Mihin maailma tarvitsee kallista pikakahvia? Kalle Freese tietää – ja myös kertoo sen

San Franciscossa asuva mestaribarista Kalle Freese, 24, aikoo valloittaa kahvikeksinnöllään maailman.
Hanna Jensen
Hän 4.9.2016 18:31

Kymmenen sentin muovisessa koeputkessa on tummaa, hienohkoa kahvijauhetta. Putkilon päälle liimatussa punaisessa tarrassa lukee Sudden Coffee. Se tarkoittaa yhtäkkistä kahvia.

Kalle Freese, 24, istuu helsinkiläisen Good Life Coffee -kahvilan pöydässä ja valmistautuu sekoittamaan kupillisen pikakahvia. Se ei käykään tuosta vain.

Kahvilan barista kysyy, ehkä puoliksi leikillään, onko 97,5-asteinen vesi sopivaa.

Freese ei naura. Hän toteaa, että vesi on liian kuumaa ja pyytää kannullisen kylmää vettä.

Sitten hän kaivaa repustaan pikkuruisen vaa’an ja laskee kahvikupin sille. Hän avaa putkilon korkin, kaataa murut kupin pohjalle ja valuttaa pyörittävällä liikkeellä kuumaa vettä kuppiin.

”2,5 desilitraa vettä 4,5 grammaan kahvia on sopiva suhde”, hän sanoo.

Uskotaan, sillä Freese on kaksinkertainen Suomen baristamestari, viime vuonna maailman yhdeksänneksi paras ja nyt yrittäjä, joka on päättänyt muuttaa miljardin ihmisen kahvihetken paremmaksi.

Hän on suunnitellut uudenlaisen, paremman pikakahvin, jollaista kukaan ei kai ole aikaisemmin tehnyt.

”En tosin juuri käytä sitä sanaa”, hän huomauttaa ystävällisesti ja viittaa sanaan pikakahvi. Se kuulostaa huonolta laadulta. Maailmanvalloituksessa jokainen sana on tärkeä.

”Puhun vaikka sitten mieluummin pikakahvista, jota oikeasti haluaa juoda.”

Kalle Freese on päättänyt käyttää seuraavat 50 vuotta unelmansa toteuttamiseen. Hän on opiskellut kahvista kaiken mahdollisen ja perustanut viisi yritystä, joista yhtä hän lopettelee.

Hän on sitä sukupolvea, joka ajattelee, että ennen suurta onnistumista on pakko ensin vähän lyödä päätä seinään.

 

Helsinkiläiseen, ylelliseen Chez Dominique -ravintolaan tuli kymmenen vuotta sitten sähköpostia: Moi mä oon Kalle, mä oon neljätoista, mulla on köksässä kymppi ja mä haluaisin tulla teille viikon tet-työharjoitteluun.

Siitä se alkoi, huipulta, keittiömestari Tomi Björckin ohjauksessa.

Seuraavana vuonna Freesen perhe muutti vuodeksi Uuteen-Seelantiin, missä Freese innostui kahvista ja kahviloista. Palattuaan Suomeen hän päätyi puolen päivän baristakurssille, jolla hän tajusi, että hyvä kahvi ei olekaan kahvikoneen vaan sen äärellä työskentelevän baristan ansiota.

Ressun lukiossa ruokatunti kesti 50 minuuttia. Freese söi 15 minuutissa ja juoksi sen jälkeen kilometrin päässä sijaitsevaan Kaffecentralen-kahvilaan juomaan espressoa. Hän maistoi kaikki kahvilaadut ja piti niistä kirjaa.

Jo tuolloin selvisi, että häntä miellytti eniten makea, tasapainoinen kahvi, joka ei ollut liian kitkerää ja jossa oli reilusti hedelmäinen maku.

Sitten hän pääsi pussittamaan kahvia Vantaalle Kaffa Roastery -pienpaahtimoon. Se tarkoitti, että piti lintsata koulusta tiistaisin. Jossakin vaiheessa musiikinopettaja havahtui, että Freesehän oli aina tiistaisin poissa. Missä sinä olet, opettaja kysyi. Pussitan kahvia, oppilas vastasi. No hyvä, ehkä se on sitten sinun juttusi, opettaja tuumasi.

Miten oikeassa hän olikaan.

