Turvapaikanhakija

Helena Kupari tutkii, miksi kulttuuri-ihmiset löytävät suojapaikan ortodoksisesta kirkosta. Itsekin hän toivoisi löytävänsä sellaisen jostakin.

Hän 15.05.2020 06:00
Teksti Oskari Onninen Kuvat Marjo Tynkkynen
Sosiaaliluokkien yhteyttä uskonnollisuuteen ei ole Suomessa juuri tutkittu, Helena Kupari sanoo.
Sosiaaliluokkien yhteyttä uskonnollisuuteen ei ole Suomessa juuri tutkittu, Helena Kupari sanoo.

Ensimmäisenä kasvoille läjähtää logo – eleganttiutta tavoittelevalla fontilla kirjailtu. Ja teksti: ”Kiireettömyys kutsuu”.

Helsingin staycation-kohteesta ei ole kyse, vaikka niin voisi luulla.

Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin nettisivusta tulee mieleen hotelli. Ja koska hotelleilla on usein konferenssikeskuksia, luostarillakin on opisto. Koronavirusta tai ei, kalenterissa tarjotaan yhä kuorolaulua, naismarttyyriopintoja, ikonimaalauksen alkeita, laulukurssia laulutaidottomille ja painavimpana: ortodoksisen elämäntavan viikko.

Uskontotieteilijä Helena Kuparin mukaan monen ortodoksiksi kääntyneen jäljet johtavat juuri Valamoon. Ortodoksit itse puhuvat liittymisestä. Siinä on eri klangi.

”Se on Suomen kontekstissa ainutlaatuinen paikka, jossa ihmiset omistautuvat rukoilemiselle ja sanoutuvat irti maallisista arvoista”, Kupari sanoo kotisohvallaan keravalaisessa kerrostalokaksiossa. Vanha koirarouva Sade röllöttelee lattialla.

”On varmasti hätkähdyttävä elämys käydä siellä ja huomata, että ihmiset voivat tehdä tällaisia ratkaisuja elämässään.”

1980-luvun alussa teatteriohjaajat Kalle ja Ritva Holmberg löysivät Valamosta rauhan ja puhuivat siitä julkisuudessa. 1990-luvun alussa Suomen Kuvalehti kirjoitti ilmiöstä, kuinka kulttuuriväki löytää ortodoksiuskon.

Samaa tapahtuu edelleen, Kupari sanoo. Hän tutkii ortodoksikirkkoon liittymisiä. Marraskuun jälkeen hän on haastatellut 29:ää taiteilijaa, tutkijaa ja kulttuurialan freelanceriä.

Nimiä hän ei tietenkään voi mainita, mutta julkisuudessa vakaumuksestaan ovat puhuneet esimerkiksi Samuli Edelmann, jonka Holmberg vei vuosituhannen vaihteessa rauhoittumaan Valamoon. Julkiortodokseja on luetteloksi asti: näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalo, sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, mediapersoona Pauli Aalto-Setälä ja taidemaalari Elina Merenmies, ainakin.

Määrä tuntuu paljolta, varsinkin kun ortodokseja on Suomessa noin 60 000, selvästi vähemmän kuin on vaikka muslimien oma arvio islaminuskoisista suomalaisista.

Katolinen kirkko on Suomessa sitä pienempi, mutta silti Antti Nylén ja Timo Soini pitävät vakaumustaan esillä.

Yhdet ovat joukosta poissa: julkiluterilaiset. Siis ilman mitään herätysliike-erityisyyksiä. Missä he ovat?

”Ajattelen, että on paljon ihmisiä, joille luterilainen vakaumus on tärkeä, mutta ehkä he eivät ole medialle samalla tavalla kiinnostavia kuin ihmiset, jotka ovat tehneet tällaisen poikkeavan valinnan”, Kupari sanoo.

