Lapin Jeanne d’Arc

Lapsena Riikka Karppinen rakastui Viiankiaavan suursuohon. Sitten kaivosyhtiö tuli kertomaan, että sen alla on malmiaarre.

Hän 27.04.2018 06:00
Teksti Susan Heikkinen Kuvat Marjo Tynkkynen
Riikka Karppinen ja Helsingin Luonnontieteellisen museon hirvi.

Jos ampuisi, niin tuohon pitäisi osua. Lavan taakse.

Riikka Karppinen pysähtyy Helsingin Luonnontieteellisen museon täytettyjen hirvien eteen – ja on saman tien sodankyläläisellä suolla yksitoista talvea sitten.

Hän oli kolmentoista, jo pitempi asettaan.

Veli lähestyi hiihtäen suon toiselta laidalta. Jos metsäsaarekkeessa olisi hirvi, se pakenisi suoraan siskon eteen.

Niitä lähtikin kaksi. Uros edellä ja lehmä perässä. Hirvet huomasivat myös tytön ja karkasivat täyttä laukkaa. Lumi pöllysi.

Tyttö epäröi.

Hän oli ollut passissa harvoin eikä ollut koskaan itse kaatanut hirveä.

Kerran hän oli jättänyt ampumatta ja saanut siitä kovat haukut. Silloin oli lähdetty vasankaatolupaa käyttämään, eikä hän ollut hennonut tappaa sitä yhtä pientä, joka vilpittömästi töllisteli tuuheiden silmäripsiensä alta suoraan kiikaritähtäimeen.

Hirvet loittonivat nopeasti. Mutta veli oli hiihtänyt ajomiehenä kilometritolkulla ja suuttuisi varmasti, jos laukausta ei kuuluisi.

Ei hän tietenkään osuisi enää. Hän tähtäsi kuitenkin, nosti piippua hieman ylös ja lähetti luodin matkaan.

 

Luonnontieteellisen museon Suomi-osasto on Riikka Karppisen lempipaikkoja. Hän ei ole biologi vaan pohjoismaisen nuorisoliiton järjestösihteeri ja suomen kielen opiskelija, mutta hänellä on kaipuu kotiseudulle. Museo vie niin lähelle postinumeroa 99660 Kersilö kuin Helsingissä voi päästä.

Vitriinistä kahlaajien joukosta löytyy taivaanvuohi. Hän muistaa, miten se toivotti hänet tervetulleeksi Viiankiaavan suursuolle, jonne oli kotoa vain pari kilometriä matkaa. Kun isä eräänä keväänä rakensi sinne retkeilijöiden käyttöön pitkospuita, kahdeksanvuotias tytär pääsi mukaan. Hän ihmetteli, missä olivat lampaat, kun kerran mäkätystäkin kuului.

”Taivaanvuohi ottaa ikään kuin vauhtia ja tekee syöksyn. Pyrstösulista lähtee se ääni.”

Tyttö ajatteli, että muualla on samanlaista. Hän ei vielä tiennyt, että Viiankiaapa on eurooppalaisittain poikkeuksellinen suoluonnon aarre: 66 neliökilometriä aapoja, koivulettoja, kaarkoiksi kutsuttuja kulkukelpoisia jänteitä ja metsäsaarekkeita. Yli 90 lintulajia, 32 niistä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.

Viiankiaapa suojeltiin Natura-alueeksi. Lukuisten sukujen, Karppistenkin, vanhoja maita myytiin valtiolle.

Kun tyttö oli kymmenen, suolle alkoi ilmestyä uusia kulkijoita. Huhuttiin koekairauksista ja kaivoksesta. Ei se paha huhu alkuun ollut. Isäkin oli kaivosmies, Pahtavaaran kultakaivoksen pääluottamusmies.

Kun tyttö oli viidentoista, kaivosyhtiö Anglo American julkisti tiedon: suojellun suon alla piili nikkeli- ja kupariaarre, sekin poikkeuksellinen koko Euroopassa. Kaivoksen nimeksi tulisi Sakatti, niiden lampien mukaan, jotka tytön mummo vielä äskettäin oli omistanut.

Lukiolaisena tyttö lähetti kirjeitä tiedotusvälineille ja kävi monta kertaa Helsingissä tapaamassa päättäjiä. Ympäristövaliokunnan puheenjohtaja. Ympäristöministeri. Ministeriön kansliapäällikkö. Tiedättekö, mitä minun kotikylässäni tapahtuu? Eihän suota voi ensin suojella ja sitten myydä kaivosyhtiöille? Tehkää jotain!

Mutta eivät he tehneet. Tytöstä tuli Viiankiaapa-aktivisti.

Se oli asetelma, joita yleensä löytyy vain elokuvista. Sodankylän Jeanne d’Arc, kaivosmiehen nuori tytär, nousee vastustamaan kansainvälistä kaivosjättiä.

