apuun ja paikkaavat tietoa päättelyllä. Silminnäkijä on vakuuttunut siitä, että lapsi lippalakissa on poika, jolloin hän otaksuu, että tämä juoksi tielle jalkapallokentältä pallon perässä.

Onnettomuudesta julkaistaan uutinen. Sen mukaan lapsi on tyttö. Silminnäkijä epäröi ja peruu puheensa pallosta.

Muistiin ei voi luottaa, Korkman osoittaa. Muistikuvaan vaikuttavat tunteet ja kokemukset, mutta myös muiden tiedot ja käsitykset. Hän tapaa oikeuspsykologin työssään ihmisiä, joiden muistikuvat ovat tulkinnanvaraisia, ja luennoi muistista poliiseille.

Muistikuvat muokkautuvat jatkuvasti. Siksi aikuinen voi rakentaa lapsuuttaan monta kertaa uudelleen, Korkman sanoo ja kertoo esimerkin itsestään.

Oli myrskyinen yö mummolassa. Naapurin sonni karkasi aitauksesta. Julia Korkman juoksi siskonsa ja serkkunsa kanssa ulos ja istui ison kuusen alle. Hän tärisi pelosta. Aikuisena Korkman alkoi epäillä muistikuvaansa ja kysyi siitä siskoltaan.

Sinä et voi sitä muistaa, koska et ollut edes mukana, sisko vastasi.

Korkman kertoo luennoillaan valemuistosta, jolla tarkoitetaan virheellistä tai vääristynyttä muistikuvaa. Valemuisto voi herättää yhtä voimakkaita tunteita kuin aito muisto, ja siksi niitä on vaikea erottaa toisistaan.

valemuistot_1e

 

Laura löysi Wikipediasta valemuistosyndrooman ja luki: … saa useimmiten alkunsa, kun henkilö hakeutuu terapiaan jonkin henkilökohtaisen ongelman (esimerkiksi masennuksen) takia. Terapeutti tuo esille mahdollisuuden, että henkilöä olisi käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Henkilö on voinut torjua muiston.

Täyttä puppua, Laura ajatteli.

Hän vastasi isälleen, että ”kukaan ei ole minuun istuttanut muistoja”. Insesti selittäisi kaiken sen pahan, joka Lauralle oli tapahtunut.

Kuten ahdistuksen, joka purkautui 8-vuotiaana. Hän oli yrittänyt rikkoa lapiolla lumilinnansa katon, jotta saisi itsensä hengiltä. Hän oli jättänyt jäähyväiskirjeen.

Koulukiusaamisen ja nukahtamisvaikeudet, jotka olivat alkaneet lukiossa. Vaikea masennus oli selvinnyt vasta terveystarkastuksessa ajokorttia varten. Suhde isään oli ollut riitainen, ja Laura oli kertonut siitä psykiatrian sairaanhoitajalle.

Hoitaja oli kysynyt, oliko Lauraa käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Ei, Laura oli sanonut. Myöhemmin hoitaja oli toistanut kysymyksensä.

Laura oli kysynyt hyväksikäytöstä äidiltään, joka oli vastannut, että ”ei tietenkään”. Sen jälkeen Laura oli unohtanut keskustelun, sillä hän oli joutunut hoidettavaksi keskussairaalan psykiatriselle avo-osastolle.

Laura oli valmistunut ylioppilaaksi ja aloittanut tietotekniikan opintonsa ammattikorkeakoulussa. Hän oli joutunut psykoosiin ja psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Kun lääkitys oli jäänyt, Lauran olo oli kohentunut.

Syksyllä 2010 Laura oli siirtynyt psykiatrian poliklinikalle. Hän oli tavannut psykologia, joka oli kertonut, että Kela korvaisi hänen psykoterapiansa.

Psykologi oli todennut, että hänellä on myös psykoterapeutin pätevyys.

Terapia oli alkanut syksyllä 2011.

 

Laura oli etsinyt kiihkeästi diagnoosia, joka sopisi hänelle. Hän ei osannut käsitellä tunteitaan. Hän pyrki täydellisyyteen, yritti karsia itsestään jokaisen vian ja virheen.

Syksyllä 2013 hän ymmärsi, että sai olla epätäydellinen.

Isä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväksi ja rikkonut hänen minuutensa. Siksi hänellä ei ollut ehjää identiteettiä. Hänellä oli vain ”eri-ikäisiä minuja”, jotka hän oli nimennyt lapsuuden tunteillaan, kuten ”hylätty” ja ”vihainen”.

Laura oli lukenut niin kutsutusta dissosiaatiohäiriöstä, jossa ihmisen tietoisuus on hajonnut osiin. Se voi johtua lapsuuden traumasta ja aiheuttaa muistamattomuutta, ja Laura oli tarjonnut sitä diagnoosikseen.

