Maissisaaren Maija

Kun matkailijat komennettiin maailmalta kotiin, kirjailija Maija Kauhasen piti miettiä, missä on hänen kotinsa.

Hän 03.07.2020 06:00
Teksti Reetta Räty Kuvat Jarmo Wright
Maija Kauhanen Helsingin Länsisatamassa.
Maija Kauhanen Helsingin Länsisatamassa.

Suomalaisia matkailijoita kehotetaan palaamaan kotiin.

Ohje on selkeä, paitsi jos ei tiedä, onko matkailija, mikä lasketaan kodiksi ja miten palata, kun sattuu olemaan Nicaraguassa, Pienellä Maissisaarella, jolta on vuokrannut itselleen pienen talon tarkoituksena kirjoittaa romaania.

Näin kävi kirjailija ja kääntäjä Maija Kauhaselle, joka joutui miettimään koronan levitessä samaa kuin vaihto-opiskelijat, ulkomaankomennuksella olijat ja etelässä talvehtivat. Pitäisikö koronan takia palata, miten, miksi ja mihin?

Aluksi Kauhanen ajatteli jäädä Karibialle. Hän keitti maniokkia, makoili riippumatolla autiolla rannalla – ja tajusi päivittävänsä koko ajan uutisia. Netti horjui. Niin horjui maailmakin. Seiniin ilmaantui kaikkialla samanlaisia kylttejä: suljettu, kiinni, peskää käsiä.

Osa Maissisaaren asukkaista ei ollut kuullut ohjeita tai ei välittänyt niistä. Kauhasen kotiin tupsahteli vieraita. Hän kiinnitti laastareilla kuistille lapun: Please don’t come closer, let’s fight corona together. Ja sydän.

Kirjoittamisen rauhan sijalla oli ahdistus.

Kauhasen oli tarkoitus palata Nicaraguasta Eurooppaan merta ja maata pitkin.

Laivat: peruttu. Junat: peruttu. Matkustaminen: peruttu.

Kun ulkoministeriö tarjosi mahdollisuutta päästä saksalaisten kotiutuslennolle Frankfurtiin, Kauhanen pakkasi vähät tavaransa ja oli muutamassa tunnissa valmis lähtöön.

KUKA

Maija Kauhanen

Ikä:

34

Syntymäpaikka:

Kirkkonummi

Kotipaikka:

Espoossa ja tien päällä

Koulutus:

filosofian maisteri, yleinen kirjallisuustiede

Ammatti:

kirjailija (esikoisromaani Eliitti, 2019, toinen romaani tekeillä), kääntäjä

Perhe:

niitä on monta

Harrastukset:

dancehall ja ristipistotyöt

Muuta:

Kauhasen ylioppilasaine valittiin Suomen Kuvalehden valioaineeksi vuonna 2004 (SK 28/2004).

Kauhasella ei ole vakituista kotia eikä kodin tavaroita. Hän on elänyt nomadielämää vuodesta 2012. Helsingin Hakaniemen kämpästä luovuttuaan hän on ollut reissussa. Intia, Sri Lanka, Portugal, Gomera, Kuala Lumpur, Berliini, Costa Rica, Bolivia, Honduras… ja ehkä tärkeimpänä: Nicaragua.

Kauhasen esikoisromaani Eliitti (Otava) ilmestyi syksyllä 2019. Sitäkin hän kirjoitti osin Nicaraguassa. Kun Kauhanen on käynyt Suomessa, hän on asunut Espoossa, isoäitinsä asunnossa. Tänne hän päätyi myös kotiutuslentojen päätteeksi.

Espoon kesässä voi unohtaa hetkeksi, että maailmassa riehuu pandemia – ja kasapäin muita sairauksia, kriisejä ja mullistuksia.

Nicaraguassa huolta oli vaikeampi karistaa.

Maata johtaa itsevaltaisin ottein presidentti Daniel Ortega, joka väitti koronaviruksen olevan ”merkki Jumalalta”. Varapresidentti Rosario Murillo kehotti kansalaisia osallistumaan massatapahtumiin ja marsseille.

