Kapinakenraali

Martin-Éric Racinen kansalaisaloite teki työttömien kohtelusta puheenaiheen. Nyt hän kertoo, mikä kaikki Suomessa on hullusti.

aktiivimalli
Teksti
Susan Heikkinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Missä olit torstaina 28. joulukuuta 2017 kello 17.07?

Martin-Éric Racine muistaa varsin hyvin. Pienessä vuokrayksiössään Helsingin Kruununhaassa, seitsemän vuotta äkkilähtöön valmiina seisoneiden muuttolaatikoiden keskellä, tietokoneen äärellä, klikkailemassa minuutin välein pientä pyöreää täppää, jossa luki ”Päivitä kannatustilanne”.

Joka kerta kun hän klikkasi, luku ruudulla suureni kymmenillä tai sadoilla.

Tilanteessa oli samaa sähköä kuin 1980-luvun vaalivalvojaisissa Quebecissä, missä äiti hääräsi paikallisen poliitikon kampanjapäällikkönä. Teinipoika kantoi väelle kahvia. Ääntenlasku edistyi, numeroita ynnättiin ja piirrettiin tauluun kaikkien nähtäville. Se oli jännittävää, mutta poika itse uneksi pääsevänsä joskus NASAn astronautiksi.

Luku Racinen ruudulla ylitti 50 000. Kansalaisaloite ”Kumotaan HE 124/2017 vp” siis päätyisi Suomen eduskunnan harkintaan.

Viikkoa myöhemmin allekirjoitusten määrä ylitti jo sadantuhannen rajan.

 

Joulun alla eduskunta sääti työttömille niin sanotun aktiivimallin: tukea leikataan, ellei työtön osoita aktiivisuutta. On mentävä pätkätöihin, ryhdyttävä osa-aikayrittäjäksi tai päästävä työllisyyttä edistävään koulutukseen.

Racine aktivoitui. Jo seuraavana päivänä hän julkaisi aloitteensa, jota oli valmistellut pitkin joulukuuta: Tuore laki on peruttava, koska se rankaisee ihmisiä asioista, joihin nämä eivät voi vaikuttaa. Työ- ja koulutuspaikkojen tarjonta ja valituksi tuleminen kun eivät ole työnhakijan omassa vallassa.

Idea oli hänen, Facebook-kaverit preppasivat kieliasua ja sisältöä, ja aloitteen varaedustajaksi suostui porilainen Mika Luoma, jonka Racine kuuli viritelleen samasta asiasta nettiadressia.

Don’t shoot the messenger, sanotaan, mutta nyt viestinviejä joutui tähtäimeen.

Yläluokkaisen kuuloinen nimi, kielitaitoinen, asuu äveriäässä kantakaupungissa, elänyt yhdeksän vuotta tukien varassa… Eihän sellainen ole uskottava työtön. Ei, vaikka 800 euron vuokra ei ole Helsingissä kallis, ja vaikka hän jonottaa jatkuvasti kaupungilta halvempaa asuntoa. Vapailta markkinoilta luottohäiriöinen ei löydä mitään.

”Satakuusikymmentäkuusituhatta kahdeksansataaviisikymmentäyksi.”

Racinella on tarkka muisti. Niin monta allekirjoitti aloitteen tasa-arvoisen avioliiton puolesta vuonna 2013.

Se on suurin joukko, jonka kansalaisaloite on ennen tätä saanut Suomessa liikkeelle.

 

”Miulle oli aina selvää, että lähden Eurooppaan”, Racine sanoo.

1990-luvun lopulla hän soitteli bassoa kotiseutunsa studioyhtyeissä, mutta oli opetellut myös vähän ohjelmointia ja perehtynyt internetiin ensimmäisten joukossa. Webbi, kuten silloin sanottiin, toi silmien eteen myös Nokia-huumaa aloittelevan Suomen. Siihen aikaan IT-alalla ei kysytty tutkintoja.

”Jos osasit asentaa Linuxin, sait duunin.”

Hän muutti Lappeenrantaan ja oppi ensimmäiseksi suomekseen eteläkarjalan murteen.

Kymmenen vuotta vierähti. Työnkuva siirtyi IT:stä liiketoiminnan kehittämiseen ja vienninedistämiseen. Työnantajia kertyi cv:hen myös Virosta, jonne Racine pendelöi Suomenlahden yli pari kertaa viikossa. Hän oppi myös eestin.

Sitten tuli vuoden 2008 taantuma. Työt loppuivat.

Työttömyystuen saaminen viivästyi. Ensin virolaiset työtodistukset eivät kelvanneet sellaisenaan TE-toimistolle ja niitä piti pyydellä uudestaan. Sitten Kela väitti, että hän oli Viron sosiaaliturvan piirissä. Hän ei tiennyt, miten todistaa ettei ole. Tarvittiin nuori tomera veroviraston virkailija, joka hämmästyi tilanteesta ja tulosti hänelle oikeat dokumentit.

Mutta aikaa kului puoli vuotta, ja sen ajan Racine oli ehtinyt maksaa elämisensä luottokortilla.

Kyllä, hän teki virheen.

”Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä saanut toimeentulotukea.”

Luottovelkaa kertyi 1 500 euroa. Vaatimattomista työttömyysetuuksista ei ulosmitata, joten summa on korkojen ja perintäkulujen takia kaksinkertaistunut.

Racine laskee, että jos hän saisi hyväpalkkaisen työn, hän maksaisi velkansa pois muutamassa kuukaudessa. Jos hän saisi matalapalkkaisen työn, tukien pieneneminen ja ulosotto ajaisivat hänet entistäkin pahempaan taloudelliseen kurjuuteen.

Näin monet velkaantuneet joutuvat toteamaan, Racine sanoo. Ulosotolta on suojassa vain 672 euroa palkkatuloa kuukaudessa. Heidän kannaltaan ainoa mielekäs tapa toimia on odottaa velkojen vanhentumista ennen kuin yrittää takaisin työelämään.

”Onko heistä hauska elää tuilla? Ei todellakaan”, Racine kivahtaa. ”He vain joutuisivat vielä syvempään katastrofiin, jos lähtisivät matalalla palkalla töihin. Se, että suojaosuus on niin matala, ja kaikki mitä siitä seuraa, on täysin valtion vika.”

Racine vierastaa puolueita. Ministeriksi hän voisi ryhtyä.

Hölmöä. Sitä niin moni Racinen kokemuksista hänen mielestään on.

Hölmöä oli, kun TE-toimisto laittoi hänet vuonna 2010 työelämävalmennukseen loistopaikkaan, työ- ja elinkeinoministeriöön. Hän oli juuri saanut kansalaisuuden ja hänestä valmennettiin virkamiestä. Hän teki töitä vakiammattilaisten rinnalla yhdeksän euron päiväkorvauksella, sai vastuuta ja kiitosta, muttei voinutkaan hakea paikkaan oikeisiin töihin. Eikä Racinella olisi ollut sitä virkamiesruotsiakaan.

Hölmöä on, että ruotsiin kaatui myös kahden vuoden ulkomaankomennus. Vienninedistämisorganisaatio Team Finland haki työntekijää Racinen syntymämaahan, mutta vaati muodollista ruotsin taitoa.

Kielen opiskelu sujui kehnosti.

”Olen käynyt muutamaan otteeseen Arbiksessa mutta ei siitä tule mitään, pari tuntia viikossa ei riitä mihinkään.”

Hölmöä on hänestä sekin, että hänelle maksetaan työttömyys-, asumis- ja toimeentulotukia 16 000 euroa vuodessa, mutta 1 500 euron ajokortti on ”luksusta”, jota mikään virasto ei hänelle suo. Ei vaikka Lapin turistikeskuksissa ja lentokentillä riittäisi yllin kyllin kausityötä ranskantaitoiselle – jos vain olisi se ajokortti.

Ja entä jos ei kaupunki tai TE-keskus lähiaikoina kustanna hänelle ensiapu- ja alkusammutuskorttia? Niiden turvin hän voisi hakea kesäksi kansimieheksi Helsingin edustalla risteileviin turistiveneisiin. Merimiestaidot hän on hankkinut jo pääasiallisessa harrastuksessaan reserviläistoiminnassa.

Czar of broken systems”, määrittelee Racine itsensä Linkedin-profiilissaan. Czar ei ole tsaari, hän selittää, vaan englanninkielisissä maissa käytetty titteli virkamiehelle, jolla on valtaa ja resursseja laittaa vastuualueensa kuntoon. Jos siis jokin järjestelmä toimii huonosti, tässä teille oikea mies korjaamaan se, hän viestii tittelillään.

Hän vierastaa puolueita. Politiikassa olisi kuitenkin eräs rooli johon hän ehkä saattaisi suostua: ministeri voi tulla puolueiden ulkopuoleltakin. Puhelinkeskustelu menisi näin, herkuttelee Racine:

”Puoluekirjasta viis, mutta me halutaan normienpurkutalkooministeri. Oot sie tulossa?”

”Oonha mie.”

 

R-kirjain sorahtelee ranskalaisittain, kun Racine jatkaa hölmöyksien luetteloa helsinkiläisessä ravintolapöydässä. (Ei vaan quebeciläisittäin, hän korjaa.) Välillä lipsahtaa väärä suomen sijamuoto, tai harjoittamisesta tulee harjoitteleminen, mutta viesti tulee selväksi.

Miksi Finnair ei saa tarpeeksi lentäjiä Suomesta, hän kysyy. Ehkä hieman haikeasti, sillä hänen näkökyvyllään ei päästä ammattilentäjäksi.

”Monessa maassa ammattilentäjän lupakirja suoritetaan ammattikorkeakoulussa opintotuen piirissä. Suomessa pitää nostaa pankkilaina. Ei kenelläkään työttömällä ole siihen varaa. Käytännössä täytyy olla uraohjus toiselta alalta, tai rikkaan lapsi.”

”Tällaisissa työvoimapoliittisissa asioissa valtio voisi ajatella vähän fiksummin.”

Ja sitten tämä laajasti kansaa virtuaalisille barrikadeille aktivoinut aktiivimalli.

Yksi esimerkki: kolmen kuukauden aikana vaadittu 18 tunnin pätkätyö pitää tehdä tuntipalkalla ja käytännössä työnantajan toimitiloissa.

”Tämä sulkee jo monelta pois luovan alan ja tietoyhteiskunnan etätyöt, kuten kääntämisen ja ohjelmoinnin.”

Saunahullu Racine on kuullut olevansa suomalaisiakin suomalaisempi.
Saunahullu Racine on kuullut olevansa suomalaisiakin suomalaisempi. © Marjo Tynkkynen

Vuoden 1998 jälkeen Racine on käynyt Quebecissä yhden kerran, kymmenen vuotta sitten.

Oli tullut avioero. Hän oli tajunnut olevansa polyamorikko, monen yhtäaikaisen suhteen mies, joka ei sopeutuisi norminmukaiseen parisuhteeseen.

”Isä oli kovasti huolissaan, että tuleeko erosta paha masennus, ja halusi maksaa lentoliput.”

Poika tulikin reissussa itkuiseksi. Mikä hätänä, kysyi isä.

On tiistai, vastasi poika. Saunavuoro.

Ilmeisesti viihdyt uudessa kotimaassasi, totesi isä.

”Isästä olisi tullut mainio suomalainen. Vähäsanainen, saattaa vitsailla välillä mutta ei puhu itsestään. Aina valmis auttamaan, ei vie paljon tilaa.”

Vuonna 2014 israelilainen taiteilija Yael Bartana etsi esiintyjiä monikulttuurisuutta pohtivaan dokumenttielokuvaansa True Finn. Racine kohtasi sattumalta elokuvan tuottajan, joka kehotti häntä hakemaan mukaan.

Se tuli kuin tilauksesta: työttömällä oli aikaa, kamera ei ollut koskaan pelottanut, ja identiteetin pohtiminen oli muutenkin mielen päällä. Aina häntä luultiin nimen perusteella ranskalaiseksi. Hänhän on quebeciläinen. Ei, ei kanadalainenkaan, vaan provinssista jolla on vahva oma ranskankielinen identiteettinsä ja rutosti itsenäistymishaluja.

Elokuvaa tehtäessä Racine oivalsi paljon itsestään.

”Oli kohtaus, jossa meitä pyydettiin suunnittelemaan Suomen uusi lippu. Somalikaveri puhui silloin kansallisaatteesta ja kansallisidentiteetistä. Minulta pääsi lause, että ’tämä kaikki on sinulle olennaista ja tärkeää, minulle ei’. Silloin tajusin, että identifioidun paljon enemmän urapolkuuni ja kaveripiiriini kuin mihinkään valtioon tai kansakuntaan.”

Elokuvan varrella piti myös valita ylleen jokin suomalainen kansallispuku. Racine kieltäytyi. Mikään ei tuntunut korrektilta, eikä oma lanaudièreläinen villavyö ceinture fléchée olisi sopinut elokuvaan suomalaisuudesta. Löytyi oiva kompromissi: saunafriikki kuvattiin löylyssä.

Oma iho, maailmankansalaisen kansallispuku.

”Olen saanut kuulla monelta, että jos sivuutetaan nimi ja pärstä, olen tietyissä asioissa suomalaisiakin suomalaisempi”, Racine sanoo.

 

Itsetunto on välillä pudonnut aika rajusti, kun yhdeksään vuoteen ei ole ollut oikeaa työpaikkaa, Racine sanoo. ”Etenkin kun yrittää kovasti, ja vastaus on aina ei.”

Tutkimusten mukaan työttömyyden pitkittyessä ihmisen päämäärät katoavat ja kaikki voimavarat menevät jokapäiväiseen selviytymiseen.

”Kuukaudesta toiseen lasken, mihin on varaa, mihin ei. Ai, menikö kengät rikki? Ainoa luksus elämässäni on, että käyn joka päivä jossain kahvilassa. Paljonko siitä joudun tinkimään, jotta olisi varaa ostaa uudet tennarit? Rehellisesti sanoen en enää ajattele omaa elämää pitkäjänteisesti.”

Hänellä on kuitenkin yksi haave, joka pitää hänet kirjaimellisesti liikkeessä.

”Jos pääsisin edes kerran elämässäni Libanoniin rauhanturvaajaksi.”

Ehkä viestintätehtäviin, yhteysupseeriksi tai sen sellaiseksi. Valokuvausmiehen erikoiskoulutuskin on. Ja ansiomitalilla palkittu toiminta suomalaisesta reserviläistoiminnasta. Ajokortti vain vielä uupuu.

Kuntotesteihin hän silti jo valmistautuu juoksemalla ja kantamalla kymmenen kilon reppua ympäri Helsinkiä. Joukkoliikenteeseen hänellä ei olisi rahaakaan.

Hän muistaa erään ministerin sanoneen, että jos ei ole varaa asua Helsingissä, pitää muuttaa Helsingistä pois. Nyt ministerit sanovat, että täytyy suostua muuttamaan työn perässä – eli Helsinkiin.

”Kuten Kekkonen olisi sanonut: saatanan tunarit.”