Sillä Freese joi ja valmisti kahvia niin paljon kuin pystyi. Hän meni kesätöihin ennen abivuotta Johan & Nyström -paahtimon kahvilaan Tukholmaan ja alkoi harjoitella baristakilpailuja varten.

Viime vuonna, ennen baristojen maailmanmestaruuskisoja, hän palkkasi itselleen irlantilaisen valmentajan ja harjoitteli kuukauden ajan, 15 000 euron kisabudjetin turvin. Hän tuli yhdeksänneksi – ja lopetti kilpailemisen. Hän oli saavuttanut sen minkä halusikin: todisteen ansioluetteloon siitä, että osasi jotakin.

Oli seuraavan askeleen aika.

 

Freese muutti Kaliforniaan puolitoista vuotta sitten. Hän aloitti ensin yksin sanfranciscolaisessa autotallissa, jonka vanhempi amerikkalainen pariskunta hänelle vuokrasi. Oikeastaan he ottivat Freesen siipiensä suojaan, sillä kahvista tunnettu pariskunta vaikuttui Freesen liikeideasta.

Miksi kukaan ei ollut ajatellut sitä aikaisemmin?

Siksikö, että ensin piti aloittaa pienesti ja melkein liian työläästi?

Jotta yhteen putkiloon saatiin kahvijauhe, Freesen täytyi ensin keittää kupillinen espressoa, sitten suodattaa se ja lopuksi kuivattaa.

Jokainen putkilollinen tehdään vieläkin käsin, mutta pian siihen tulee muutos. Freese ja hänen yhtiökumppaninsa Joshua Zloof etsivät yhteistyökumppania, ja Freese on matkustanut pitkin Yhdysvaltain keskilänttä etsimässä sellaista. Osa innostuu, osa ei voi ymmärtää. Miksi joku haluaisi valmistaa kallista pikakahvia? Sitä paitsi jossakin päin maailmaa jo tavallinen pikakahvi on luksustuote.

”Selitän heille, että me haluamme valmistaa laadukasta kahvia. Olen omin silmin nähnyt Afrikassa ja Väli-Amerikassa, kuinka pikakahvi uutetaan huonoimmasta kahvilaadusta. Me käytämme kalliimpia ja parempia papuja”, Freese selittää.

Hän näyttää matkapuhelimesta videoita kahvilaitteista, jotka jauhavat, erottelevat ja uuttavat. Jopa kahvin tuoksu voidaan erotella kahvista ja laittaa myöhemmin takaisin.

Sudden Coffee on vähän aikaa sitten siirtynyt isompaan tehdashalliin. Edellisenä vuokralaisena oli tiedettä popularisoivan televisiosarjan, Myytinmurtajien, tuotantoyhtiö.

”Me olemme kahvin myytinmurtajia”, Freese kehaisee.

Vaikka hän on kahvimies, hänen tehtävänsä on nyt hankkia rahoitusta, opiskella elintarviketeknologiaa, pakkauksia ja ymmärtää liiketoimintaa, johtamista ja rekrytointia. Aivan pian putkilot ovat historiaa, sillä kahvi pakataan seuraavaksi litteisiin, ympäristöystävällisempiin pusseihin, joissa se säilyy hyvänä puolikin vuotta.

 

Työllä Freese ei aio itseään uuvuttaa – enää.

Kun hän otti vuonna 2014 vastuulleen startup-tapahtuma Slushin seitsemän kahvilaa ja niiden 121 työntekijää, hänellä kesti kuukauden toipua.

”Sellaisesta ei ole hyötyä kenellekään”, hän sanoo.

Nyt työviikot ovat 60-tuntisia. Lauantaisin on vapaapäivä, ja sunnuntaistakin puolet. Iso osa työajasta menee rahoittajien etsimiseen, sillä ensimmäisellä rahoituskierroksella yritys sai kerättyä puoli miljoonaa dollaria, mikä ei vielä Kaliforniassa pitkälle riitä.

Startup-perustajan tyypillinen vuosipalkka on Freesen mukaan Kaliforniassa noin 80 000 dollaria (noin 72 000 euroa), jos yrityksellä on alkuvaiheessa pääomasijoittajia. Sillä elää hänen mielestään hyvin, vaikka hän maksaa kodistaan eli yhdestä huoneestaan San Franciscossa 1 500 dollaria (noin 1 300 euroa) kuukaudessa. Freese ja hänen yhtiökumppaninsa ovat maksaneet itselleen palkkaa tänä vuonna kolmena kuukautena, tammikuusta maaliskuuhun.

