Päivystävä anarkisti ei haluaisi nähdä Suomen valtion 100-vuotisjuhlia – mutta mitä vaihtoehtoja hän tarjoaa?

Suvi Auvinen ei edes rikkonut radiostudiossa mitään, joten hänet on kutsuttu vieraaksi monta kertaa uudestaan.
Hän 25.10.2016 07:32

Suvi Auvinen on äänestänyt vain kerran, nuorena kuntavaaleissa. © Ari Heinonen

Anarkismi oli alun perin vitsi, jota ei tajuttu.

Kirjan otsikko ei kuulostanut erityisen hauskalta: Vindication of Natural Society, luonnollisen yhteiskunnan puolustuspuheenvuoro. Se on Edmund Burken nuoruudenteos, joka ilmestyi 260 vuotta sitten.

Burke kirjoitti, että kaikenlaiset poliittiset instituutiot kuninkaista kansanedustuslaitoksiin ovat haitallisia, keinotekoisia rakennelmia. Ilman niitä ihmiset pärjäisivät mainiosti. Lakien sijaan voisi noudattaa järkeä.

Se oli radikaali ajatus. Kriitikot ylistivät. Mutta se oli tsoukki!

Vuosi opuksen ilmestymisen jälkeen otettiin uusi painos, johon Burke lisäsi esipuheen ja lukuohjeen: kyse on satiirista.

Ei Burkella oikeasti ollut mitään valtiollisia instituutiota vastaan. Myöhemmin hän itse pyrki Britannian parlamenttiin. Ja pääsi. Burke oli lähes 30 vuotta parlamentaarikkona.

Kaikkia ei naurattanut. Lontoolaiskirjailija William Godwin tuumi, että ajatus ”luonnollisesta yhteiskunnasta” oli itse asiassa aika hyvä.

Syntyi Tutkielma poliittisesta oikeudenmukaisuudesta, 1700-luvun lopun bestseller. Se käännettiin äkkiä ranskaksi ja saksaksi.

Siitä tuli uuden -ismin perusmuoto.

Pian saksalainen Max Stirner julisti, että ”valtio ja minä, me olemme perivihollisia”.

Ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon iskulausahti, että ”L’anarchie c’est l’ordre”, anarkia on järjestystä. Sanoista anarchie ja ordre syntyi aatteelle symboli: O, jonka sisällä on A.

Meillä Suomessa sitä edustaa nykyään Suvi Auvinen.

Hän on kirjoittanut itsestään Twitteriin ytimekkään esittelytekstin:

”Päivystävä anarkisti, miten voin auttaa?”

 

Päivystäjä ottaa vastaan suosikkikahvilassaan Helsingin Kalliossa. Hänellä on kaulassa bambin muotoinen koru ja päällä musta haalari.

Musta on anarkismin tunnusväri. Toissa vuosisadalla joku keksi, että musta lippu ikään kuin yhdistää kaikkien valtioiden lippujen värit. Se on eräänlainen anti-lippu, jota valtion vastustajakin voi liehuttaa mielenosoituksessa.

Viime aikoina päivystäjän vastaanottoajat ovat olleet kortilla. Alkuvuodesta Auvinen jättäytyi ajanpuutteen vuoksi pois helsinkiläisestä anarkistiporukasta, A-ryhmästä.

”Koin, että tällä hetkellä hyödyllisintä mitä voin liikkeelle tehdä, on tämä oma linjani. Minusta on enemmän hyötyä meille kaikille, kun keskityn tähän.”

”Tällä” Auvinen tarkoittaa mediaa.

Kesällä Auvista kuultiin viikoittain Radio Helsingissä omassa Päivystävä anarkisti -ohjelmassa, Image-lehdessä hänellä on samanniminen blogi.

Hän on päässyt patsastelemaan lukuisissa istuinryhmissä: Ylen Aamu-tv:ssä hän on keskustellut julkisoikeuden lehtorin, A-studiossa Poliisihallituksen edustajan ja Perjantai-ohjelmassa kansanedustaja Laura Huhtasaaren (ps) kanssa.