 

KUKA

Helena Kupari

Ikä:

42

Syntymäpaikka:

Vantaa, muuttanut kaksivuotiaana Keravalle

Kotipaikka:

Kerava

Koulutus:

filosofian tohtori, pääaine uskontotiede

Työ:

tutkijatohtori Helsingin yliopistolla

Perhe:

miesystävä ja koira

Harrastukset:

tanssillinen voimistelu, paritanssi, lukeminen, tv-sarjat, ulkoilu ja fanaattinen pesäpallon seuraaminen

Uskonnollinen vakaumus on subjektiivinen ja jokainen kääntymys omanlaisensa. Silti samat asiat tuntuivat toistuvan Kuparin haastatteluissa.

Valtaosalla oli jonkinlainen kristillinen vakaumus jo valmiiksi. Mutta ortodoksiuskosta he kokivat saavansa apua eettisiin kysymyksiin ja oikeiden valintojen tekoon. Sen ihmiskuva oli lohdullinen ja optimistinen. Uskossa saattoi kehittyä, vaikka kompuroisi. Ja oli paaston ja rukousharjoitteiden kaltaista intensiivistä kilvoittelua.

Lisäksi korostui, kuinka ortodoksiusko tarjoaa aistein havaittavia kokemuksia. Jumalanpalveluksissa seisominen, kynttilät ja pyhitetty vesi ovat konkreettisia asioita.

”Suomessa ortodoksisuus näyttäytyy väistämättä luterilaisuutta vasten”, Kupari sanoo.

”Yritän varoa asetelmaa, jossa ortodoksisuus on niin esteettistä eikä luterilaisuudessa ole mitään kaunista. Luterilaisuus on vain estetiikaltaan erilaista. Meillä on sitä paikat täynnä. Ei kirkkorakennuksia aina erota teattereista tai virastoista.”

Ja sitten on mysteerin ulottuvuus. Ihmeet ja kysymykset, joihin ei voi järkeillä vastauksia, ovat omalla tavallaan immuuneja sekularismille. Luterilaisuus on tässä maailmassa ja rationaalista, ortodoksiusko irti siitä.

”Varmasti luterilaisuudessakin on samoja ominaisuuksia, mutta haastateltavani ovat löytäneet niitä juuri ortodoksisuudesta”, Kupari sanoo.

 

Kirjailija Michel Houellebecqin Alistuminen-romaanissa François, elämäänsä kyllästynyt mies, etsii lohtua luostarista, mutta turhaan. Kirja on Houellebecqille tyypillinen provokaatio.

Fiktiivisessä Ranskassa valtaa pitää islamilainen puolue ja ”perinteiset arvot” ovat taas kunniassa. Myös François löytää lohdun vanhoillisesta islamista, jolle pyhä on yhä pyhää ja pysyvä pysyvää – toisin kuin juuri millekään muulle instituutiolle.

Kupari kertoo, että myös moni ortodoksiuskoon kääntynyt on pettynyt vallalla oleviin arvoihin. Ortodoksiusko on vaihtoehto, instituutio, joka vaalii jämerästi arvojaan.

”Useampi on tuonut esiin ilmastonmuutoksen ja jatkuvan kasvun ristiriidan. Kokeneet, että tarvittaisiin kipeästi arvoja, jotka eivät pohjautuisi ajatukseen kuluttajuudesta ja yksilölähtöisyydestä.”

Evankelis-luterilaisuus vieraannuttaa syystä, jota moni luterilaiselta kirkolta vaatii: mukautumista nyky-yhteiskuntaan. Kirkon asema on niin merkittävä, että se joutuu elämään ajassa ja käymään keskustelua siitä, miten se määrittää suuntansa, ketkä sen määrittävät ja miksi.

”Monille se näyttää siltä, että kirkko on unohtanut ydintehtävänsä eli kristillisen ilosanoman levittämisen.”

Ortodoksikirkko on pieni vähemmistö, joka voi pysytellä kriittisen etäisyyden päässä. Arkkipiispa Leo ei arvojohda Suomea moraalikysymysten ristiaallokossa. Kirkolta ei kysellä kantoja, se ei muodosta ”uhkaa” tai ”vastavoimaa”. Se voi suhtautua yhä penseästi vaikkapa naispappeuteen.

Tilanne ei ole muuttumassa, Kupari arvioi. Suuret päätökset tehdään patriarkaatissa eikä kansallisissa kirkoissa.