Ranskalainen 1400-luvun maalaistyttö nousi englantilaisia valloittajia vastaan, ja nykypäivän Suomen tarinastakin löytyy britti: Jim Coppard, Anglo Americanin malminetsijä, joka maailmanmiehen elkein saapui eräänä päivänä Kersilön kyläkoululle esittelemään tulkin välityksellä kaivosyhtiön löydöksiä ja suunnitelmia.

”Tosi kolonialistista”, Karppinen muistelee. ”Myöhemmin olen ajatellut, että tuo ainakaan ei ole se tapa, jolla ihmiset saadaan puolellensa.”

”Retkeilyä on pidetty meillä päin eteläläisten hommana.”

Riikka Karppisen ja Jeanne d’Arcin tarinat erkaantuivat heti aikuisiässä.

D’Arc paloi roviolla. Karppinen aloitti kunnanvaltuustossa.

Siinä tehtävässä hän oli 18-vuotiaana Sodankylän kaikkien aikojen nuorin ja ensimmäinen vihreä.

”Kylällä sanottiin, että kun nuoret ihmiset muuttaa täältä pois, ne jättää luottamuspaikat ja äänet menee hukkaan. Ajattelin, että mie haluan osottaa tämän vääräksi.”

Hän meni Helsinkiin, armeijaan ja yliopistoon, mutta matkustaa yhä Sodankylään jokaiseen kokoukseen, lähes aina junalla. Siellä missä puhutaan hoon päältä, hän on eniten oma itsensä.

Oma isä Juha Karppinen oli istunut valtuustosalissa jo vuosia vasemmistoliiton edustajana, joten perheessä oli lappilaisittain melkoinen railo. Lapissa vihreät on nähty puolueena, joka kieltäisi kaivokset, hakkuut, jokien valjastamisen ja vieläpä lentokoneet, jotka tuovat turisteja. Kuinka sitten elettäisiin ollenkaan?

Suomalaiset ovat nähneet Lapin luonnon elannon kautta.

”Meilläkin, kun on lähdetty mettään, on annettu sankot käsiin, että noukit sieltä nyt marjoja. Tai jos syksyllä on lähdetty, niin on pitänyt saada se hirvi kaadettua. Aina kun lähdetään, siinä on joku suoritus, joku tavoite. Retkeilyä on pidetty meillä jotenkin eteläläisten hommana. Että mennään tyhjän päiten kävelemään mettään.”

Kasvaessaan hän tajusi, että luonto antaa paljon muutakin kuin hyödykkeitä kotiin tuomisiksi.

”Istuskella mättään päällä ja haistella kasveja ja olla nuotiolla. Kaikki tällainen kiinnosti aina, mutta sitä ei oikein saanut tehdä. Minusta se on harmi. Se vieraannuttaa luontokokemuksesta.”

Mutta kotona on aina kannustettu omiin mielipiteisiin, Karppinen sanoo. Eikä hän ole kieltämässä kaikkia kaivoksia, kuten ei isäkään hyväksymässä kaikkia millä tahansa ehdoilla.

 

Nämä on Sodankylästä”, sanoo Riikka Karppinen ja näyttää Luonnontieteellisen museon isot ametistilohkareet.

Myös melkein jokainen Suomen luonto -osaston eläin tuo mieleen paikan, tapauksen tai lapsuusmuiston.

Riekot – se kesy yksilö, jota hän ruokki mustikoilla.

Kärpät ja lumikot, jotka vilahtelevat kotipihalla.

Saukot, joiden leikkisää mäenlaskua voi seurata Kitisen rantapenkoilla.

Ja sitten siellä on kaikki se, joka jopa 23-vuotiaallakin kuuluu enää vain lapsuuteen.

Luonnontaimenet ja siiat, jotka uusien voimalaitosten ketju vei Kitisestä, yhdestä Kemijoen päähaaroista, 2000-luvun alussa.

Hanhet, joiden pyyntiin isä ei enää syksyisin lähde, koska niitä ei enää ole metsästettäväksi asti.

Ja metsot, joita ennen saattoi nähdä teidenkin varsilla.

”On pelottavaa, että minunkin elinaikana mettot on vähentyneet tosi paljon pohjosessa. Viime kesänä olin Viiankiaavalla yötä ja ihan hirviällä ryminällä semmosesta vanhasta aihkipetäjästä lähti metto. Kesti hetken tajuta, että mikä se oli, kun oli niin monta vuotta siitä kun olin viimeksi nähnyt.”

Suuret kaivos-, energia- ja liikennehankkeet ovat Lapille väärä suunta, sanoo Riikka Karppinen.

Vuoden 2017 kuntavaaleissa Riikka Karppinen oli 240 äänellä koko Sodankylän ääniharava.

”Minut, vihreys ja tällä tavalla ajatteleminen on hyväksytty pohjoisessa”, hän tulkitsee tuloksen kertovan.

”Mie tiedän, miten kääntyminen tämmöiseksi tapahtuu, koska olen itse kokenut sen. Tuntuu, että on velvollisuuteni viedä täältä etelästä oppimiani asioita pohjoiseen ja yrittää kertoa ihmisille, että miksi vihreät ajattelevat näin.”

Vaaleissa sattui myös jotain, joka horjutti hänen luottamustaan ”koko systeemiin”.

”Se oli tosi erikoinen tapaus”, hän sanoo diplomaattisesti. ”Olihan se herättävää.”

”Vihreät epäilivät vilppiä kuntavaaleissa”, otsikoi Suomen Kuvalehti.

Vaali-iltana vihreät saivat kaksi lisäpaikkaa valtuustoon. Tarkistuslaskennassa Karppisen äänet vähenivät kahdella ja valtapuolue keskusta sai yhden lisää. Se käänsi yhden valtuustopaikan vihreiltä keskustalle. Sodankylän vihreät halusivat tarkistaa äänet vielä itse, mutta kokivat, että paikallinen vaalilautakunta teki sen käytännössä mahdottomaksi.

Tapaus vietiin hallinto-oikeuden selvitettäväksi.

Maaliskuussa 2018 oikeus palautti Karppisen äänet ja hylkäsi keskustan äänen. Keskustalainen putoaa valtuustosta ja Karppinen saa johtamaansa valtuustoryhmään kolmannenkin vihreän.

 

Heistä kuulemme vielä, kertoi kokoomustaustainen ajatuspaja Linja syksyllä 2017 haarukoidessaan nuorista vaikuttajista lupaavimmat tulevaisuuden poliitikot.

Riikka Karppinen oli Linjan listauksessa lupaus numero 16.

Viiankiaapa-aktivismi kasvatti yhteiskunnallista kompetenssia, mutta niin tekivät myös nuorisopolitiikka, armeija Santahaminassa, johtajakausi Ruotuväki-lehdessä ja vuosi Varusmiesliiton pääsihteerinä.

Ruotuväessä hänen alaisenaan oli Eemeli Peltonen, tuttu mies jo nuorisojärjestötoiminnasta. Nykyään Peltonen on Karppisen kihlattu, demarinuorten 1. varapuheenjohtaja, Järvenpään kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja Linjan listauksen lupaus numero 1.

”Isoin unelmahan olisi olla Lapin ensimmäinen vihreä kansanedustaja”, Karppinen sanoo.

Kaivokset, lisääntyvät hakkuut, Jäämeren rata, Sierilän voimalaitos, kaikki nämä hankkeet. Tämä suunta, johon Lappi on menossa, on täysin väärä.”

Hänen mielestään tarvitaan ehdolle joku, joka tarjoaisi lappilaisille mahdollisuuden asettua näkyvästi nykysuunnan vastaiselle kannalle.

”Tällä hetkellä ketään sellaista ei ole.”

Viiankiaapa on vielä entisellään. Sille on kasvanut oma suojelijajoukkonsa.

Kaivosyhtiö jätti kaivosta koskevan ympäristövaikutusten arviointiohjelman helmikuussa, ja itse selvitys valmistuu kesällä 2019. Sakatin monimetallikaivoksen päätuotteet olisivat kupari- ja nikkelirikaste. Kaivos louhittaisiin maan alle, mutta suon monimuotoisuus saattaisi silti kärsiä.

Natura- ja soidensuojelustatusten purkaminen metallikaivoksen takia olisi ennakkotapaus Euroopassa. Muista syistä Natura-alueisiin on kajottu ennenkin.

Riikka Karppinen olisi 33, kun kaivoksen rakentaminen alkaisi.

Hän olisi 55, kun malmista tyhjennetty kaivos ajettaisiin alas.

 

Luodilla oli matkaa yli kolmesataa metriä.

Eihän tässä näin pitänyt käydä, 13-vuotias Riikka Karppinen ajatteli, kun takimmainen juoksevista hirvistä kaatui lumeen.

Hirven kohtaaminen sumuisilla soilla ja kosteutta varisevissa pusikoissa oli aina ollut jotenkin taianomaista. Isoa eläintä ei kuullut, aina se vain ilmestyi yllättäen näkyviin, jos oli ilmestyäkseen. Mutta nyt kun itse kaadettu hirvi makasi elottomana maassa, lumous oli särkynyt.

Hän otti vyöltä koivukahvaisen puukon, jonka oli saanut 10-vuotislahjaksi, pisti terän hirven kaulaan ja päästi sen veret.

Kun sisko ja veli yhdessä suolistivat hirvilehmän, he näkivät, että luoti oli osunut sydämeen.

Suomen 90. itsenäisyyspäivän ilta hämärtyi.

Kyllä hän ajomieheksi taas lähtisi. Tekisi osansa ja söisi lihan hyvällä ruokahalulla.

Mutta enää hän ei ampuisi.

kuka

  • Riikka Karppinen
  • Ikä: 23
  • Syntymäpaikka: Sodankylä
  • Asuinpaikka: Järvenpää
  • Työ: järjestösihteeri Pohjola-Nordenin Nuorisoliitossa
  • Koulutus: opiskelee Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta
  • Perhe: kihlattu Eemeli Peltonen, Järvenpään kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (sd)
  • Harrastukset: ulkoilu ja kuntosali
Sisältö