Pro-tukipisteen Jaana Kauppisen oivallus: Prostituoituja ei tarvitse pelastaa

"Heidän lopettamishalunsa oli meidän päässämme.”
Hän 7.3.2014 05:04
Jaana Kauppinen Pro-tukipisteen tiloissa Helsingissä. © Pekka Holmström

Jaana Kauppinen syntyi kuukausi sen jälkeen kun hänen isosiskonsa Ulla oli kuollut.

Kuoleman aiheutti aivokalvontulehdusta seurannut yleistulehdus. Sisko oli kuollessaan vuoden vanha.

Kuolema yllätti. Äiti oli katsellut ulos ikkunasta ja nähnyt naapurin Veikon kävelevän taloa kohti. Kauppisilla ei ollut puhelinta. Oli sovittu, että sairaalasta soitettaisiin naapuriin. Äiti luuli, että naapuri oli tulossa kertomaan, että Ulla on parantunut.

Sen sijaan Veikon tehtävä oli kertoa suru-uutinen.

Kauppinen muistaa, kuinka he kävivät Ullan haudalla ja kuinka pieneltä arkku näytti hautajaisista otetuissa valokuvissa.

”Olen syntynyt tilanteeseen, jossa äitini on täytynyt olla ihan sokissa”, Kauppinen kertoo.

Hänen vanhempiensa avioliitto kariutui samoihin aikoihin, ja äidistä tuli kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja. Äiti hoiti tilauksia leipomossa, ja isä teki ”mitä lie”.

”Opin tuntemaan isäni murrosiässä, mutta hän ei ollut minulle koskaan tärkeä ihminen.”

Kauppiset asuivat mummon luona Myllykoskella rintamamiestalossa, jossa oli neljä huonetta. Mummon kanssa pilkottiin puita, keitettiin kahvit ja kolattiin lunta. Hän kahvitti pitsiä myyviä mustalaisia, koska heillä oli hyvät jutut. Neil Armstrongin kuukävelynkin Kauppinen katsoi televisiosta mummon ja romanikaupustelijoiden kanssa.

”Siinä me yhdessä pähkäiltiin, miten se oli mahdollista.”

Tummanruskeat hiukset ulottuvat yläselkään. Luonnonkiharien suortuvien lomassa kimaltelee harmaita hiuksia.

Kauppisen tukka on ollut pitkä kymmenenvuotiaasta lähtien. Hän kieltäytyi menemästä kampaajalle, koska kampaaja viimeisteli hiustenleikkuun kivuliaasti ohennusveitsellä. Lopputulos muistutti voikukan siemenpalloa.

Kavereiden kanssa Kauppinen hyppäsi korkeutta ja juoksi satasen suoraa Myllykoski Oy:n rakentamalla urheilukentällä. Joskus käytiin kivisotaa. Siinä rintamalinjana oli oja. Ojan toisella puolella asuvat lapset olivat vastustajia.

”Olin ihan älyttömän hyvä pesäpallossa. Minulla oli tarkka heitto. Se tuli niistä kivisodista.”

Kun Kauppinen oli 12-vuotias, hänen vanhempansa avioituivat uudestaan ja perhe muutti Myllykoskelta Lappeenrantaan. Kauppinen vastusti muuttoa.

”Olin ensimmäisenä vuonna aika hissukseen ja hiljaa.”

Vierailut Myllykoskella harvenivat, mutta myllykoskelaisuus jäi.

Koululaisena Kauppinen oli laiska. Kansakoulussa hän ei tehnyt läksyjä, ja oppikouluun hän pääsi lähes lukematta. Oppikoulun toisella luokalla lorviminen kostautui. Hän sai ehdot matematiikasta.

”Olin aina ensimmäinen joka lähti kokeissa. En jaksanut ikinä tarkistaa tehtäviä, koska tiesin, että osaan.”