”Kun haastateltavilta kysyi epäkohdista, suuri osa mainitsi naispappeuskysymyksen ja sanoi olevansa siitä eri mieltä. Samaan aikaan he korostavat, että kirkon vahvuus on pysyvyys ja se, ettei sen tarvitse mukautua.”

 

Nuorempana keskiuusimaalaisuus ei merkinnyt Helena Kuparille oikein mitään. Nyt hän on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Keravalle.

Nuorempana keskiuusimaalaisuus ei merkinnyt Helena Kuparille oikein mitään. Nyt hän on muuttanut takaisin kotikaupunkiinsa Keravalle.

Vielä sata vuotta sitten uskontoon liittyi yksi kysymys ylitse muiden: kuinka pelastut? Nyt siitä on tullut kovin uhanalainen.

Kupari tutki väitöskirjassaan Karjalan evakkoja, joille ortodoksiusko oli varsinkin sekä identiteetin lähtemätön osa että muisto kaikesta menetetystä. Siitä, mitä äiti, isä tai mummo olivat opettaneet, pidettiin kiinni, vaikka sitä piti uudella kotiseudulla piilotella. Uudet naapurit sorsivat ja ryssittelivät, ikoneja pidettiin kuvienpalvontana.

”Ortodokseista 90 prosenttia meni seka-avioliittoihin, ja heistä enemmistö kastoi lapsensa luterilaisiksi”, Kupari sanoo.

”Kun evakoilta kysyi, harmittaako, kun lapset eivät ole ortodokseja, valtaosa korosti sitä, että täytyy pysytellä uskonnossa, johon on kerran kastettu. Heillä oli sanontakin, että jokainen tulee toimeen omalla uskollaan.”

Nykyaikainen uskonnollisuus taas on entistä enemmän oman identiteetin palanen, jonka voi suunnilleen poimia buffetpöydästä: vähän kaikki on ihan okei, ja rusinoita voi kaivella pullista, koska itsellehän sitä tehdään.

Henkisyys on nousussa. Noituuteen, kristalleihin ja horoskooppeihin on liittynyt feministisen emansipaation lisäkierre, miehiin vetoaa luonnonusko. On kursseja, retriittejä, opettajia, oppaita, guruja, meditaatiota, yleistä voimaantumista. Yksilön kokemus on etusijalla.

Kupari arvioi, että ortodoksisuudessa vetoavissa asioissa on paljon yhtäläisyyksiä muihin henkisiin trendeihin. Onko ortodoksikirkkokin enemmän ajassa kiinni kuin aikoihin? Ainakin Valamon fiksattu brändi vaikuttaa siltä.

”Miten tämän sanoisi, ettei se kuulostaisi lattealta tai opportunistiselta… Ortodoksisuudella on mielikuva henkisiin asioihin keskittyvänä putiikkina. Tätä auraa voi sitten hyödyntää vaikka opistotoiminnan markkinoinnissa.”

Mutta: ”Varmasti ortodoksisen kirkon edustajat ja osa haastateltavistani haluaisivat tehdä radikaalin pesäeron uushenkisyyteen ja korostaa tradition ydintä ja alkukristillisyyden perinnettä. Kyse ei ole eklektisistä valinnoista, vaan koko pakettiin sitoutumisesta.”

Erityistä jäsenryntäystä ei silti ole näkynyt. Liittyjiä on, mutta niin myös eroajia. Viime vuosina ortodoksikirkon jäsenmäärä on ollut hienoisessa laskussa.

”Meillä ei oikein ole sanoja puhua omasta jumalasuhteestamme, ehkä se ei ole ihan tabu, mutta jotain äärimmäisen intiimiä kuitenkin.”

Haastattelua seuraavana päivänä Kuparilta tulee pitkä sähköposti. Hän kirjoittaa, kuinka modernisaatio on vähentänyt uskonnollisten instituutioiden vaikutusvaltaa ja lisännyt individualismia. Samalla henkilökohtaisesta uskonnollisuudesta on tullut yksityisasia, josta on epäsopivaa puhua.