Nicaragua on läntisen pallonpuoliskon köyhimpiä maita. On ollut maanjäristyksiä, levottomuuksia, katalia johtajia, ja nyt vielä korona. Turistit lähtivät ja vienti sakkaa.

Mutta Kauhaselle Nicaragua on rakas.

”Poliittisessa systeemissä on valtavia ongelmia, mutta nicaragualaiset ovat tosi sitkeitä ja ystävällisiä. Se on sellaista jatkuvaa huolenpitoa muista. Ihan vieraatkin ihmiset auttavat toisiaan.”

Espooseen Kauhanen saa viestejä hummerinpyytäjältä ja jonglööriltä.

Hummerinpyytäjän työt turistien ohjelmanjärjestäjänä loppuivat koronaan. Onneksi hummerikausi alkaa pian. Jonglööri matkustaa joka päivä täydessä bussissa pääkaupunkiin Managuaan ja viihdyttää autoilijoita liikennevaloissa. Korona tai ei, rahat ovat tiukassa.

 

Soukan venekerhon viereisellä hiekkarannalla lapset juoksevat veteen ja kiljuvat. Lähellä on urheilukenttä ja monta koulua.

”Ympärillä ei ole ketään, joka eläisi niin kuin minä. Täällä on lähinnä lapsiperheitä ja vanhuksia”, Kauhanen sanoo.

Hän on paitsi nomadi myös ”ihmissuhdeanarkisti”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että hän ei tavoittele yksiavioista suhdetta eikä kumppanien sukupuolella ole väliä.

Häntä voi kutsua polyamorikoksi, monisuhteiseksi – tai vain ihmiseksi, jolle ystävyyden, rakkauden ja seksuaalisuuden rajat ovat häilyvämpiä kuin monille muille.

Vuodesta 2015 Kauhanen on matkustanut yksin. Välillä hän viettää aikaa ”polypallonsa” kanssa. Siihen kuuluvat Kauhasen pitkäaikaisin kumppani ja tämän kumppani.

”Me tehdään yhdessä vähän niin kuin perheasioita, vietetään vaikka juhlapyhiä”. Kauhanen sanoo.

Ihmissuhdeanarkistin elämä ei ole kovin anarkistista. Aamulla kahvit, sitten käännöstyötä, ehkä online-jumppa ja Netflixiä, illalla kävelylenkki merenrannassa.

Kauhanen suomentaa parhaillaan Johanna Holmströmin kirjoittamaa elämäkertaa Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi). Se ilmestyy lokakuussa ruotsiksi ja suomeksi. Kirjan aiheet ovat Kauhaselle läheisiä: kirjailijuus, naiskirjailijan elämä ja feminismi.

 

Lähtiessään Suomesta kahdeksan vuotta sitten Maija Kauhanen oli toipumassa masennuksesta. Hän halusi eroon tutuista kuvioista ja jatkuvasta suorittamisesta.

”Mun lähtemiseen liittyy tummia sävyjä, mutta ei se ollut vain surullista. Matkustaminen on nivoutunut tosi vahvasti yhteen oman kasvuni kanssa.”

Lähtemällä voi päästä pakoon monenlaista mutta ei itseään. Reissussa voi tarkkailla, miten käyttäytyy yllättävissä tilanteissa ja erilaisten ihmisten seurassa. Jos haluaa, saa olla joku toinen – ihminen ilman taustaa ja titteliä.

Kauhastakin naurattaa, jos hän näyttää tapaamilleen ihmisille vaikkapa Helsingin Kirjamessuilla otettuja kuvia, joissa hän patsastelee silitetyssä paidassa ja meikeissä isolla lavalla. Onko tuo sinä? Niinpä: onko tuo minä!

Kauhasen esikoisromaani Eliitti kertoo lasten ja nuorten maailman hierarkioista ja siitä, miten tärkeää on olla suosittu. Romaani on tarkka sosiaalisen pelin analyysi. Mutta synkkä se on, tosi synkkä.