Kauppinen vakuutteli äidilleen, että osasi asiat, mutta äiti ei taipunut. Hän palkkasi abiturienttitytön opettamaan tyttärelleen prosenttilaskua. Pänttääminen kannatti: Kauppinen läpäisi ehdot.

Opiskelun järki kirkastui vasta lukiossa. Lönnrotin lukiossa oli ahdasta, ja tilaongelmaa yritettiin ratkaista lisäämällä hyppytunteja. Kauppinen vietti hyppytunnit kirjastossa, parhailla penkeillä filosofian ja psykologian hyllyjen vieressä. Hän alkoi lukea persoonallisuuspsykologiaa ja filosofisia yleisteoksia tappaakseen aikaa. Suomenkielisten kirjojen jälkeen hän siirtyi englanninkielisiin.

”Minulle valaistui, mikä opiskelussa on ideana. Kielten oppiminen avasi uuden maailman, kun pystyin lukemaan muutakin kuin suomenkielistä kirjallisuutta.”

 

Kauppinen lorottaa kuumaa vettä pumpputermospullosta.

Pöydänreunalla on avaamaton punaviinipullo, jonka siivooja on tuonut Kauppiselle Venäjältä. Paperipinon päällä on turvapaikka-asianajajan käyntikortti. Ikkunalaudalla on Kauppisen ystävän, kuvataiteilija Makla Laineen tekemä rautalankaveistos, joka kuvaa puuta.

Pro-tukipisteen toimisto sijaitsee jugendtalossa Vuorikadulla Helsingin Kaisaniemessä. Järjestö ajaa seksityöntekijöiden oikeuksia ja tarjoaa heille sosiaali- ja terveyspalveluita. Kauppinen on työskennellyt seksityöntekijöiden parissa lähes yhtämittaisesti 1980-luvun lopulta lähtien.

Vuonna 1990 Helsingin Diakonissalaitos avasi puhelinlinjan prostituoiduille. Silloin termiä seksityöntekijä ei ollut vielä keksittykään. Kauppinen oli mukana perustamassa puhelinpalvelua. Sen nimeksi tuli Prostituoitujen neuvontapiste.

”Mikä sinällään on hassua, kun kukaan meistä ei tiennyt prostituutiosta yhtään mitään. Olin lukenut aiheesta ehkä viisi kirjaa ja muut vähän vähemmän”, Kauppinen kertoo.

”Osa soittajista sanoikin, että te ette nyt taida tietää tästä yhtään mitään.”

Sosiologiaa opiskellut Kauppinen työskenteli puhelinpalvelussa vapaaehtoisesti. Aluksi neuvontapuhelimen työntekijät ajattelivat, että soittajat haluavat eroon prostituutiosta ja heidän tehtävänsä on auttaa siinä.

Sen sijaan moni halusi kertoa työstä, josta ei voinut puhua avoimesti.

”Jokaiselle kertyi ensimmäisen vuoden aikana vähintään yksi soitto, jossa prostituoitu kertoi, ettei halua lopettaa siitä huolimatta, ettei työ ollut ongelmatonta. Aloimme miettiä, että mitä jos olimme alun perin väärässä. Että heidän lopettamishalunsa oli meidän päässämme.”

Prostituoidut tekivät toisinaan seksityötä, koska he olivat hyviä siinä. Jotkut tekivät hommia rahan takia, mutta eivät vastentahtoisesti. Toisille työ oli vastenmielistä, mutta sillä hetkellä paras tapa ansaita elantonsa.

”Pelastamisajatus olisi ollut helpompi. Ei olisi tarvinnut säätää omaa päätään ja rauhoittua kuuntelemaan.”

 

Aivan 1980-luvun alussa Kauppinen sairastui vakavasti. Diagnoosi tuli viime tipassa. Sairaalassa lääkäri sanoi Kauppiselle, ettei hänen elimistönsä olisi kestänyt enää viikkoakaan ilman hoitoa. Lääkäri ei puhunut kuolemasta, sanoi vain, että kyllä se hyvin lähellä oli.

Kauppinen oli viettänyt opiskelijaelämää, jossa enemmän aikaa kului Turun rokkiklubeilla ja aktivistipiireissä kuin yliopiston luentosaleissa. Keikkoja riitti: oli Tavaramarkkinat, Eppu Normaali, Kauko Röyhkä, Sielun veljet, Melrose ja Juice. Välillä marssittiin ydinvoimaa vastaan ja rauhan puolesta, välillä suojeltiin purkutuomion saaneita puutaloja.

Sairastuminen sai Kauppisen tajuamaan oman kuolevaisuutensa. Kun hän toipui sairaalassa, hän katseli Turun kaupunginsairaalan ikkunasta Kupittaanpuistoa. Puistossa käveli kaksi naista, joista toinen talutti pyörää.

”Ajattelin, että vaikka olisin kuollut, nuo naiset silti kävelisivät tuossa.”

Kauppisen oli vaikea sitoutua mihinkään. Jos urasuunnittelu oli aiemmin tuntunut etäiseltä, nyt se kuulosti järjettömältä. Oli pätkää ja projektia. Vuosia myöhemmin hän huomasi, ettei ollut aikoihin ostanut seuraavan vuoden kalenteria edellisvuoden puolella.

”Toisaalta liiallinen varovaisuus puuttui. Jos koin, että kantani oli oikea, minulla oli rohkeutta ja itsepäisyyttä pysyä siinä. En ajatellut seurauksia.”

 

Helsingistä Kauppinen löysi porukan, jota yhdisti rakkaus punkkiin ja ”leväperäinen suhtautuminen koti, uskonto, isänmaa -tyyppisiin asioihin”. Kaveripiiri tapasi viikonloppuisin ravintola Kannaksessa, entisessä merimiesten kantabaarissa, jonka Radio Cityn väki otti omakseen 1980-luvulla.

”Tein hillittömät määrät duunia viikolla ja perjantai-iltana lähdin jonottamaan Kannakseen. Joskus päädyin jatkojen kautta kotiin vasta sunnuntaina.”

Kauppisen ystävä Makla Laine kertoo, että Kannaksesta tuli heille olohuone. Kun Kannakseen meni, tapasi melko varmasti jonkun tutun.

1980-luvun lopulla Kauppinen oli töissä Vantaan kaupungin lastensuojelussa. Hän teki henkilötutkintoja ”erityisesti rikoksilla oirehtivista nuorista”. Työ turhautti. Paatuneimmat nuoret eivät vastanneet hänen puheluihinsa eivätkä avanneet hänen kirjeitään.

Työhön tuli järkeä, kun Kauppinen sai esimieheltään luvan tehdä osan työajastaan kentällä. Jo ensimmäisenä iltana Martinlaakson nuorisotilalla hän tapasi kaksi nuorta, joista hänen piti laatia henkilötutkinto. Hän alkoi tavata nuoria puistoissa, parkkitaloissa ja asemilla.

Lastensuojelusta Kauppinen siirtyi Pro-tukipisteeseen. Kolme poikaa ajoi tossumopoilla hänen luokseen Haagaan sen jälkeen kun he kuulivat, että hän oli lähdössä. Kauppinen oli pettänyt heidät.

”Sanoit, että pitää luottaa, ja kun luotamme, sinä lähdet pois, he sanoivat. Yritin selitellä, että tarkoitin luottamista ylipäätään”, hän kertoo.

”Edelleen olen sitä mieltä, että palaute oli ihan oikeutettua.”

 

Kauppinen lähti Pro-tukipisteeltä 1990-luvun puolessavälissä. Hän perusti tuttaviensa kanssa Metodi Teamin, joka koulutti seksuaaliterapeutteja ja -neuvojia, mutta myös hoiti seksuaalirikollisia. Sen piti olla hengähdystauko. Sen sijaan työ osoittautui lyijynraskaaksi.

”Piti yrittää ymmärtää seksuaalirikollisten mielenmaisemaa, vaikka ei hyväksynyt tekoja. Osana dialogia joutui ottamaan sisään sellaista, joka on itselle käsittämätöntä. Asiakkaita tuli sellaisella vauhdilla, ettei se voinut olla rikkomatta sisältä.”

Työntekijät hankkivat työnohjaajan, jotta he pystyisivät keventämään ahdistusta. Siitä ei tullut mitään. Työnohjaaja vain kauhisteli heidän kokemuksiaan. Työyhteisön täytyi yrittää selviytyä yhdessä. He eristäytyivät muista.

”Olimme kuin sotaveteraaneja, jotka kokoontuivat muistelemaan yhteistä rintama-aikaa.”

Tiimiläiset päättivät lopettaa muutaman vuoden jälkeen, ennen kuin työ imaisisi heidät täysin. Vähitellen maailmankuva kirkastui ja luottamus ihmisiin palasi.

 

Katse on suora ja vakava, ääni matala ja rauhallinen. Julkisesti Kauppisesta saa hallitun, ehkä pelottavankin kuvan. Asiallisuus on strategista.

”Kyllähän minä heitän tosi paljon läppää, mutta en minä sitä julkisuudessa tee.”

Pro-tukipisteen asema suomalaisessa seksityö- ja ihmiskauppakeskustelussa on vahva. Kymmenen vuotta sitten tilanne oli toinen. Työntekijät kävivät kertomassa päättäjille ja viranomaisille ongelmista, joista he kuulivat prostituoiduilta.

”Ajattelimme, että kun käymme kertomassa ongelmista, meitä kiitetään ja sanotaan, että vau, me emme tienneet tätä, mutta nyt kun tiedämme, rupeamme tekemään asian eteen jotain.”

Ei se mennyt niin. Heitä kuunneltiin kohteliaasti, mutta mikään ei muuttunut. Kauppinen oli vihainen, uupunut ja toivoton.

Pro-tukipiste vaihtoi strategiaa: prolaiset alkoivat tulkata seksityöntekijöiden tarinoita muotoon, joka ymmärrettiin vaikuttamisen areenoilla. Se kannatti. Nykyään Pro-tukipiste on edustettuna lainsäädäntötyössä ja mietinnöissä. Sen asiantuntemusta arvostetaan.

”Kauppinen on hirveän analyyttinen ja hyvä asiantuntija, joka vie keskustelua eteenpäin. Pro-tukipisteeltä tuli rakentavia, konkreettisia ehdotuksia”, kertoo lainsäädäntöneuvos Jutta Gras sisäasiainministeriöstä.

Hän ja Kauppinen työskentelivät työryhmässä, joka pyrki kehittämään ihmiskauppalainsäädäntöä.

Kauppinen on vaikutusvaltainen myös eurooppalaisissa seksityöverkostoissa, vaikka hän myös ärsyttää. Konferensseissa osa prostituoitujen tukipalveluiden työntekijöistä pitää hajurakoa seksityöaktivisteihin, mutta Kauppinen ei, kertoo Pye Jakobsson, maailmanlaajuisen seksityöaktivistien verkoston NSWP:n puheenjohtaja.

”Kauppinen ärsyttää joitakin, koska hän hengailee seksityöntekijöiden kanssa.”

 

Kauppinen on mielellään jouten. Matkoilla pitkät lentokoneenvaihdot eivät haittaa. Niiden aikana hän vajoaa ”karhun talviunta muistuttavaan pieneen koomaan”.

Vapaa-ajallaan hän ei kaipaa aikatauluja.

”Laiskotteluun sujahtaa monta tuntia. Jossain vaiheessa huomaan, että herranen aika – kello on jo näin paljon ja olen edelleen tässä samassa asennossa.”