Suomen-tilillä hänellä on tällä hetkellä 80 euroa.

”En ole koskaan ollut köyhempi”, hän sanoo.

 

Heinäkuun lopussa Freese kutsuttiin lounaalle, jonka järjesti maailman suurin pikakahvin valmistaja, Nestlé. Yritys oli kutsunut paikalle myös muutaman startup-yrittäjän, kuten Freesen. Hänet oli sijoitettu istumaan Nestlén korkeimman johdon seuraan. He keskustelivat myös Freesen yrityksestä. Millainen oli tämä suomalainen tulokas, joka halusi osuutensa maailman 35 miljardin dollarin pikakahvibisneksestä?

Mutta ei Freese siitä ole kiinnostunut. Hän on kiinnostunut 26 miljardin dollarin erikoiskahvibisneksestä, koska hän tavoittelee nuoria ”milleniaaleja” eli 1980- ja 1990-luvulla syntynyttä Y-sukupolvea, joka jo nyt maksaa erikoiskahvikupillisesta 3–5 euroa.

Istuessaan kahvipomojen kanssa Freese tiesi, ettei Nestlén kaltainen jättiyritys edes voisi aloittaa uudella kahvilla valloittamista kylmästä autotallista käsin, kuten hän on tehnyt. Sen täytyisi käynnistää heti isosti.

”Klassinen innovoijan dilemma, siis”, Freese sanoo.

Hänen mielestään isot yritykset ovat hiukan jumissa halpatuotteissaan. Kasvun mahdollisuuksia on enää vain Kiinassa. Mutta Nestlén kaltainen yritys on jonakin päivänä potentiaalinen Sudden Coffeen ostaja.

 

Matkapuhelimessaan Freesellä on kuvia designkalusteista, joita hän nyt yrittää myydä. Ne ovat Helsingin keskustan kahvilasta, jonka hän sulki viime vuoden lopussa.

Kahvila oli auki liian harvoin, se sijaitsi liian hiljaisella kadulla, paikkoja oli vain kaksitoista ja nyt on jäljellä melkein 40 000 euroa velkaa.

”Maksan sitä edelleen ja maksan tulevaisuudessakin, mutta mieluummin maksan sitä kuin lukukausimaksua yliopistoon”, Freese sanoo. Ilman kahvilaa hän ei tekisi sitä mitä tekee nyt.

Mutta sitten.

”Mitä kauemmin minä näitä kahveja rakentelen, sitä pienempi itseisarvo kahvilla ja koneilla minulle on”, hän sanoo.

Ensimmäistä kertaa Freese kuitenkin tekee myös itselleen kahvia kotona. Hän laittaa kylmää vettä mikroon, lämmittää sen ja heittää murut sekaan.

”Mutta ei se silti koskaan voita taitavasti valmistettua baristakahvia”, hän huomauttaa.

Jos jostain, niin kahvikapseleista Freese haluaisi eroon. Maailma ei niitä tarvitse. Kapselikahvi ei ole hyvää, eivätkä kapselit ole ekologisia.

 

Freese on Suomessa käymässä kahden viikon ajan, mutta ei lomalla vaan tyhjentämässä kahvilansa ja hoitamassa paperiasioita.

Eilen hänellä oli kesän ainoa lomapäivä. Hän pääsi käymään Hämeenlinnassa lapsuusperheensä mökillä. Hämeenlinnan kaltaisessa kaupungissa ei ole hänen mukaansa hyvää kahvia, joten kahvi piti viedä mukana.

”Kymmenisen vuotta sitten perhe kummasteli, kun saavuin mökille kahvimyllyt mukanani, mutta enää kukaan ei ihmettele mitään”, Freese sanoo.

Freese ei voi edes kuvitella viiden viikon kesälomia. Jo kolmantena päivänä pitäisi alkaa tehdä jotakin. Pää on täynnä ideoita.

Kun hän palaa Kaliforniaan, hän menee surffaamaan. Se on hänen uusi harrastuksensa, johon hän on vähän hurahtanut. Neljä viisi kertaa viikossa tulee lähdettyä laudalle. Ei opettajaa, ei kursseja. Hän opettelee itse.