Kuvapalvelu Instagramissa voi seurata anarkistin arkea. Siihen kuuluu upea lounaskeskustelu Jari Sarasvuon kanssa ja vierailuita yhteiskuntaopin tunneille. Kouluvierailuille tulee kutsuja enemmän kuin Auvinen ehtii niihin osallistua.

Aate vetoaa koululaisiin.

”Yleensä oppilaat on aika superliekeissä.”

Esiintymiset ovat tehneet vaikutuksen niihinkin, joita Auvisen pitäisi ainakin aatteen puolesta vastustaa. Anarkisti ei ole ilmeinen ihailun kohde esimerkiksi entiselle kansanedustajalle ja kaupunginvaltuutetulle, mutta Rosa Meriläinen (vihr) kirjoittaa Auvisesta Twitterissä: ”Nainen, jota ihailen. Älykäs, peloton ja analyyttinen.”

Ympäröivää yhteiskuntaa ei näytä häiritsevän se, että Auvisen tavoitteena on tuhota Suomen valtio sellaisena kuin me sen tunnemme.

 

’Kiistän ensinnäkin rikkoneeni mitään Turun kaupungin omaisuutta.”

Kuulustelupöytäkirja on päivätty kesäkuulle 2008.

Auvinen taideopiskelijakavereineen oli vallannut tyhjillään olevan talon Turun Jokikadulta.

Kuulustelija kysyi, miten kauan he olivat oleskelleet rakennuksessa.

”Vastaan että minä näen ajan ympyränä enkä janana, joten minun näkemykseni mukaan me olemme voineet olla siellä aina tai olla olematta koskaan.”

Poliisi ei olisi halunnut kirjata tällaista soopaa, mutta Auvinen ei suostunut allekirjoittamaan paperia ennen kuin siinä luki niin kuin hän oli sanonut.

”Jos rakkaus on rikos, niin sitten olen syyllistynyt rikokseen.”

”Haluan vielä todeta, että minä en ole tässä tapauksessa mitenkään mukana järjestelemässä talonvaltausta, vaan olen ollut Hakim Beyn työkaluna rakkauden vallankumouksessa.”

Työkalu tai ei, Auvinen oli ollut järjestelemässä talonvaltausta.

Se ei ollut ensimmäinen kerta. Siihen aikaan hän osallistui valtauksiin melkein kuukausittain. Taloissa järjestettiin taidefestivaaleja ja keikkoja, hengailtiin.

Eräässä vanhassa kivitalossa Auvinen oleskeli kuusi viikkoa. Kun poliisit tulivat häätämään, valtaajat kasasivat mahdollisimman painavaa romua ovien eteen.

Lopulta virkavalta pääsi sisään sorkkaraudalla vintin kautta ja määräsi valtaajat poistumaan. Auvinen ei hievahtanut. Muutaman taidehipin oleskelu hylätyissä taloissa ei ollut hänen mielestään keneltäkään pois. Lainvalvojien käskyt tuntuivat typeriltä – moraalittomilta.

Auvinen piti aina kantaa ulos.

 

Epäsiisti ja likainen räyhääjä, sellaista Radio Rockin aamushow’n juontajat odottivat saapuvaksi studioon, toukokuussa 2014.

Muutamaa kuukautta aiemmin anarkistit olivat elämöineet itsenäisyyspäivän mielenosoituksessa, jota oli kuvailtu iltapäivälehdissä kaaokseksi. ”Linnan juhlien aikana Helsingissä vallitsi sekasorto”, Iltalehti kirjoitti. ”Näin anarkistit riehuivat ja tuhosivat kiinteistöjä.” Oli uutisoitu poliisien ja mustan blokin yhteenotosta vappumarssilla, vuotta aikaisemmin Kiakkovierasjuhlassa oli rikottu ikkunoita.

Mitä ne oikein hulinoivat, radiojuontajat halusivat tietää ja soittivat Auvisen selittämään.

Kun hän saapui, juontajat selittivät kuulijoille: ”Ihminen, joka näyttää ihan naiselta.”

Auvinen ei edes rikkonut mitään studiossa, joten hänet on sen jälkeen kutsuttu vieraaksi monta kertaa uudestaan.

Pian Auvinen poseerasi Nyt.fi:ssä: ”Nyt puhuu anarkisti, joka aikoo jumiuttaa Helsingin joukkoliikenteen.”

