Lasse J. Laine: Borrelioosi opetti nöyryyttä

Punkin pureman jälkeen lintumies pukeutuu metsään aina vaaleaan.
Hän 15.5.2015 04:55
Lasse J. Laine on nähnyt melkein kaikki maailman lintulajit. Inkoon Långvassfjärdenin lintutorni on oiva paikka tarkkailla meren rannoilla viihtyviä lintuja. © Petri Kaipiainen

Laulaja on punarinta.

Lasse J. Laine pysähtyy kuuntelemaan.

”Pillikinttu pullukka, mestari lavertelija. Keksii koko ajan uusia säveliä, matkii toisia lintuja.”

Punarinta. Kuva Lasse J. Laine

Punarinta. Kuva Lasse J. Laine

Taitava artisti hakkaa jopa satakielen.

Lintukirjailijan lempilintu pesii hänen kotinsa pihapiirissä Inkoon Degerbyssä.

Sen jälkeen, kun Eläinmaailma-lehden toimittaja pääsi vapauden makuun vuorotteluvapaavuotenaan 1999, hän ei ole muuta tehnytkään kuin tarkkaillut luontoa ja kirjoittanut luonto- ja lintukirjoja, niitä on kertynyt jo yli kolmekymmentä.

Toissa yönä Laine oli ollut pöllöretkellä. Eilen vuokkoja kuvaamassa.

Nyt olemme lähdössä Fiskarsin ruukkikylän takametsiin lehtoretkelle.

Kaksi kameraa, teleputki ja makrolinssi, kaukoputki auton takapenkille, lintukiikarit kaulaan.

Laineella ei ole enää paineita, kun hänen uudet teoksensa, Suomen linnut -tunnistusopas ja Suomen lasten retkeilyopas, ovat kauppojen hyllyssä. Hänelle riittää, että hän saa hengittää kevättä.

Västäräkki keikuttaa pyrstöään hyvästiksi.

”Paskaräkki, terassin ikkunat pestävä joka päivä.”

 

Tuulee puuskissa. Kuusten oksat vispaavat ilmaa. Koivut viheltävät.

Laineen valppaat silmät haravoivat tienposken metsiköitä.

Yleensä hän on liikkeellä jo aamuvarhaisella, säästä riippumatta. Peukaloinen ja leppälintu alkavat laulaa ennen auringonnousua, sitten kuoroon yhtyy punarinta ja myöhemmin keltasirkku ja pajulintu.

Syysaamuina sirkuttavat vain nuoret, vielä laulamaan opettelevat linnut. Vanhemmat lihottavat itseään muuttomatkaa varten.

Ensimmäiset 20 vuotta Laine kirjasi kaikki lintuhavaintonsa tunnollisesti vihkoihin, sitten tietokoneelle. Hän oli dokumentaristi ennen kuin edes tiesi, mitä se tarkoittaa. 13–15-vuotiaana hän kirjasi ylös kaikki ahmimansa yli 500 poikien seikkailu- ja luontokirjaa. Sivumäärä ja arvio asteikolla yhdestä viiteen olivat olennaisia tietoja.

 

Viitassa lukee ”Luontopolku”.

Tuoksuu mullalta. Sini- ja valkovuokkoja. Imikän nuput ovat punaisia, mutta kukat sinisiä.

Laine ei viihdy poluilla. Tuolla hän loikkii sitruunaperhosen perässä kameransa kanssa.

Toissa päivänä hän oli nähnyt ensi kerran elämässään kirjokehrääjän, perhonen sekin, ja melkein kotipihallaan.

Isonokkosperhonen oli liikkeellä jo maaliskuun puolella. Se oli harvinaisuus vielä vuosia sitten, mutta nyt se talvehtiikin täällä.

”Merkit ilmastonmuutoksesta näkyvät ensimmäisinä hyönteismaailmassa, uusia sudenkorento- ja perhoslajeja tavataan vuosittain. Lintumaailmassa muutokset näkyvät hitaammin.”

Isolla miehellä on pitkä askel, mutta jyrkkä Risslanharju imee ylimääräiset mehut.

”Parasta on löytämisen ilo.”

Eiliselle vuokkoretkelle toi lisäarvoa harvinaisen pohjansirkun näkeminen.

”Kultasirkku on kadonnut jo kokonaan Suomesta. Kiinalaiset ovat syöneet ne.”