”Meillä ei ehkä oikein ole sanoja puhua esimerkiksi omasta jumalasuhteestamme, ehkä se ei ole ihan tabu mutta jotain äärimmäisen intiimiä kuitenkin”, Kupari kirjoittaa.

”Oireellista on myös se, että emme puhuneet lainkaan minun mahdollisesta uskonnollisesta vakaumuksestani. Olin valmistautunut puhumaan siitä jotain, mutta kun et kysynyt siitä suoraan, en ottanut sitä esiin…”

”Oma vakaumukseni on aihe, josta minun on vaikea puhua (!). Koen kuitenkin myös hieman epäeettiseksi sen, että analysoin julkisesti toisten ihmisten vakaumusta mutta en tuo omaa asemaani esiin.”

 

Suomessa – toisin kuin Yhdysvalloissa – julkinen vakaumus on seremoniallista, Jumalan siunaus uudenvuodenpuheessa, ja siinä se. Eikä se katso yhteiskunnallista asemaa. Vaikka pääministeri oli lestadiolainen, ei häneltä tivattu, miten vakaumus vaikuttaa politiikkaan.

Kupari ajattelee, että hänellä itsellään on yhtä subjektiivinen vakaumus kuin haastatelluillakin.

”Uskonto on tosi herkkä valta-asemille. Haluan välttää asetelmaa, että tässä on sekulaarin tieteellisen maailmankuvan sisäistänyt objektiivinen tutkija, joka tarkastelee alkuasukkaiden outoja tapoja ja uskomuksia”, Kupari kertoo videohaastattelussa muutama päivä myöhemmin.

Kupari oli aina kiinnostunut perimmäisistä kysymyksistä. Hänestä piti tulla tähtitieteilijä. Niin universumin salat selviäisivät. Lukion jälkeen hän pääsi pitkän matematiikan laudaturin avulla opiskelemaan matematiikkaa.

Historia olisi kiinnostanut enemmän. Kupari oli pärjännyt koulussa suorittamalla asiat, joita häneltä pyydettiin. Yliopistolla koealue oli vuosisata, josta piti itse päättää, mitä lukea ja mikä on tärkeää. Se tuntui mahdottomalta.

Matematiikka ei enää ollutkaan helppoa, vaan ”ylivoimainen pala”, eikä sen kanssa pärjännyt yksin.

”Kävi ilmi, että lukiossa meille oli opetettu kirveellä veistetyt versiot niistä asioista. Eivät ne olleetkaan samalla tavalla mekaanisesti opeteltavia”, Kupari sanoo.

Tuli kriisi. Ja toinenkin. Kupari kaipasi yhä vastauksia vuosia askarruttaneisiin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Hän päätti ratkaista ongelmaa opiskelemalla uskontotiedettä. Selvisi, miten ihmiset olivat tuskailleet samojen kysymysten parissa eri aikoina ja eri paikoissa. Helpotti.

Koti oli ollut ”tavallinen” luterilainen, ”aavistuksen keskivertoa aktiivisempi, ehkä”. Oman suvun henkinen perintö mietitytti. Kupari itse kuitenkin erosi kirkosta, fiilispohjalta.

”Se oli nuoren ihmisen ratkaisu. Ei mikään superjuttu.”

 

Stereotyyppinen julkiateisti on mies, fedorapäinen, omasta mielestään rationaalinen ja joskus militantti – eikä tiedä typerämpää kuin uskovaiset, joiden typeryydestä tulee yhteisöiksi kasautuessaan vaarallista.

Kuparille ateismissa ei ole kyse rationaalisuudesta.

”Ei se ole sitä, että tiede osoittaisi, ettei jumalaa ole olemassa. Mulla on eksistentiaalinen kokemus siitä, ettei ole mitään korkeampaa voimaa.”

Kun Kupari on tutkinut ensin ikäihmisten ja nyt oman viiteryhmänsä uskonnollisuutta, hän on oppinut arvostamaan uskontoja yhä enemmän.

Kuten tutkittavansa, erityisen mielellään Kupari olisi jonkin yhteisön jäsen.

”Olen kateellinen ihmisille, joilla on uskonto. Se olisi hienoa, mutta toistaiseksi näin.”

Sisältö