Lokakuussa 2013 psykiatrian poliklinikan psykiatri kirjoitti lääkärinlausunnon Kelalle, jotta Laura voisi jatkaa terapiaansa vuoden. Lääkäri kirjasi diagnoosiksi traumaperäisen stressihäiriön, määrittämättömän persoonallisuushäiriön ja määrittämättömän dissosiaatiohäiriön.

Diagnoosit tuntuivat yhtäkkiä turhilta.

Insesti oli syy ja selitys, johon myös Lauran psykoterapeutti tukeutui.

Terapeutin mielestä hän ei voinut ottaa kantaa siihen, mitä oli tapahtunut. Hän näki, että Laura voi pahoin, ja tiesi, että Lauran vanhemmat olivat käyttäytyneet arvaamattomasti, mikä oli aiheuttanut turvattomuutta. Niistä hän oli päätellyt, että Lauralle oli sattunut lapsena jotain traumaattista.

Mutta insestiselitystä hän ei ollut Lauralle tarjonnut. Siihen Laura oli hänen mukaansa päätynyt itse.

 

Muistot insestistä kävivät yhä karmivammiksi.

Isä oli raiskannut Lauran ensi kerran mökillä. Hän oli sitonut Lauran kädet sängynpäätyyn ja tunkeutunut hänen sisäänsä. Verta oli valunut patjalle, josta se ei lähtenyt, vaikka sitä oli yritetty pestä. Patja oli mökillä vielä, kun Laura oli 15-vuotias.

Sen jälkeen isä oli raiskannut hänet kotona. Kerran vanhempien makuuhuoneessa, kun äiti ei ollut kotona, ja kahdesti Lauran parvisängyssä.

Laura ajoitti muistonsa vuosiin 1992–1996, jolloin hän oli ollut 4–8-vuotias. Siihen muistot insestistä päättyivät. Sen jälkeen Lauran mieleen piirtyi muistikuva naapurin äreästä ja pelottavasta miehestä, joka oli myös raiskannut hänet.

Oliko se mahdollista? Laura ei ollut täysin varma.

Hän ei kertonut naapurin miehestä terapeutilleen. Muisto oli liian epämääräinen. Insesti oli tuonut mieleen ääniä, hajuja ja makuja, mutta naapurin mieheen liittyi vain kauhua.

Helmikuussa 2014 Laura istui jälleen psykoterapiassa ja pohti sitä, voiko hänen mielensä luoda lapsuuden muistoja. Terapeutti kysyi: ”Miten niin?”

Laura perääntyi. Hänestä tuntui, että terapeutti tahtoi pitää insestin selityksenä. Muisto naapurin miehestä alkoi tuntua järjettömältä, ja puoliso oli samaa mieltä. Laura oli myös pohtinut isänsä viestejä.

Ehkä isä oli ollut oikeassa.

valemuistot_3e

 

Laura uppoutui nettisivuihin. Hän kävi kirjastossa. Hänen täytyi löytää enemmän tietoa valemuistoista, koska oli oli ryhtynyt epäilemään muistiaan.

Selvisi, että muistoja on helppo manipuloida ja istuttaa. Riittää, että johdattelee toista kysymyksillään tai ohjaa muistelemaan asioita, joita ei ole tapahtunut. Helpointa on, jos ajatus tulee ihmiseltä, johon luottaa.

Kuten psykiatrian sairaanhoitajalta, joka oli kysynyt, oliko Lauraa käytetty seksuaalisesti hyväksi. Äidiltä. Puolisolta.

Psykologian professori Elizabeth Loftus on tutkinut muistia ja sen epäluotettavuutta 1970-luvulta lähtien. Hänen kotimaassaan Yhdysvalloissa puhkesi niin kutsuttuja muistisotia 1990-luvulla. Loftus kutsuttiin asiantuntijatodistajaksi oikeudenkäyntiin, jossa tytär syytti isäänsä ystävänsä raiskauksesta ja murhasta. Niistä oli kulunut 20 vuotta. Tytär oli muistanut hirveydet äkillisesti terapiassa.

Samaan aikaan kymmenet muut aikuiset syyttivät läheisiään lapsuuden seksuaalisista hyväksikäytöistä, jotka olivat palautuneet heidän mieliinsä terapiahoidoissa.

Perheitä hajosi, ja syyttömiä joutui vankilaan.

Loftuksesta on lähes mahdotonta, että vakavan traumaattisen muiston voisi sulkea täysin pois mielestään ja muistaa uudestaan myöhemmin. Hän alkoi tehdä kokeita. Virheellisen muiston istuttaminen osoittautui yllättävän helpoksi.

Silti traumaattisia muistoja ”palautetaan” yhä niin kutsutuissa vaihtoehtoisissa terapioissa, joissa seksuaalista hyväksikäyttöä saatetaan tarjota syyksi pahoinvointiin.

