Amerikalle mallia Suomesta – toimittaja kirjoitti kirjan meikäläisestä hyvinvointivaltiosta

New Yorkissa asuva toimittaja hätkähti, kuinka stressaavaa elämä on Yhdysvalloissa ilman pohjoismaista hyvinvointijärjestelmää.

Yhdysvallat
Teksti
Hanna Jensen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Edessä on savotta. Amerikkalaisilla on vääriä käsityksiä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Toimittaja ja kirjailija Anu Partanen, 41, aikoo oikoa ne.

Hän uskoo, että jos amerikkalaiset vielä soveltaisivat järjestelmäämme omaan yhteiskuntaansa, he saisivat oikeudenmukaisemman, turvallisemman ja vähemmän stressaavan elämän.

Partanen on miettinyt tätä kotonaan New Yorkissa kohta kahdeksan vuoden ajan. Niin paljon, että hän on kirjoittanut amerikkalaisille kirjan The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life.

 

Espoon Matinkylän rantakahvilassa on sunnuntaisena kesäaamuna kolme asiakasta. Yksi heistä on Partanen. Hän on käymässä Suomessa ja majailee vanhempiensa luona Espoossa. Hän kertoo, että tämä ranta on hänen amerikkalaisen miehensä Trevor Corsonin lempiranta.

”Hän tulee tänne mieluummin kuin lähtisi kanssani Havaijille”, Partanen sanoo.

Partanen ja Corson tapasivat journalistikonferenssin lounasjonossa Bostonissa vuonna 2006. He alkoivat jutella, rakastuivat, seurustelivat etänä kaksi vuotta ja lopulta miettivät, kumpi muuttaa.

Partasella oli kiinnostava työ Helsingissä Image-lehden toimituspäällikkönä ja hyvä elämä muutenkin. Lopulta kieli ratkaisi. Partasen olisi helpompi yrittää tehdä toimittajana töitä englanniksi kuin Corsonin suomeksi.

Koti löytyi New Yorkin Brooklynista, jossa Partanen ja Corson jakoivat aluksi asunnon amerikkalaisen professorin kanssa. New Yorkissa aikuistenkin kimppa-asuminen on tavallista.

Partanen huomasi nopeasti, että ulkomaille muutto ei ollut ”disneylandia”, kuten lukion vaihto-oppilasvuosi Australiassa tai yliopiston vaihto Ranskassa.

 

Työnteko Amerikassa osoittautui hankalaksi. Puoli vuotta Partanen eli säästöjensä ja stipendin turvin, ja kaksi ensimmäistä vuotta hän kirjoitti lehtiartikkeleita Suomeen. Toimittajaviisumi ei edes sallinut työntekoa amerikkalaisille yrityksille. Kun hän lopulta sai työluvan ja haki muutamia toimittajan paikkoja, hakemuksiin ei vastattu. Yhdysvalloissa oli lama ja median kriisi. Lehtiä lopetettiin ja tuhansia toimittajia sai potkut.

”Oli selvää, että englanninkielistä toimittajan paikkaa en saisi.”

Koko ajan kalvoi: mistä saisi rahat vuokraan ja millä maksaisi terveydenhuollon. Partanen alkoi kantaa huolta siitäkin, olisiko hänellä varaa saada hoitoa, jos hän joutuisi vaikka auto-onnettomuuteen.

”Terveydenhuolto oli minulle ja Trevorille ongelma, vaikka emme edes olleet sairaita.”

Partanen hämmentyi. Amerikkalaisen keskiluokan elämä vaikutti stressaavammalta kuin Suomessa.

Kilpailu työelämässä on kovempaa. Ihmisten menestyminen on kiinni riippuvuussuhteista. Vaimot ovat riippuvaisia miehistä, lapset vanhemmista ja työntekijät työnantajista. On opiskeltava hyvässä koulussa ja asuttava hyvällä asuinalueella, jos haluaa menestyä. Partanen tajusi, että johtavassa asemassa olevat naiset jättävät lapsen synnyttyä työnsä ja jäävät kotiin – vuosiksi.

Perheessä ainakin yhdellä on oltava hyvä palkkatyö. Ei pelkästään elannon takia vaan siksi, että Yhdysvalloissa usein koko perhe liitetään työntekijän sairausvakuutukseen.

Siksi myös Corsonin oli mentävä töihin opettajaksi. Sillä tavalla he molemmat saivat työnantajan osittain maksaman vakuutuksen.

