Paula Havaste ei liiku noidanviitoissa vaan jakkupuvussa – ja hänen lukijansa pettyvät

Havasteen historiallisissa romaaneissa on loitsuja, taikaa, etiäisiä, tuonpuoleista ja samanismia.
Hän 7.8.2016 08:30

Paula Havaste, ceskyterrieri Nessa ja Saarenmaan kesäpaikan vanhat omenapuut. © Maija Tammi

”Tervetuloa”, lausui kirjailija kesähuvilansa pihamaalla valtavan lehmuksen katveessa. Hän sanoi sen ehkä hieman täyteläisemmin kuin ihmiset yleensä, kuin sellainen, joka tietää noiden kymmenen kirjaimen tuhatvuotisen painon.

Loitsuhan se oli – terveenä pysymisen eteen tehty välttämätön rutiini niiltä ajoilta, kun edes johonkin oli arvaamattomassa ja tieteen vielä tavoittamattomassa maailmassa tukeuduttava.

Hän oli mielissään, että toimittaja ja valokuvaaja olivat tulleet käymään Saarenmaalle asti. Tere tulemas, siis. Kymmenen vuoden työllä vanhan kivisen karjasuojan raunioista oli sukeutunut valoisa tukikohta kirjailijan kirjoittaa ja myllätä marjapensaita. Hieman vähemmän totisesti hän sai puuhastella kuin esiäidit, jotka tähän aikaan kesästä keräsivät hiki päässä metsämarjoja, kuivasivat kalaa ja katkoivat elikoille kerppuja talviruuaksi.

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu