Suomalaisten lentolapsi

Vuonna 1990 Suomen Kuvalehti julkaisi jutun Matti Nykäsestä, nuoresta ristiriitaisesta miehestä, jolle urheilu oli kaikki.

Matti Nykänen oli Suomen Kuvalehden viikon Hän numerossa 11/1990.

Mäkihyppääjälegenda Matti Nykänen kuoli 4. helmikuuta 2019. Hän oli kuollessaan 55-vuotias. Nykänen voitti urallaan lukuisia maailmanmestaruuksia ja neljä olympiakultaa.

Suomen Kuvalehden juttu vuodelta 1990 kertoo nuoresta ristiriitaisesta miehestä, jolle urheilu oli kaikki kaikessa. Kauempaa katsottuna Nykänen ärsytti. Lähellä suuttumus haihtui.

 

Jos vain urheilu otetaan lukuun, Matti Nykänen, 26, on Paavo Nurmen ve­roinen suurmies.

Näissä kahdessa miehessä on kui­tenkin yksi iso ero. Nurmi, tuo särmi­käs ja epäsosiaalinen, itsekeskeinen ja vaatimattomista oloista lähtenyt mies, ei tehnyt itseään eikä muita naurettaviksi.

Matti Nykänen sen sijaan on pilkannut melkein kaikkea tavalla joka saisi jokaisen tosissaan yrittävän anarkistin kateudesta vihreäksi.

Esimerkiksi kirkkoa hän pyörittelee miten tahtoo. Aina, kun hän menee naimisiin, löytyy pappi häntä vihkimään ja puhumaan kauniita sanoja avioliitosta ja perheestä. Jos mustia silmiä on, ne on taitavasti piiloon meikattu, ja häät menevät hyvin. Kaikkien kauhuksi riidat natisuttavat liittoa jo häämatkan aikana.

Entä isänmaa sitten kaikkine symboleineen? Nehän on totuttu varaamaan kunnon sankareille, joihin nuoriso voi katsoa. Hui hai! Matti on tuonut tähän käytäntöön raikasta demokraattisuutta. Hän murtautuu hiprakassa kioskiin, hurjastelee autolla, tappelee kapakassa ja siittää lapsen muistamatta asiasta jälkeenpäin yhtään mitään. Hänen kunniakseen nostetaan Suomen lippu salkoon ja soitetaan Maamme-laulu.

Ja urheiluvälineiden, vaatteiden, veneiden ja vempeleiden dynaamiset markkinointiponnistelijat saavat suu auki katsella, kuinka Matti ottaa veneen ja lähtee järven selälle irrottelemaan. Myynninedistämissopimuksen toinen puoli unohtuu. Naurajat ovat Matin puolella.

Väitetään, että Matin asioita Hiihtoliitossa hoitelevat ihmiset ovat tottuneet tämän nopeisiin mielenmuutoksiin. Puolessakin tunnissa matkasuunnitelma saattaa mennä uusiksi sen mukaan, haluaako Matti kulloisenkin vaimonsa mukaan ulkomaille vai ei. Avioliittokin saattaa olla aamulla onnellinen, iltapäivällä taas purkautumassa.

Mutta Matin kansansuosio on horjumaton. Kun Hiihtoliiton toimitusjohtaja Esa Klinga kotipuolessaan tapaa vanhoja tuttuja huoltoasemalta, nämä moitiskelevat:

”Mitä sä Esa sitä Mattia kiusaat? Se on taiteilija, sen pitää saada tehdä mitä haluaa!”

Väitetty vaimon mukiloiminen ei saa edes naisia suuttumaan. Keski-ikäinen johtava sairaanhoitaja ilmoittautuu televisiossa Matin hartaaksi ihailijaksi. Ja urheilutoimittajan kotona soi puhelin: nuoren naisen ääni pyytää välittämään Matille terveiset, että Pian ikävät jutut pitää unohtaa ja jättää omaan arvoonsa.

 

Matista on hyvää vauhtia ollut tulos­sa supermies, jolle kaikki on mah­dollista. Matti hyppää loistavasti, vaikka on harjoitellut huonosti tai on krapulassa. Matti elää muka­vasti, vaikkei käynyt kouluaan ja vaikka jätti hyväsopimuksisen työpaikkansa Jyväskylän kaupungilla. Matilla menee lujaa, vaikka hänen asioidensa voisi objektiivisesti arvioida olevan rempallaan. Matti on onnellinen, vaikka tilanne näyttäisi kuinka onnettomalta.

Kaikki, mikä kuvaa raapii, häiritsee ihailijoiden vakiintunutta maailmanjärjestystä yhtä ikävästi kuin vuorineuvoksen itsemurha meneviä miehiä tai tiedot Suomen marsalkan isän taloussotkuista isänmaallisia piirejä.

Myös Mattia itseään ärsyttää se, että monet ovat hänestä huolissaan.

”Niitten pitää laittaa omat asiansa hyvään kuntoon. Pitää olla asiat hyvin mallillaan, ennen kuin rupeaa olemaan toisista huolissaan”, hän sanoo paljastavan aggressiivisesti.

Hänen on vaikea uskoa, että huolestuminen voisi kertoa aidosta myötätunnosta ja pitämisestä. Inhottavinta huoli on nyt, kun siihen alkaa todella olla aihetta. Matti itse muistuttaa yltäneensä Vikersundin lentomäessä hopealle, sanoo sen todistaneen, ettei talvi ole mennyt suinkaan huonosti. Mutta yhtä totta on, että muut tavoitteet ovat jääneet haaveiksi.

Salpausselän kisojen aikana Matti makaa selkä kipeänä hotellissa voimatta nousta, voimatta kävellä, voimatta hypätä. Totuuden hetki tosin varmasti vielä siirtyy tuonnemmaksi mutta muistuttaa itsestään. Matti on kärttyinen, haastattelu uhkaa pariin kertaan kiristyä riidaksi.

Hän teki jo lapsena selvän valinnan: mäkihyppy oli tärkeämpää kuin koulu. Hän hyppäsi, kunnes hyppääminen oli hänellä selkäytimessä suunnilleen kuten tavallisella ihmisellä pyörällä ajaminen. Tähän ja voima-nopeustyypin luontaisiin edellytyksiin perustuu hänen pitkä kautensa maailman huipulla.

Mäkihyppy on rohkeutta vaativa laji. Kun taito kasvaa, rohkeus lisääntyy. Ihmisen ikuinen uni lentämisestä voi mäessä toteutua jopa 8 sekunniksi. Matti, joka lapsena oli pieni ja hintelä eikä pärjännyt oikein missään, näki tätä unta intensiivisemmin kuin kukaan. Hän kieltää kiihkeästi olleensa lapsellinen tehdessään elämänsä valintaa koulusta lintsaavana nassikkana. Kun hänelle sanoo, että ihmisellä yleensä on tuossa kymmenvuotiaana lapsen mieli, hän tokaisee:

”Ootsä varma? Sulla on ehkä ollu, mutta mulla ei.”

Hän muistaa lapsuuden ”ihanana”. Hänellä oli ”älyttömän hyvä koti”, jossa hänelle ei oltu liian ankaria eikä annettu selkään.

”Hyvä koti on sellanen, jossa ei tapella ja jossa ei ole alkoholin väärinkäyttöä. Se on hyvä koti. Mun mielestä. Ja minne voi aina mennä”, hän pyynnöstä luonnehtii.

Ja katsoo sinisillä silmillään niin tiukasti, ettei tee mieli kysyä yhtään lisää. Matilla on yksinoikeus lapsuusmuistoihinsa. Jos niitä epäilisi ääneen, saattaisi saada nyrkistä.

Mitä olisit ilman urheilua?

”Ei niin voi ajatella. Katotaan sitten urheilun jälkeen, mitä tuun olemaan. Vai loppuuko urheilu ikinä. Ja jos se loppuu, niin mitä on sitten. Seki on vasta kuule eessä päin.”

Nykänen voitti urallaan neljä olympiakultaa ja yhteensä 19 arvokisamitalia.

Nykänen voitti urallaan neljä olympiakultaa ja yhteensä 19 arvokisamitalia. © Jaakko Avikainen / Lehtikuva

Kun Marjo Matikainen ja Matti Nykänen pari vuotta sitten palkittiin parhaina urheilijoina, tarjoutui tilaisuus verrata kahta lähtökohdiltaan ja imagoltaan täysin erilaista kansansuosikkia. Siinä missä Marjo korrektisti hymyillen piti yksityisyytensä omanaan ja teki urheilusta riippumattomana elämäänsä koskevia päätöksiä, Matti oli julkisuuden hyödynnettävänä kuin korppien saalis, riippuvaisena itsensä myymisen tuomista tuloista. Ero oli näiden kahden eväissä.

Sivusta on saanut sen vaikutelman, että Matti ei enää pitkään aikaan ole ollut oman elämänsä herra. Menestys ja maine vievät häntä hurjaa vauhtia, ja käänteissä korostuvat hänen luonteensa päivä- ja yöpuoli, hänelle tyypillinen jyrkkä vastakohtaisuus. Se tunnetaan: kun Matilla on onnellinen vaihde päällä, hän hurmaa jokaisen ja keskustelee sulavasti kenen kanssa tahansa. Ministerit huomaavat äkkiä pyörivänsä Matin ympärillä kuin suksipussin kantajat ja kaiken lisäksi kokevansa asetelman suurena kunniana.

Mutta varsinkin alkoholia nauttineena hän muuttuu arvaamattomaksi. Hän on lyhytjänteinen, jopa väkivaltainen. Hänen on vaikea sopeutua yhteisesti sovittuihin sääntöihin ja yhteiskunnan asettamiin rajoituksiin. Kerrotaan, että hän helposti kuin lapsi syyttää kaikesta muita.

Hänen idolinasemansa vetää arvostelukyvyttömiä nuoria naisia puoleensa kuin kärpäsiä. ”Rakkaus” leimahtaa äkkiä ja usein. Kun kesä koittaa, Matista tulee jo kolmannen kerran isä jo kolmannen naisen kanssa. Hänellä on asiassa paljon miettimistä, mikäli mielii lapsensa kunnialla elättää.

Hän ei yhtään suostu pohtimaan suhdettaan alkoholiin, toteaapa vain, ettei hänellä ole ”mitään alkoholin käyttämistä vastaan”. Hän torpedoi taitavasti yrityksen keskustella juovuksissa sattuneista ikävyyksistä: ”Mitä siis olen tehnyt? No, sano! No sanoppas missä mä olen särkenyt? Sä sanot mulle nyt missä mä oon särkeny jotakin hotellihuoneessa. Sun pitää sanoa, kun sä kysyt. Muuten sun on ihan turha kysyä. Tai siis suoraan syyttää.”

Minähän vain kysyn, katsotko juovuksissa tehneesi jotakin, jota olet jälkeenpäin saanut katua, yrittää toimittaja.

”No kun en ole tehnyt. Laita sinne se, että en oo särkeny yhtään mitään.”

 

Muutama vuosi sitten elettiin aikoja, jolloin koko Suomen talviurheilu oli Matti Nykäsen menestyksen varassa. Se pani hiihtojohtajat nöyrästi selvittelemään Matin tempauksia ja selittämään kaiken julkisuudelle parhain päin.

Nyt, kun huippuhyppääjiä on enemmän, suhde Nykäseen kenties viilenee. Väsymystäkin voi ilmetä. Kokemus on osoittanut, että Nykänen on pantava todella tiukalle ennen kuin hän korjaa käytöstään. Kovan edessä hän lupaa kaiken, mutta molemmat osapuolet tietävät viikonkin pitkäksi ajaksi tälle yhden lahjakkuuden miehelle, jonka lottovoitto on ollut lajipäällikkö Matti Pulli: viisas valmentaja, isällinen ymmärtäjä. Pulli kestää tyynesti sen, että Nykänen aika ajoin ”erottaa” hänet. Hän suree myös sitä, että negatiivinen julkisuus vie Nykäseltä uskottavuutta ja heikentää tämän mahdollisuuksia esimerkiksi järjestää toimeentuloaan urheilun avulla vielä aktiiviuran jälkeenkin.

Tästä Nykänen itsekin on huolissaan enemmän kuin päivänkohtaisista kohutarinoista, jotka ainakin julkisuuteen päin ovat tehneet hänen identiteetistään hakkelusta. Hänen haaveensa urheiluun liittyvästä liikemiesurasta sitten myöhemmin eivät oikein vakuuta, vaikka kielitaidoton Nykänen uskotteleekin itselleen ja muille oppivansa tarpeelliset taidot ”pikku hiljaa kuten mäkihypyssäkin”.

Nuoruutensa urheilulle omistaneen viihdetaiteilijan sosiaaliturva on aivan olematon. Se näkyy jopa Matti Nykäsen kaltaisessa huippujen huipussa, jonka menestyksellä monet ovat netonneet selvää rahaa: välinetehtaat, lehdet, lähelle päässeet ihmiset. Kun hyppääminen loppuu, Matilla on enää hyvin vähän myytävää.

Lopettaminen on monelle urheilijalle tragedia. Niin ehkä Matillekin. Vain murhenäytelmän aste on toistaiseksi tuntematon.

”Niin, kun sen päätöksen tekee, että tää on nytten viniitto, niin totta kai siitä kova homma tulee.”

Hän on itse ajatellut lopettaa vuoden 1992 olympialaisten jälkeen.

”Se on loppu silloin. Kyllä mä sen tiiän itekkin. En mä enää siitä pysty kehittymään sen paremmaksi.”

Onko kovaa ajatella lopettamista?

”Mulla on hieno ura takana…”

Niin on!

”Niin, kun sen päätöksen tekee, että tää on nytten viniitto, niin totta kai siitä kova homma tulee. Olen ajateltu silleen, että kun sen kerran sanon, toivottavasti se pitää. Monella näkyy lipsahtelevan.”

Hän ei myönnä pelkäävänsä elämän kovenemista.

”Jos on suunnitelmia, ei pitäis olla minkäänlaista hätää. Mutta jos ei olis tavoitteita eikä unelmia, se vois olla paskamainen paikka.”

Vuoteen 1992 jaksamistakin tärkeämpänä unelmana hän sanoo pitävänsä terveen vauvan saamista Pian kanssa, jonka kynsien viilaus säestää taustalta koko keskustelua. Hyvän perheen ihannekuva palaa tuon tuostakin puheisiin. ”Kun yrittää, kyllä se onnistuu”, Matti sanoa napsauttaa. Mies on hänen mielestään joka tapauksessa ”vielä vähän ylempänä kuin nainen, totta kai”.

Kun hän pienenä ja hennon näköisenä makaa vuoteella Norjan lentomäkiretken jälkeen kipeytynyttä selkäänsä potien eikä pysty ”hallitsemaan kehonsa liikkeitä tilanteessa kuin tilanteessa”, niin kuin hän itse on lajistaan puhuessaan sanonut, koko juttu muuttuu.

Tämä ihmislapsi, joka kummallisesti onnistuu kiinnostamaan ja ärsyttämään mitä yllättävimpiä ihmisiä ja joka esimerkiksi armeijassa testattiin loistavaksi taistelijaksi, onkin heikoilla ja hiljaa. Hänen uskomaton kykynsä keskittyä ja venyä kilpailussa kaikesta julkisuudessa vatkatusta itse aiheutetusta sotkusta huolimatta on todistanut poikkeuksellisen vahvasta psyykestä, mutta nyt se ei auta.

”Mä en pääse ylös. Mä en voi hypätä huomenna”, hän sanoo joukkueenjohtajalle, joka istahtaa vuoteen laidalle. Huoneeseen leviää pelästynyt hiljaisuus. Mäkikotka itkee lohduttomasti kuin pettynyt pikkupoika, itkee kasvot seinään päin.

Pelottaa. Mäkikotka? Lintu pieni.

Matti Nykänen Suomen Kuvalehden kannessa numerossa 11/1990. Nykäsen kuvasi Hannu Lindroos.

Matti Nykänen Suomen Kuvalehden kannessa numerossa 11/1990. Nykäsen kuvasi Hannu Lindroos.

Sisältö