Haastattelussa ”hento nainen” puhui ”rauhallisesti” ”, ja oli vieläpä maisteri, Teatterikorkeakoulun pedagogiikkalinjalta valmistunut.

 

Auvinen tosiaan puhuu rauhallisesti, kuin kaitsisi lasten harrastajateatteriryhmän sokerihumalaista iltapäiväväsymystä. Hän kuuntelee ystävällisesti hymyillen, nyökyttelee ymmärtäväisesti eikä kiihdy hetkeksikään.

Viereisessä kahvilanpöydässä lukiolaispojat derivoivat levollisina matematiikanläksyjään, vaikka alle metrin päässä istuu anarkistisen vallankumouksen keulakuva.

Auvinen selittää, miksi on tittelöinyt itsensä päivystäväksi anarkistiksi:

”Aika pian kuvio alkoi mennä niin, että aina kun jossain tapahtui jotain, toimittajat soittivat suoraan mulle. Kysyttiin, miksi anarkistit toimivat näin ja näin.”

Auvinen vastaa toimittajien soittoihin mielellään.

”Korostan aina, että nämä ovat mun keloja. Mä en voi puhua kaikkien anarkistien puolesta, mutta koen, että liike on tarvinnut sitä, että päämääriä ja käytettyjä keinoja vähän avataan.”

Liikkeen päämäärä on ollut periaatteessa selkeä jo William Godwinin ajoista lähtien: yhteiskunta, jossa ihmiset elävät vapaina, ilman eduskuntaa, hallitusta, kunnan opetuslautakuntaa, Kansaneläkelaitosta, elintarviketurvallisuusvirastoa, kiinteistövirastoa, verottajaa ja poliisia.

Mitä se käytännössä tarkoittaisi, se kieltämättä kaipaa avaamista, sillä sitä juuri kukaan ei ole onnistunut kovin tarkkaan kuvailemaan.

Olisiko jokainen oman onnensa nojassa, hobbesilaisessa kaikkien sodassa kaikkia vastaan?

Ei suinkaan, Auvinen sanoo.

”Me tarvitsemme yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa vastaan mä en ole.”

”Mulle ongelma on siinä, miten me järjestetään päätöksenteko.”

 

Suomessa asioista on päätetty jo lähes sata vuotta edustuksellisella demokratialla. Kansalaiset äänestävät parlamentaarikoista, parlamentaarikot laeista. Mikä siinä häiritsee?

”Kukaan ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta, ovatko ne lait moraalisia. Ovatko ne sellaisia, joihin pystyn sitoutumaan.”

On tietysti hieman hankala kysyä jokaisen suomalaisen kantaa kaikkiin budjettimomentteihin.

Siinä se ongelma onkin, Auvinen sanoo. Hänestä päätöksiä pitäisi tehdä pienemmissä yhteisöissä. Miten pienissä, hän ei täsmennä, mutta tarpeeksi pienissä, jotta niissä voitaisiin päättää kaikesta äänestämisen sijaan keskustelemalla.

”Neuvoteltaisiin niin kauan, että syntyy jonkinlainen yhteinen näkemys.”

Oletetaan, että malli toimisi, vaikka se kuulostaakin loppumattomalta taloyhtiön kokoukselta. Pienyhteisöt diskuteeraisivat hyvässä hengessä ja päätyisivät neuvottelujen jälkeen keräämään rahaa esimerkiksi yhteisten roskapönttöjen asentamiseen.

Entä sitten kun pitäisi päättää jostain kortteleiden rajat ylittävästä kysymyksestä, kuten Malmin lentokentästä?

Auvisen mukaan voitaisiin toimia vaikka näin: Ensin asiasta keskusteltaisiin omassa porukassa. Sen jälkeen jokainen yhteisö valtuuttaisi yhden edustajan äänestämään asiasta. Kyllä tai ei Malmin lentokentän säilyttämiselle.

Kuulostaa edustukselliselta demokratialta, mutta ei se olisi, Auvinen selventää:

”Jos homma ei mene niin kuin yksi jengi haluaa, heillä pitää olla oikeus sanoa, että me ei osallistuta tähän Malmi-projektiin ollenkaan. Että me ei anneta meidän aikaa ja resursseja vaikka siihen, että rakennetaan Malmille asuntoja.”