Nyt tekeillä oleva kirja on valoisampi. Se liittyy Nicaraguaan ja matkustamiseen. Kauhanen on miettinyt paljon matkalla olemista ja maailman näkemistä omin silmin.

Vuonna 2017 Nicaraguassa otetussa valokuvassa on ruisleipä ja pitaijahedelmä. Kauhanen sanoo, että nomadielämän paljastavimpia hetkiä ovat juuri siirtymävaiheet: kun rinkasta löytyy vielä ruisleipää, mutta hedelmät ostetaan paikalliselta torilta.

”Parin viikon ajan minulla on jalka kahdessa maassa ja maanosassa, sekä ensimmäisessä että kolmannessa maailmassa. Tunne on kummallinen ja uuvuttavakin, mutta en vaihtaisi sitä pois. Noina aikoina näen selvimmin maiden väliset erot ja yhtäläisyydet ja mietin, mikä on oma paikkani tässä kaikessa.”

Mikä se sitten on, oma paikka?

Siitä hän lupaa kirjoittaa tulevassa kirjassaan.

Ilmastonmuutos ahdistaa, ja Maija Kauhanen on hyvin tietoinen omasta roolistaan tuhon etenemisessä. Pitääkö kaukomatkailusta luopua?

Kauhanen on 34-vuotias. Kyllä, ilmastonmuutos ahdistaa, ja hän on hyvin tietoinen omasta roolistaan tuhon etenemisessä.

Nicaraguan matkan hän aloitti kulkemalla maata pitkin Helsingistä Teneriffalle. Takaisin oli tarkoitus tulla laivalla, junalla ja bussilla.

”On silti fakta, että ei ole mitään ekologista tapaa mennä Nicaraguaan. Ei se risteilylaiva ole ekologinen, vaikka olisi lentämistä parempi. Matkustan maata pitkin, että pystyn näyttämään vähintään itselleni, että lentämättä voi liikkua.”

Kauhanen sanoo iloitsevansa, jos lentäminen koronan jäljiltä vähenee. Ehkä se kallistuu, kun lentoyhtiöt ovat talousvaikeuksissa. Kauhanen on vähentänyt lentämistä, mutta haluaa varoa jeesustelua sillä.

”En lentäisi itse viikoksi kauas, mutta jos joku lentää viikoksi Kreetalle ja mä kolmeksi kuukaudeksi, samat päästöt siitä tulee.”

Pandemia ja matkustaminen sopivat erityisen huonosti yhteen. Lentokentät ovat kontaktien supermarket, ja matka millä tahansa välineellä sisältää vieri viereen pakattuja ihmisiä.

Korona on terävöittänyt keskustelua matkailun tulevaisuudesta. Olisiko nyt aika luopua kaukomatkailusta kokonaan?

Kauhanen ei ole päättänyt, lähteekö Suomesta.

”Harjoittelen Suomessa olemista. Kun maailma avautuu, saatan lähteä tai olla lähtemättä. Minun on helppo lähteä, se on mun elämää.”

Nyt houkuttaisi Espanja tai Portugali – mutta kuten näinä aikoina sanotaan: katsotaan, tilanteen mukaan.

Koronakotoilun seurauksena moni tietotyöläinen on huomannut, miten monenlaista työtä voi tehdä etänä. Voisiko se vaikuttaa matkustamiseen? Matkan ei ole pakko olla lentäen tehty pikapyrähdys, jos siihen yhdistää töitä. Suomessa ollaan innoissaan myös kotimaanmatkailusta. Ehkä maailma on nähty? Ehkä läheltä näkee kauas!

Kauhanen kuulostaa tyyneltä sanoessaan, ettei kotimaanmatkailu korvaa rinkkaelämää Lattareissa, eikä sen tarvitsekaan.

”Voi miettiä, mitä kukin matkailusta saa tai hakee. Jos haluaa olla eksyksissä, etsii kielikommelluksia ja tykkää syödä ruokaa, josta ei tiedä, mitä se on… ei se kotimaassa onnistu.”

Espoo mainostaa jo elokuisia Espoo-päiviä, ja Helsinkiä markkinoidaan ”toimivana” kaupunkina.