Vähitellen Partanen uskalsi alkaa kirjoittaa englanniksi. Lopulta onnisti. Vuonna 2011 hän sai myydyksi juttunsa The New York Timesiin. Se käsitteli perussuomalaisten vaalivoiton herättämiä reaktioita Suomessa, ja sen tekemiseen oli kulunut lähes viikko.

Mutta palkkio oli alle sata euroa.

Edellytyksiä elättää itsensä toimittajana ei tuntunut olevan Yhdysvalloissa eikä Suomessa.

 

Amerikkalaiset luulevat, että hyvinvointivaltio on hirviö, Partanen huomasi.

Tarkemmin sanottuna republikaanit, varakkaat ihmiset ja New Yorkin ulkopuolella asuvat ajattelevat näin. He saattavat väittää, että pohjoismaalaiset maksavat palkastaan 70 prosenttia tuloveroa.

Englanninkielisen termin welfare state he mieltävät köyhien toimeentulotueksi.

Wellbeing state olisi parempi”, Partanen sanoo.

Yleisen amerikkalaisen käsityksen mukaan hyvinvointivaltiossa rikkaat luovuttavat hyvää hyvyyttään omastaan köyhille.

Siksi Partanen selittää kirjassaan amerikkalaisille, että pohjoismaalaiset eivät ole sen epäitsekkäämpiä kuin amerikkalaiset. Suuri ero on siinä, että me maksamme veroja saadaksemme tasokkaita palveluja myös itse. Tällainen puhe on hiukan epätavallista, sillä Suomessa ei ole tapana perustella hyvinvointivaltiota omalla edulla.

Mutta Partanen perustelee.

Keskiluokka maksaa itselleen, jotta kaikki saavat lapsilisää, päiväkotipaikan, ilmaisen yliopisto-opetuksen ja julkisen terveydenhuollon. Yhdysvalloissa niitä eivät yleensä saa edes köyhät.

Toki amerikkalaisetkin maksavat veroja. Verovaroin rahoitetaan armeijaa ja sotilaallisia operaatioita, poliisia ja palokuntaa, teitä, julkista koulua ja poliitikkojen palkkoja. Yli 65-vuotiaat saavat julkisen sairausvakuutuksen. Mutta pohjoismaisia, perheitä tukevia palveluja ei juuri peruskoulua lukuun ottamatta ole, Partanen tietää.

”Kirjoitan kirjassani, että pohjoismaiset peruspalvelut tukevat äärimmäisen amerikkalaisia arvoja. Kaikille annetaan vapaus, tasa-arvo ja samanlaiset lähtökohdat”, hän sanoo.

Maaliskuussa The Atlantic -lehti julkaisi Partasen kirjoituksen What Americans Don’t Get About Nordic Countries (Näitä asioita amerikkalaiset eivät ymmärrä Pohjoismaista). Siinä Partanen totesi, ettei pohjoismainen hyvinvointivaltio ole utopia. Hän kirjoitti, että hän maksoi Suomessa lähes saman verran tuloveroa kuin New Yorkissa, mutta Suomessa hän olisi saanut vastineeksi melkein vuoden vanhempainvapaan, lähes ilmaisen julkisen terveydenhuollon, edullisen mutta tasokkaan päivähoidon, maksuttoman koulun ja yliopisto-opinnot lapselle.

 

Nyt Partanen elää pian julkaistavan kirjansa ennakkomaksulla. Se on Yhdysvalloissa merkittävä summa.

Mutta se on jaettava viidelle vuodelle. Kirjan kirjoittaminen on Yhdysvalloissa hidasta ja huolellista työtä.

Idea kirjasta syntyi vuonna 2012, jolloin Partanen sai Suomesta apurahan.

Syksyllä 2013 hän haastatteli tutkijoita ja tavallisia ihmisiä Suomessa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Tanskassa. Vuoden 2014 hän kirjoitti, haastatteli lisää ja luki tutkimuksia. Haastatteluja kertyi yli sata. Vuoden 2015 alussa ensimmäinen versio oli valmis. Sitä hiottiin koko se kevät.

Suomalaiset ystävät alkoivat huolestua. Eikö kirja valmistu koskaan?

Kesäkuun lopussa kirja julkaistaan. Partanen lähtee Yhdysvalloissa kirjakiertueelle ja astuu lavalle uudessa roolissaan pohjoismaisen elämäntavan ja hyvinvointivaltion asiantuntijana. Tilaisuuksia on sovittu lokakuulle asti.

Hän aikoo joka kerta sanoa, että pohjoismaisen mallin idea on tukea tasa-arvoa ja vapautta.