Mutta lentokenttä olisi kuitenkin menetetty ja ne jotka olisivat halunneet säilyttää sen, joutuvat alistumaan enemmistön tahtoon?

”Mm-m”, Auvinen nyökkää.

”Mutta mä en halua tai voi tulla sanelemaan sitä, miten nämä asiat pitäisi tehdä.”

Siitä hän on kuitenkin varma, että nykymeno ei voi jatkua.

Omaisuus pitäisi tasata niin, että kaikilla olisi samanlaiset lähtökohdat elämään.

Ennen tällaista tasajakoa osa suomalaisista saattaisi harkita poistumista maasta omaisuus mukanaan. Auvisen kuvaama järjestelmä vaatisi itse asiassa maailmanlaajuisen anarkistisen yhteisön muodostamista, ja vieläpä mahdollisimman pian:

”Epätasa-arvoisuus ja vastakkainasettelu vain lisääntyvät. Pelkään, että tätä menoa joku päätyy vielä kuolemaan.”

”Poliisit tappaa jonkun mielenosoituksessa, natsit tappaa antifasistin tai antifasisti tappaa natsin.”

Kolme päivää haastattelun jälkeen 28-vuotias Jimi Karttunen kuolee sairaalassa.

 

Auvinen odottaa toisen kalliolaisen lempikahvilansa edessä katse puhelimen ruudussa.

Jimi Karttusen kuolemasta on vajaa viikko.

Auvinen on tviittaillut asiasta kiivaasti. Hän on ollut haastateltavana radiossa ja osallistunut mielenosoituksen suunnitteluun. Hän on vienyt kynttilöitä Rautatieaseman edustalle siihen, missä Suomen vastarintaliikkeen jäsen potkaisi Karttusta rintaan.

Auvinen on kirjoitellut tapahtuneesta Esa Holapan kanssa. Holappa on Vastarintaliikkeen perustaja, sittemmin vastustaja, antifasistien lemmikkikäännynnäinen.

”Se oli ihan hajalla. Yritin sanoa sille, että tämä ei ole sun syy.”

”Anarkisti lohduttaa ex-natsia. Mulle se antaa jotenkin toivoa.”

”Mun ihmiskuva on pohjimmiltaan positiivinen.”

Pakko ollakin: Anarkistisessa visiossa pärjättäisiin ilman poliisia. Hyvin käyttäytyvien ihmisten muodostamat pienyhteisöt jutustelisivat onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Miksi vision tavoittelu vaatii ikkunoiden rikkomista? Esimerkiksi eurovaalien alla anarkistit panivat perussuomalaisten vaalitoimiston ikkunat säpäleiksi.

”Jos joku käy hitittämässä vaikka kaikkien puolueiden ikkunat, mulla ei ole sen kanssa ongelmaa.”

Mutta parin vuoden takaista blogin otsikkoa hän ei enää kirjoittaisi. Auvinen otti kantaa valtiontalouden säästöihin liittyen: ”Jos jotain leikataan niin Stubbilta pää!”

”Olen joskus flirttaillut väkivaltauhan kanssa. Se on ollut sellaista luokkasotaihannointia.”

”Kun kaikkea tällaista tapahtuu, kuten Jimin kuolema… Eihän väkivalta voi olla se, mitä kukaan haluaa.”


Suvi Auvinen

Ikä: 32
Syntymäpaikka: Lahti
Kotipaikka: Helsinki
Koulutus: teatteritaiteen maisteri
Työ: vapaa toimittaja, teatteriohjaaja
Perhe: laaja, käsittää lähimmät ystävät
Harrastukset: Twitter, painonnosto, ruoka

Elämäni kuva

”Banksyn Rage the flower thrower on minulle tärkeä teos, joka päivittää koko Flower power -liikkeen 2010-luvulle. Rakkautta vastustajan niskaan, mutta asenteella.”

”Banksyn Rage the flower thrower on minulle tärkeä teos, joka päivittää koko Flower power -liikkeen 2010-luvulle. Rakkautta vastustajan niskaan, mutta asenteella.”