Matias Turkkila ja kauhun hetki: ”Kun me mennään ulos täältä, mä tapan sut”

Hommaforumin perustaja kertoo poliittisesta heräämisestään ja sanoo, että keskustelu maahanmuutosta on luovutettu äärilaidoille.
Elina Järvinen
Hän 4.9.2015 07:30

Onko hänen hymynsä pilkallinen?

Hän seisoo esiintymislavalla, joka on pystytetty Musiikkitalon viereen keskelle Helsinkiä. Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja, 42-vuotias helsinkiläinen insinööri. Päällä harmaa poplari ja liila kauluspaita, jalassa tummat housut.

Lavan eteen ja torille sen ympärillä on kokoontunut 15 000 ihmistä. He ovat suuttuneet perussuomalaisille, erityisesti kansanedustaja Olli Immoselle.

Unelmoin vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota sanotaan monikulttuurisuudeksi…

Immonen julkaisi Facebook-tekstinsä yöllä, lauantaina 25. heinäkuuta. Siitä on nyt kolme päivää.

Nämä ihmiset ovat kokoontuneet mielenosoitukseen. Ei syrjinnälle ja vihalle, kyllä avoimuudelle ja suvaitsevaisuudelle.

He buuaavat Turkkilalle, ja huutavat. ”Turkkila on rasisti! Turkkila on rasisti!”

Turkkilan pitäisi vastata kysymykseen, jonka tilaisuuden juontaja on juuri hänelle esittänyt. ”Miksi sinä vihaat minua ja kaikkia minun kaltaisiani?” Juontaja on Tino Singh. Hän on syntynyt Intiassa.

Turkkila seisoo mikrofoni kädessään – ja hymyilee. Ehkä ilmeessä ei ole pilkkaa, vaan hämmennystä.

Hän yrittää sanoa, ettei hän pidä rasismista. Että hän ”yrittää kuunnella molempia osapuolia”. Että ihmisiä pitää kohdella ihmisinä huolimatta siitä, mistä he tulevat.

Yleisön on vaikea uskoa tätä. Turkkila on perustanut Hommaforumin, maahanmuuttokriittisten keskustelufoorumin. Hän on ollut Jussi Halla-ahon kampanjapäällikkö. Hän on jakanut taksikuskeille lakupatukoita, jotta nämä äänestäisivät Halla-ahoa.

Huuto jatkuu. Turkkila ei saa suunvuoroa.

Yhtäkkiä lavalle ryntää iso, vihainen mies.

 

Mies karjuu.

”Turvat tukkoon! Turpa kiinni siellä!”

Hän osoittelee yleisöä.

”Me ollaan liian kauan puhuttu siitä, ettei meillä ole tarpeeks dialogia. Nyt meillä on mahdollisuus dialogiin, te ette pilaa sitä!”

”Jumalauta, turvat tukkoon!”

Mies on Ali Jahangiri, Iranissa syntynyt stand up -koomikko.

Turkkila voi jatkaa.

Immonen on suututtanut ihmiset, Turkkila sanoo, saanut heidät pelkäämään. Rasismi on vastenmielistä. Ihmiset eivät ole etnisyyksiä, vaan ihmisiä.

Puheenvuoro päättyy. Jotkut taputtavat.

Turkkila kävelee lavalta. Sydän hakkaa, jalat ovat huterat.

Lavan takana on Jahangiri. Turkkila menee kiittämään tätä, taputtaa olalle.

Jahangiri on vaitonainen. En mä sitä sun takia tehnyt, hän sanoo.

 

Ohjeet tulevat tekstiviestinä.

Osoite on Yrjönkatu 8–10. Alhaalla ovikello. Sitten 6. krs.

Matias Turkkilan työhuone on puoluetoimistossa, komeassa kivitalossa Helsingin Erottajalla.

Turkkila esittelee toimistoa.

Täällä päätettiin, että hän menee puhumaan mielenosoitukseen. Järjestäjät olivat yhteydessä ja sanoivat, että kaikista puolueista pyydetään joku. Lyhyen mietinnän jälkeen päädyttiin Turkkilaan.

Hän on tyytyväinen, että meni. Palautetta on tullut paljon, tekoa on pidetty rohkeana.

Puoluetoimisto on kalliisti remontoitu ja suuri, yli 400 neliötä. Huoneet ovat pitkän käytävän varrella. ”Ensin mediapuoli, sitten järjestöpuoli ja lopuksi aatepuoli”, Turkkila sanoo.

Aatepuolen kynnyksellä seisoo puolueen vaikuttaja Matti Putkonen. Hän ilmaisee huolensa siitä, miten Turkkilaa käsitellään jutussa. Vääristelläänkö? Ollaanko epäreiluja?

Turkkila johtaa toimitusta, joka tekee Perussuomalainen-lehteä ja Suomen Uutiset -verkkolehteä. Kokopäiväisiä työntekijöitä on kaksi: hän ja toimitussihteeri Kristiina Ovaskainen. Vakituisia avustajia on viitisentoista.

Turkkila valittiin päätoimittajaksi huhtikuussa 2012. Hän oli silloin it-konsulttina Siemensillä, mutta ei häntä siitä tunnettu. Hänet tunnettiin kärkevästä maahanmuuttokritiikistä ja Hommaforumista.

Hommaforum on keskustelupalsta, jolla on nyt noin 10 000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Keskustelua käydään nimimerkeillä, 12.8. esimerkiksi näin:

Jos vastaanottokeskukset ovat täynnä, niin jokainen maahan tuleva turvapaikanhakija käännytetään rajalla pois. Jos ei ole tilaa, niin ei ole tilaa. (Jäsen Mindy)

Eikö niitä voida sijoittaa vanhusten palvelutaloihin? Näin vanhuksilla olisi uusia ystäviä, ei tarvitsisi istua yksin kiikkustuolissa ja siirtolaisilla suomalainen rajapinta yhteiskuntaamme. (Jäsen Rusinapulla)

Afrikkalaisella neljä vaimoa neljässä eri kämpässä. Jokaisella öööö 8 lasta. Näitä ns. yksinhuoltajiahan meillä nyt jo riittää. (Jäsen Rölli2)

Turkkila ei kuulu enää Hommaforumin ylläpitäjiin, mutta hän on sen perustaja.

Hän pystytti palstan joulukuussa 2008. Sen vuoksi, että oli kokenut ”poliittisen heräämisen”.

 

Milloin se tapahtui? Turkkila ei muista vuotta. 1990-luvun puolivälissä kuitenkin.

Hän opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä ja asui kimppakämpässä. Vanhemmatkin asuivat Espoossa, ihan lähellä Tontunmäessä.

Turkkila ei ollut kiinnostunut yhteiskunnasta. Hän katsoi toisinaan uutisia ja ihmetteli laman seurauksia, konkursseja ja itsemurhia. Mutta ei tullut mieleenkään, että hän olisi itse osallistunut johonkin. Politiikka oli niille, jotka lukivat valtiotieteitä. Hän opiskeli konetekniikkaa ja pelasi intohimoisesti tietokonepelejä. NetHack-roolipeliin kului ensimmäinen opiskeluvuosi.

Hän kävi myös baareissa – ja eräällä baarireissulla se tapahtui. ”Tai niin mä olen sitä itselleni selittänyt. Että siitä se lähti”, hän sanoo.

Asematunnelissa Helsingin rautatieaseman alla oli yökerho nimeltään Aladdin. Oli lähdetty sinne. Ilta oli pitkällä, sen vaiheet ovat unohtuneet. Mutta yhtäkkiä Turkkilan edessä seisoi mies, ulkomaalainen. Mies tuijotti läheltä ja sanoi: ”Kun me mennään ulos täältä, mä tapan sut.”

 

Mies näytti olevan tosissaan.

Turkkila tyrmistyi, hän ei uskaltanut poistua. Hän meni tiskille ja yritti kertoa baarimikolle tilanteesta. Baarimikko hermostui ja alkoi huutaa. Turkkila oli astunut henkilökunnan alueelle. Portsari tuli paikalle, nosti Turkkilan ilmaan ja heitti ulos. ”Susille”, niin kuin Turkkila ajatteli.