Häntä ei kauhistuta. Päinvastoin. Hän on jo oppinut amerikkalaisen puhetavan. Hän ei enää vähättele itseään.

 

Alussa, kun Partanen ja Corson menivät juhliin, ihmiset saattoivat kysyä, mikä oli kiinnostavinta, mitä Partanen oli työssään viime aikoina tehnyt.

Partanen mumisi jotakin tai vastasi, että sitä pitäisi kysyä muilta.

Nyt häntä naurattaa. Ei niin voi Amerikassa vastata!

Corsonkin kysyi jälkikäteen: Mikset kerro, että haastattelit viime viikolla Julia Robertsia?

Partanen ymmärsi, että amerikkalaisessa kulttuurissa hänen piti tuoda keskusteluun jotakin lisää sen sijaan että oli downer, latistaja.

”Se, että kertoo omasta työstään, ei ole narsismia vaan yhteisen olemisen rakentamista”, hän sanoo.

Työ ei puhu puolestaan. On puhuttava oman työnsä puolesta. Ja niin Partanen nyt Yhdysvalloissa tekee. Hän myy, markkinoi ja puhuu. Pitää olla innostunut ja näyttää se.

Vähän aikaa sitten Partasen kustantajan HarperCollinsin edustaja lähetti hänelle sähköpostin. Edustaja kirjoitti, että iso amerikkalainen lehti aikoo julkaista Partasen kirjasta arvion.

Partanen naputteli vastauksen saman tien: Nyt täytyy sitten vain toivoa, etteivät he vihaa kirjaa.

Ja havahtui.

Hyvänen aika. Se, että lehti arvioisi hänen kirjansa, oli jo iso asia, vaikka arvio olisi huonokin. Kaiken lisäksi kustantamossa oli tehty iso työ, jotta lehti ylipäätään huomioi kirjan.

Partanen lähetti uuden, pahoittelevan viestin. Hän kirjoitti, että vastaus oli lähtenyt suomalaisesta selkäytimestä. Hän kiitti kustantajaa hyvästä työstä.

 

Partanen on seurannut sosiaalisen median kautta suomalaista poliittista tilannetta. Ystävät ja tuttavat ovat koko vuoden puhkuneet, että hyvinvointivaltiota puretaan.

”Päivähoidon ja koulutuksen leikkaukset ovatkin typerintä, mitä ajatella saattaa”, hän sanoo.

Mutta Partanen ei olisi kamalan huolissaan. Ei hyvinvointivaltio ole Suomessa dramaattisesti rapautumassa. Julkista päivähoitoa tai opintotukea ei olla kokonaan poistamassa, eikä edes sote-uudistus yksityistä terveydenhoitojärjestelmää Amerikan malliin.

Vaikka Partanen viihtyy New Yorkissa, hän voisi koska tahansa muuttaa Suomeen. Siitä on Corsonin kanssa keskusteltukin. Varsinkin kun Partasen ja Corsonin käsitys siitä, kauanko Yhdysvalloissa asuttaisiin, osoittautui erilaiseksi. Partasen ”vähän aikaa” oli kaksi vuotta, Corsonin seitsemän.

”Tarvittiin kuitenkin seitsemän vuotta, että asetuin maahan”, Partanen sanoo.

Nyt hän on molempien maiden kansalainen, mutta Helsingin lentokentällä hän tuntee tulevansa kotiin.

Myös Partasen mies tietää, mitä Suomessa kannattaa tehdä: pyöräillä, lähteä appiukon kanssa saunaseuraan, kävellä Matinkylän rannalla ja lopulta mennä Helsingin Pitkäkosken majalle.

Siellä hänet jo tunnetaan. Se newyorkilainen, joka rakastaa hillottomia munkkeja.

Partasen kirjan suomenkielinen versio ilmestyy ensi vuoden alussa. Partanen on kysynyt apua sen suomalaisen nimen keksimiseksi myös ystäviltään Facebookissa. Ehdotuksia on tullut kymmenittäin. Kuten:

15 tapaa jonottaa ämpäreitä ja muita pohjoismaisen hyvinvointivaltion niksejä hyvään elämään tai

Kuuma Pohjola – ja perään jotain diipadaapaa tai

Pohjoismaat – tehkää perässä.

Toistaiseksi Partanen on viehättynyt eniten omaansa: Pohjoinen teoria kaikesta.

Hän ei enää ajattele, että jonkun toisen ehdotus on varmasti parempi.