Sairaanhoitajalla on suuri tehtävä – Kukka Nurmi haluaa pelastaa jokaisen mahdollisen luovutettavan elimen

”Elinluovuttajan tunnistaminen ei koskaan saisi olla kiinni siitä, kuka oli töissä ja mihin aikaan”, sanoo Husin elinsiirtokoordinaattori.
Hanna Jensen
Hän 23.11.2016 18:40

Tilanne on päällä syksyisenä aamuna. Helsingin Meilahden sairaalan kakkoskerroksen tehohoitoon on tuotu yön aikana mahdollisia elinluovuttajia. He ovat potilaita, joita ei enää voida parantaa.

Osastolta soitetaan elinsiirtotoimistoon. Jos potilaan tila etenee aivokuolemaan, alkaa valmistautuminen elinluovutukseen.

Mahdollinen luovutus kiinnostaa myös sairaanhoitaja Kukka Nurmea, 42, joka on tehnyt kolme vuotta töitä, jotta Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa luovutettaisiin elimiä enemmän. Hän pysähtyy kanslian eteen.

Siinä hän piipahtaa lähes joka aamu ja kysyy saman kysymyksen:

”Onko yön aikana ollut mitään?”

Tiskillä tiedetään jo, mitä hän tarkoittaa.

 

Hyksissä havahduttiin 2000-luvun alussa siihen, että sairaalassa tehtiin liian vähän elinluovutuksia, vain noin 80–90 vuodessa.

Mahdollisista elinluovuttajista tunnistettiin koko Suomessa ainoastaan puolet. Suomi laahasi muita Pohjoismaita jäljessä.

Elinsiirrot onnistuivat kyllä. Vuoden kuluttua siirrosta elimistä toimi yli 90 prosenttia. Mutta samaan aikaan Hyksissä oli tuudittauduttu siihen, että elimet tulivat muista sairaaloista.

Elimistä oli koko maassa kova pula. Joka vuosi lähes joka kymmenes jonossa olleesta 300:sta elinsiirtoa odottavasta kuoli, koska elimiä ei löydetty ajoissa.

Sekin tiedettiin, että elinsiirrot ovat halvempia kuin pitkäaikainen hoito. Munuaissiirto säästää yhteiskunnan varoja puoli miljoonaa euroa vuodessa dialyysihoidon kustannuksiin verrattuna.

Lopulta vuonna 2012 johtajaylilääkäri Markku Mäkijärvi perusti työryhmän, johon kuului koko elinluovutusprosessiin osallistuva tiimi. Tavoitteena oli tehostaa koko elinluovutuksen ketju elinsiirtoon asti.

Hus-alueella rakennettiin uudet toimintatavat. Hankkeelle oli saatava myös vetäjä. Joku, joka pitäisi huolen siitä, että sanoista ryhdyttäisiin tekoihin.

Elinluovutuskoordinaattoriksi valittiin sairaanhoitaja, työnohjaaja ja opettajan töitä tehnyt vantaalainen Kukka Nurmi.

Hänen esimiehensä, toimialajohtaja Maaret Castrén sanoi Nurmelle:

”Päivystyspoliklinikoidemme läpi kulkee vuodessa 140 000 potilasta. Heitä hoitaa 500 hoitajaa. Sinua tarvitaan muistuttamaan tätä systeemiä, etteivät potentiaaliset elinluovuttajat mene epähuomiossa ohi.”

Nurmella oli kokemusta elinsiirtopotilaiden hoitamisesta sydänkirurgisella teho-osastolla, mutta hän ei ollut lääkäri vaan hoitaja.

Häntä pidettiin hullunrohkeana.

”Onnea vaan”, sanoi kollega.

 

Nurmi oli työskennellyt sairaanhoitajana päivystyksessä vuosia. Elinluovutustilanteita hänkin oli nähnyt vain harvoin.

Kuinka se on edes mahdollista, hän mietti.

Nurmi oli aikaisemminkin ollut mukana uudistamassa sairaalan käytäntöjä. Muun muassa sitä, että potilaat saattoivat tulla leikkauksiin suoraan kotoa sen sijaan, että viettivät ensin sairaalassa yön. Säästyi rahaa ja vuodepaikkoja.

Tällä kertaa Nurmi tiesi, että hän joutuisi rikkomaan sairaalan tiukkaa hierarkiaa. Hän tiesi, että saisi elinluovutuksista muistuttavan viestin läpi vertaisilleen, mutta kulkisiko se alhaalta ylöspäin, lähihoitajasta osastonylilääkäriin?

”Tosin minä en nyt hirveästi noista nimikkeistä perusta… menen asia edellä”, Nurmi sanoo Hyksin Tornisairaalassa.

 

Lokakuussa Kukka Nurmi seisoi Helsingissä Kolmen sepän patsaalla ja jakoi elinluovutuskortteja. Niissä luki: ”Sano kyllä elinluovutukselle, kerro tahtosi läheisillesi ja välitä tietoa eteenpäin.”

Miksi luovuttaisit itse, ohikulkija kysyi häneltä.

”Sen suurempaa lahjaa ei voi antaa”, Nurmi vastasi.

Yksi elinluovuttaja voi pelastaa parhaimmillaan monta, useimmiten muutaman.

Ihmiseltä toiselle voidaan siirtää munuaiset, maksa, sydän, keuhkot, haima ja sarveiskalvot. Ohutsuolia on siirretty muutamia, kasvot Suomessa kerran.

Laki ihmisen elinten, kudoksen ja solujen lääketieteellisestä käytöstä muuttui meillä vuonna 2010. Silloin siirryttiin tietoisesta suostumuksesta oletettuun suostumukseen, mikä tarkoitti, että elimiä saatettiin alkaa irrottaa kuolleelta ihmiseltä, jos ei ollut syytä olettaa, että hän olisi sitä eläessään vastustanut.

Käytännössä omaisia kuitenkin kuullaan.

 

Rauhallinen huone. Lääkäri kättelee.

Lääkärin ja hoitajan lisäksi paikalla ovat aivokuolleen potilaan omaiset. Potilaan tila on kriittinen eikä ennustetta ole.

Sen lääkäri kertoo ensin. Sitten hän kysyy:

”Keskustelitteko koskaan läheisenne kanssa elämän loppuvaiheen hoidosta tai toivomuksista? Oletteko tietoisia elinluovutuksen mahdollisuudesta ja merkityksestä?”

Näin keskustelu alkaa, kun lääkäri noudattaa asiantuntijatyöryhmän tekemää Kuoleman toteaminen ja omaisen kohtaaminen -opasta.

Lääkäri kertoo myös, jos elintoimintoja pidetään yllä enää vain mahdollisen elinluovutuksen takia.

”Se ei kuitenkaan koskaan tarkoita, etteikö potilasta yritettäisi ensin hoitaa parantumaan kaikin keinoin”, Nurmi muistuttaa.

Jos aivokuolema on todettu, lääkäri ei enää puhu potilaasta vaan kuolleesta. Silloin lääkäri ei käytä sanaa hoitaa.

Elinluovutuskeskustelua ei ole helppo käydä. Varsinkaan, jos mahdollinen luovuttaja on nuori.

Mutta.

”Jos yksikin omainen vastustaa elinluovutusta, prosessi lopetetaan”, Nurmi sanoo.

Laista huolimatta?

”Kyllä.”

Vuonna 2013 yksi omainen kielsi Hyksissä elinluovutuksen. Tänä vuonna yhden elinluovuttajan omaiset kielsivät sydämen ottamisen.

 

Ensimmäisen vuoden Kukka Nurmi kiersi Hus-alueen sairaaloissa. Hän rakensi elinluovutuksista vastaavien työntekijöiden verkoston. Hän vieraili yksiköissä kerran viikossa ja puhui elinluovutuksesta.

Hän ilahtui, kun hän näki Töölön sairaalan päivystäjän puhelimen. Siihen oli liimattu keltainen tarra, jossa luki: ”Kyllä elinluovutukselle.”

Mallia otettiin myös ulkomailta.

Espanjasta, elinluovutuksen Euroopan ykkösmaasta, kopioitiin tapa tunnistaa mahdolliset elinluovuttajat teho-osastojen ulkopuolellakin, esimerkiksi ensihoidossa ja päivystyspoliklinikoilla.

Heitä olivat neurologisesti kriittisesti sairaat potilaat, joilla oli kallonsisäisiä verenvuotoja tai aivovamma – mutta myös aivoverenkiertohäiriöitä tai epäselvää tajuttomuutta.

Pikkuhiljaa uskallettiin sanoa ääneen röntgenkuvauksen jälkeen, että ”muistattehan elinluovutuksen mahdollisuuden”.

Työryhmän ja Nurmen työn jälki alkoi näkyä. Kun vuonna 2013 elinluovuttajia oli 95, heitä oli viime vuonna 126.

 

’Hyvä omainen, haluamme sairaalan puolesta kiittää teitä läheisenne elinluovutuksesta. Elinluovutus pelastaa vakavasti sairaita ihmisiä. Toivomme teille voimia jatkaa surunne keskellä”, kiitoskirje alkaa.

Sellaisen Kukka Nurmi lähettää Hyksin nimissä omaisille, kun elinluovutuksesta on kulunut kolme kuukautta.

Kiitoskirjeellä sairaala ottaa osaa. Siinä tarjotaan kuolleen läheisille mahdollisuutta ottaa yhteyttä tai tulla tapaamaan.

”Omaisilla on tarve kerrata sitä, mitä tapahtui”, Nurmi sanoo.

”Kuolema on omaisille sokki ja kriisi, ja senhetkisiä keskusteluja on vaikea muistaa.”

Eräs nainen järkyttyi kiitoskirjeestä. Oliko hänen edesmennyt miehensä elinluovuttajakin? Lapset muistivat keskustelun.

”Lopulta leskestä tuntui, että kuolemasta oli seurannut jotain hyvääkin”, Nurmi sanoo.

Oulun yliopistollisesta sairaalasta otettiin vuonna 2013 oppia vainajien tietojen läpikäymisestä. Nyt tiedetään, että viime vuonna ei menetetty enää ainuttakaan potentiaalista luovuttajaa.

”Ei missattu mahdollisuutta antaa toiselle potilaalle parempi elämä”, Nurmi sanoo.

 

Silloin tällöin Nurmi seisoo Tornisairaalan neuvonnan edessä ja odottaa omaisia. He ovat niitä, joiden läheistä on aluksi hoidettu muualla ja sitten tuotu Hyksiin elinluovutukseen. Nurmi vie omaiset hyvästelemään vainajaa.

Hän on oppinut ammatissaan hyväksymään kuoleman.

”Elämä loppuu kuolemaan. Kuolema pysäyttää aina, eikä siihen koskaan totu, mutta sen kanssa oppii ja pystyy elämään.”

Silti kuolematilanteet kuormittavat hoitohenkilökuntaa. Esimerkiksi äkillisen elvytystilanteen jälkeen hoitajat keskustelevat tapahtuneesta. Se vähentää stressioireita.

Kukka Nurmi ajattelee elinluovutuksesta näin:

”Se ei ole irrallinen osa kuolemaa vaan osa sitä. Se on osa ihmisen elämän loppuajan hyvää hoitoa.”

Tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä elimiä on luovutettu Suomessa 102 kertaa. Jonossa odottaa yli 400 ihmistä.

Kaikki luovuttajat ovat olleet aivokuolleita. Suomen laki sallisi elinten luovutukset myös niiltä, joiden sydän on pysähtynyt, mutta toistaiseksi elimiä ei heiltä siirretä. Esimerkiksi Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa sydänkuolleilta luovuttaminen sallitaan, ja niissä maissa jokainen vainaja on potentiaalinen luovuttaja.

Munuaisen luovuttajina voisivat toimia nykyistä useammin myös omaiset.

Vaikka meillä on jo tehty vuoteen 2018 asti kansallinen elinluovutuksen toimintaohjelma, meiltä puuttuu koko maan Kukka Nurmi, ihminen, jonka hyppysissä elinluovutusasiat olisivat valtakunnallisesti. Sosiaali- ja terveysministeriö, Hyks ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eivät ole ratkaisseet, kenen alaisuudessa koordinaattori työskentelisi.

”Sitä on mietitty jo monta vuotta.”

 

Viime kesänä Nurmi käytti kesälomastaan viikon Vantaalla elinsiirron saaneiden lasten kansainvälisellä leirillä. Samaan aikaan pidettiin myös elinsiirron saaneiden EM-kilpailut. Nurmi toimi leirillä vapaaehtoisena ohjaajana. Monet lapsista olivat antaneet uusille sisäelimilleen nimiä samalla tavalla kuin pehmoleluilleen.

Nurmella oli mukana hänen 10-vuotias poikansa. Hän ei ollut kertonut pojalleen, että muissa lapsissa oli jotakin erityistä.

Lapset kysyivät pojalta, mitä tämä oli saanut.

Poika ei ymmärtänyt. Miten niin mitä?

Hän vastasi, että lemmikkikilpikonnan, polkupyörän ja älykellon.

”Ei se mitään”, muut lapset sanoivat. ”Voit silti pelata meidän puolella. Sä voit olla mokke.”

Lapsia katsellessaan Nurmi ajatteli hartainta toivettaan. Että jokainen kertoisi tahtonsa elinluovutuksesta läheiselleen.



Kukka Nurmi

  • Ikä: 42
  • Syntymäpaikka: Tampere
  • Kotipaikka: Vantaa
  • Koulutus: sairaanhoitaja, työnohjaaja
  • Työ: Hus-alueen elinluovutuskoordinaattori
  • Perhe: mies ja poika
  • Harrastukset: yhdistys- ja vapaaehtoistyö, lukeminen, urheilu

Elämäni kuva

”Kuvassa ovat vanhempani ja poikani vuonna 2008. Perheessämme positiivisuus ja periksiantamattomuus kulkevat sukupolvelta toiselle. Perhe on elämäni suurin tuki.”

”Kuvassa ovat vanhempani ja poikani vuonna 2008. Perheessämme positiivisuus ja periksiantamattomuus kulkevat sukupolvelta toiselle. Perhe on elämäni suurin tuki.”