Jos etsii seikkailua, toimiva ei toimi.

 

Maija Kauhasen kotikielet ovat suomi ja ruotsi. Hän puhuu lisäksi englantia, ranskaa ja espanjaa. Kauhanen kirjoitti esikoiskirjaansa Nicaraguassa, jonne hän palasi aloittamaan uutta kirjaansa. Nicaraguassa puhutaan espanjaa ja englantiin pohjautuvaa kreolia.

Maija Kauhasen kotikielet ovat suomi ja ruotsi. Hän puhuu lisäksi englantia, ranskaa ja espanjaa. Kauhanen kirjoitti esikoiskirjaansa Nicaraguassa, jonne hän palasi aloittamaan uutta kirjaansa. Nicaraguassa puhutaan espanjaa ja englantiin pohjautuvaa kreolia.

Ensimmäisen ilman vanhempia tehdyn reissun idea oli selvä: mennä kavereiden kanssa Eurooppaan eikä tuhlata penniäkään majoituksiin tai matkoihin.

Kauhanen oli 19-vuotias. Kaverukset liftasivat ja olivat yötä uimarannoilla, huoltoasemalla, luolassa, netin Hospitality Clubista löytyneiden ihmisten kodeissa.

”Siitä se alkoi. Tajusi, että näinkin voi elää.”

Niin voi, mutta säätöä se vaatii.

Kun rahat loppuvat, pitää pestautua ruokapalkalla hostelliin, ja kun tietokone hajoaa, pitää matkustaa vuorokausi bussissa Hondurasista Nicaraguaan lähimpään Mac-huoltoon ja saada selville, ettei konetta voi korjata. Sitten voi muuttaa kaverin luokse Denveriin viimeistelemään tekeillä olevan käännöksen.

Kauhanen elää käännöstöillä ja apurahoilla. Päivät ovat samanlaisia kaukana idässä ja kaukana lännessä.

”Etsin sitä hyvää wifiä ja paikkaa, missä saa istua rauhassa. Teen töitä, käyn kaupassa, ja kun pidän vapaata, olen jo valmiiksi lomapaikassa.”

Budjetti on tiukka, mutta maailma on halpa, jos pitää yhden tähden asioista. Nicaraguassa voi yöpyä hostellin riippumatossa parilla eurolla. Ateria maksaa kadulla 3–4 euroa. Hintoihin sisältyy uusia makuja ja ihmisiä, mutta ei nettiä, ilmastointia tai kauramaitoa.

 

Maija Kauhanen lähti Pieneltä Maissisaarelta rahtilaiva Genesiksellä maaliskuun viimeisenä päivänä. Se oli tiistai.

Hän lensi 12-paikkaisella koneella Managuaan ja sieltä valtameren yli Saksan Frankfurtiin. Sitten aavemaisen tyhjän kentän läpi Suomen-koneelle, maski kasvoilla, koskematta mihinkään.

Helsinki-Vantaalla hänet ohjattiin yskän takia koronatestiin ja hotelliin karanteeniin. Ei koronaa, ilmoitti testi.

Kun Kauhanen ajoi taksilla Espooseen, oli sunnuntai.

Asunnossa häntä odotti uusi kirja. Se kertoo ankeriaiden ihmeellisestä elämästä. Ne kuoriutuvat läntisellä Atlantilla, merialueella, jota kutsutaan Sargassomereksi. Sitten ne ajautuvat merivirtojen mukana Euroopan rannikolle makeaan veteen.

Vuosien tai vuosikymmenten päästä – osa ankeriaista elää tosi vanhaksi – ne tekevät noin 8 000 kilometrin matkan takaisin Sargassomerelle. Matkalla ankeriaat muuttavat muotoaan, eikä kukaan tiedä, miksi ne lähtevät matkaan, miten valitsevat reittinsä ja milloin palaavat synnyinseudulle.

Kirja on Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (Tammi). Sen on suomentanut Maija Kauhanen.

 

Suomen Kuvalehti ja Otava kuuluvat Otava-konserniin.

Sisältö