Hän juoksi Otaniemen-bussiin niin lujaa kuin pääsi ja oli tolaltaan monta päivää.

Sen jälkeen hän aktivoitui. Hän alkoi kirjoittaa erilaisille keskustelupalstoille maahanmuutosta. Lehtien tapa kertoa ulkomaalaisista ärsytti häntä: ”rikkaus”, ”pikantti mauste”. Näin hän uutisoinnin koki, ja se oli räikeässä ristiriidassa hänen kokemuksensa kanssa. Hänelle Helsingin keskusta oli nyt turvaton.

Hän etsi samanmielisiä ja löysi Suomen Sisun, yhdistyksen, joka ”pyrkii vahvistamaan tervettä kansallista ja kulttuurista itsetuntoa”. Jäseniä kokoontui Annankadulla Helsingissä joka keskiviikko.

Turkkilan mielestä jäsenissä oli ”fiksuja yksilöitä”, joilla oli ”järkevää sanottavaa”.

Mitä se oli?

Se oli monikulttuurisuuden kriittistä tarkastelua, sitä se Turkkilan mielestä se oli. Tutkittiin työllisyystilastoja ja todettiin, että maahanmuuttajat eivät työllisty. Katsottiin oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen papereita ja laskettiin, että maahanmuuttajat tekevät monia väkivaltarikoksia enemmän kuin suomalaiset. Näistä muu media vaikeni, Turkkila ajatteli.

Tosin suuri osa keskustelusta oli aivan muuta kuin tilastoanalyysia. Rajuja mielipiteitä, vääriä yleistyksiä, katkeria tilityksiä. Mutta Turkkilan mielestä se oli oikeutettua. Ihmiset olivat vihaisia.

Nettiin kirjoitettiin nimimerkillä, ja niin Turkkilakin teki. Mutta poikkeuksiakin löytyi: Jussi Halla-aho. Hän julkaisi blogia omalla nimellään.

Turkkila piti Halla-ahoa rohkeana ja analyyttisenä. He tutustuivat, ja Turkkila ilmoittautui vaalityöhön. Eduskuntavaalit olivat tulossa, kevät 2007.

Silloin Turkkila ja tukiryhmä jakoivat lakupatukoita taksikuskeille ja kuuntelivat ”korvat punaisina kuljettajien avautumisia nimeltä mainitsemattomien etnisten ryhmien toistuvasta toikkaroinnista”.

Halla-ahoa ei valittu eduskuntaan, mutta keskustelu jatkui. ”Vieraskirja”, Halla-ahon blogin keskustelupalsta, alkoi olla niin ruuhkainen, että sitä oli hankala seurata. Turkkila rakensi Hommaforumin.

 

Yksi mies uhkailee, koko ryhmä kärsii. Jos Turkkilaa olisi häirinnyt suomalainen mies, siellä yökerhossa rautatieaseman alla, olisiko se kääntynyt kaikkien suomalaisten syyksi?

”Eihän se oikein ole. Yks ryhmänsä edustaja siinä tilanteessa ikään kuin aiheutti…”

”Mut ilman sitä tapahtumaa en varmaan olis lähtenyt tähän touhuun.”

Turkkilan kannanotot ovat olleet rajuja. Keväällä 2007 hän kommentoi tapaturmaa, joka sattui 3-vuotiaalle pojalle. Poika horjahti kaiteelta tavaratalossa, putosi ja loukkaantui vakavasti. Ensin Turkkila järkyttyi uutisesta.

Mutta kun sain tiedon siitä, että kyseessä olikin maahanmuuttajaperheen poika, empatia katosi sekunnissa, hän kirjoitti. Tilalle nousi kyyninen ajatus, aivan itsestään. Se ajatus oli tämä: ’mitä kiipesi, oma oli vikansa’.

Hän tiesi itsekin, että ajatus oli kamala.

Tämä kommentti on törkeä. En haluaisi käyttää lapsia sanomisteni tykinruokana, olivat he sitten minkä värisiä tahansa. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ollut siitä pudonneesta lapsesta. Tämä oli kirjoitus minusta. Ja siitä lähes tiedostamattomasta ajatuksesta, jonka päästä sain napatuksi kiinni.

Hän jatkoi vielä: Ihmiset tuntevat empatiaa niiden puolesta, jotka he omaan piiriinsä laskevat. Muiden suhteen voidaan vuodattaa muutama krokotiilinkyynel. Moraalin ja etiikan normit on varattu saman pöydän ääressä istujille. Muut palelkoon ulkona.

Turkkila sanoo, ettei kirjoittaisi tekstiä enää. ”Aika lujaa siitä itseäni moitin.”

Hän on sitä mieltä, että hänen asenteensa ovat vuosien mittaan ”liudentuneet”.

”Ajattelen ihmisistä jonkin verran eri tavalla.”

Maahanmuuttoon hän suhtautuu edelleen kriittisesti.

Työperäisen maahanmuuton hän hyväksyy. ”Täysin neutraali sen kanssa. Olen itsekin pörrännyt ulkomailla töissä.”

Kiintiöpakolaiset hän hyväksyy myös. ”Pakolaisleireiltä otetaan ihmisiä, käsin poimitaan kaikkein hädänalaisimpia.”

Mutta turvapaikkamenettely on ”hankala kohta”.

”Ihmiset tulee tänne ja anoo turvapaikkaa. Millään ei päästä käsiksi siihen, onko heidän tarinansa totta. Onko he hukanneet passinsa tarkoituksella vai onko he aidosti vainottuja?”

”Asetelma on… en nyt halua sanoa valehteluun kannustava, mutta outo nivelkohta.”

Kysymys maahanmuutosta pitäisi nyt ”perata läpi”, hän sanoo. Tutkia ja analysoida perusteellisesti: kotoutuminen, sopeutuminen, työllistyminen. Ja sitten puolueilta selkeät kannanotot pääkohtiin.

”On hullua, että yhteiskunta luovuttaa näin tärkeässä asiassa puhevallan kahdelle äärilaidalle, jotka keskittyy syyttämään toisiaan, kuka on kukkahattu ja kuka on rasisti.”

Tapaaminen päättyy, mutta pian Turkkila soittaa. Hän on miettinyt, mikä on lopulta saanut hänen kannanottonsa liudentumaan.

”Jos pitää sanoa yksi asia, niin kyllä se on ihmiskäsitys. Näkemys elämän ja ihmisen arvokkuudesta”, hän sanoo.

”Me ei olla karikatyyrejä. Esa Saarinen sanoi siitä niin hyvin…”

Esa Saarinen?

 

Heinäkuun 10. päivänä Turkkila lähti matkalle, jota hän oli tavallaan odottanut yli kaksikymmentä vuotta.

Se oli Esa Saarisen Pafos-seminaari.

Seminaari järjestettiin Kyproksella, ja se kesti viikon. Sen tarkoitus oli ”auttaa ihmisiä löytämään elämässään seuraava vaihe ja itselleen tunnusomainen kukoistus”, kuten nettisivuilla kerrotaan.

Turkkila kuuli Saarisesta 19-vuotiaana. Hän istui valmistustekniikan luennolla Otaniemessä ja kuunteli Kalevi Aaltosta, ”koulun parasta professoria”.

Aaltonen mainitsi Saarisen. ”On siinä aikamoinen noitatohtori.”

Sanat jäivät vaivaamaan. ”Syntyi aukko, joka joskus täytyy täyttää”, kuten Turkkila sanoo.

Tänä kesänä se vihdoin tapahtui.

Esa Saarinen puhui joka päivä viisi tuntia. Sitten keskusteltiin. Syötiin illallista, käytiin laivaristeilyllä. Keskusteltiin. 140 ihmisen joukko.

Ilmapiiri oli hämmästyttävä. Yhtään pahaa sanaa ei viikon aikana sanottu.

”Ei kenestäkään.”