Esimerkiksi eräs suomalainen nainen syytti isäänsä insestistä ja murhayrityksistä.

Isä kertoo, että tytär oli käynyt psykologisessa vyöhyke- ja Rosen-terapiassa, jotka ovat kehoterapioita. Niissä ajatellaan, että traumaattinen kokemus varastoituu kehoon. Terapeutti tunnustelee ja hieroo kehon kipupisteitä, jolloin tukahdetut tunteet ja muistikuvat nousevat kehon muistista tietoiseen käsittelyyn. Trauma voidaan poistaa purkamalla lihasjännitystä ja palaamalla kipeisiin muistoihin.

Isän mielestä tyttären muistot syntyivät terapeutin vastaanotolla. Poliisi aloitti esitutkinnan, ja lopulta syyttäjä jätti syyttämättä isää. Syytteet kuitenkin hajottivat perheen.

Vaarallista puoskarointia, joka voi altistaa valemuistoille, Julia Korkman toteaa isän kuvailemista kehoterapioista.

Toisaalta koulutetut psykoterapeutit ja psykologitkaan eivät välttämättä osaa huomioida sitä, miten helposti muistikuvat voivat vääristyä, Korkman sanoo. Esimerkiksi muisto insestistä voi syntyä, jos lapsuus on ollut turvaton ja aiheuttanut ahdistusta. Mielenterveyden ongelmia ei tarvitse olla.

Lauraa alkoi hävettää. Hän oli ajatellut syyttää isäänsä insestistä, ja hänen terapeuttinsa oli pitänyt itsestään selvänä sitä, että saattaisi joutua todistajaksi oikeudenkäyntiin.

 

Toukokuussa 2014 Laura oli psykoterapeuttinsa luona. Hän totesi määrätietoisesti: ”Olen melko varma siitä, ettei minulle ole tapahtunut sitä, mitä olen väittänyt.”

Terapeutti ei yllättynyt. Muistot insestistä olivat muuttuneet liian rajuiksi.

Psykoterapeutti ei saa lähtökohtaisesti epäillä kuulemaansa. Laura olisi silti toivonut, että hänen terapeuttinsa olisi kysynyt edes kerran, onko Laura varma insestistä.

Laura päätyi siihen, ettei terapeutti ollut ”tarpeeksi asiantunteva”.

Hänen mielestään psykoterapeutti oli lähtenyt ”liian heppoisesti mukaan valemuistoihin” ja vahvistanut niitä. Laurasta tuntui, että psykoterapeutti oli suhtautunut häneen vakavasti vasta, kun insestistä oli tullut syy hänen pahoinvointiinsa.

Myös Laura oli uskonut järkkymättömästi siihen, että hänen lapsuudessaan oli tapahtunut jotain traumaattista. Hänellä oli ollut huonot suhteet vanhempiinsa, etenkin isään. Yhteydenpito oli loppunut, kun Laura oli vihjaillut isälleen insestistä.

Siitä oli kulunut jo reilut kaksi vuotta.

Kun Laura palasi kotiin, hän tarttui puhelimeensa ja näppäili isänsä numeron.

 

Puhelin soi kauan. Lopulta isä vastasi. Laura rykäisi ja sanoi: ”Taisi mennä vähän pieleen.” Isä totesi vain, että ”sitähän minäkin”.

Lauran ja isän suhde pysyi etäisenä.

Isä ilmoitti, ettei hän halua olla Lauran kanssa tekemisissä, ellei tämä korjaa välejään äitiin. Äiti oli loukkaantunut Lauran väitteistä. Laura ymmärsi sen ja häpesi, mutta ei löytänyt sanoja anteeksipyyntöön.

Sanat löytyivät vasta marraskuussa 2015.

Oli myöhäinen ilta. Tihkusi vettä. Laura käveli kotiinsa ja kuunteli Ameeban kappaletta Pari sanaa. Ensin kerran, sitten toisen, kohta kymmenen kertaa. Hän itki. Kotona hän otti esiin puhelimensa ja kirjoitti äidilleen kappaleen kertosäkeen: ”Kiitos ja anteeksi.”

Seuraavana päivänä äiti soitti. He puhuivat pitkään.

Laura kertoi, että hän voi paljon paremmin. Psykoterapia oli jatkunut syksyyn 2014, mutta hän ei ollut enää puhunut psykoterapeuttinsa kanssa insestistä.

Sovinnon jälkeen Laura alkoi käydä lapsuudenkodissaan. Viime joulukuussa hän vietti pikkujoulua vanhempiensa luona ja pahoitteli sitä, että saapui tyhjin käsin.

Äiti katsoi häntä vakavana ja sanoi, että paras lahja on, että tytär saatiin takaisin.

 

Lauran nimi on muutettu.