Vuokkojen jälkeen kukkaan puhkeavat kielot. Sitten myrkylliset mustakonnanmarja ja keltamo. Kämmekät kukkivat kesällä.

”Luontoihmisellä on aina jotain odotettavaa.”

Mantukimalainen. Kuva Lasse J. Laine

Mantukimalainen. Kuva Lasse J. Laine

Fiskarsin Pitkäjärvestä laskeva Risslanjoki on raivannut itselleen uuden uoman harjun läpi ja laukkaa kuohuvana koskena kohti ruukkikylää.

Pahkurainen okakuusi. Puukiipijöitä ja vihervarpusia. Lehdoissa asustaa satakunta lintulajia, tuhat paria hehtaarilla, puolta enemmän kuin kuusikoissa.

Hyit hyit…

Peippokoiras kutsuu naarasta. Se on metsiemme yleisimpiä ääniä.

Laine matkii peippoa. Lintu pelkää saaneensa kilpailijan ja alkaa laulaa entistä kiivaammin.

Peippo. Kuva Lasse J. Laine

Peippo. Kuva Lasse J. Laine

Laine on koulutukseltaan biologi. Hänellä oli mielessään tutkijan ura. Sitten Korkeasaaren johtaja Ilkka Koivisto houkutteli hyvän kirjoittajan toimittajaksi perustamaansa Eläinmaailma-lehteen.

Lähtö yliopistolta ei itkettänyt.

”Ilmapiiri eläintieteen laitoksella oli ahdistava. Vakansseista kamppailtiin, ja kavereista tuli toistensa vihollisia.”

Suvannossa Risslan jo raunioituneen vesimyllyn alapuolella sukeltelee telkkäkoiras. Sinisorsa lepäilee veden ylle kaartuneen koivun rungolta.

Laine arvuuttaa, mikä lintu vaihtaa nimeään kuoltuaan.

Sinisorsa. Ravintoloissa sitä tarjoillaan heinäsorsana.

On aika syödä eväsleivät. Kilpikaarnainen ikihonka tarjoaa suojan tuulelta. Laine tunnetaan herkkusuuna, mutta metsoa ja teertä hän ei syö.

”Fasaani ei kuulu Suomen luontoon, ne voi syödä.”

Hyvän aterian ja hyvän lintuhavainnon kruunaa lasi hyvää viiniä.

 

Jokaisessa keväässä on omat mausteensa. Nyt se on pohjoisessa pysyttelevä tuuli.

Kevät on jo pitkällä, mutta edelleen muuttolinnut odottavat Viron rannikolla tuulen kääntymistä myötäiseksi. Jos tuuli pysyy pohjoisessa vielä pitkään, lintujen muuttovietti sammuu ja sadattuhannet viime kevään poikaset jäävät pesimään Viroon.

Myös Venäjän tundralla pesivät vesilinnut ja hanhet odottavat Virossa suotuisampia tuulia.

Näihin aikoihin 19 vuotta sitten Laine oli todistamassa elämänsä massamuuttoa Virtsun lähellä Virossa. Hän oli haudannut isänsä viikkoa aikaisemmin, mutta hänen toverinsa Pirkka-Pekka Peteliuksen onnistui puhua hänet mukaansa.

”Taivas kiehui lintuja tuntitolkulla.”

Kun tuuli vihdoin kääntyi, yli puolitoista miljoonaa lintua lähti yhtä aikaa liikkeelle.

Mustalintujen ja allien loputtomia rivistöjä. Pilkkasiivet omissa porukoissaan. Kaakkureita, kuikkia, härkälintuja ja valkoposkihanhia.

”Sellainen valtava onni sattuu joillekin harvoille vain kerran elämässä.”

Sinä iltana vuosikertaviiniä ei säästynyt seuraavalle illalle.

 

Myrskytuuli heittelee varista.

Niin kokenut lintuharrastaja kuin Laine on, on hänkin mennyt petolintua esittävän variksen retkuun.

Harakka se vasta ovela on. Syö pikkulintujen poikaset eikä sillä ole vihollista.

Lintujen Einstein on korppi.

”Se ilmoittaa äänenpainoja vaihtelemalla toverilleen, mikä vihollinen on tulossa.”

Hys, punarinta laulaa.

”Mie se olen semmoinen shemeikka. Mie kun laulan, naaraat kiinnostuu”, Laine tulkitsee linnun viestiä.

”Hauraita helkytyksiä, värisyttäviä juoksutuksia. Viipyilevää surumielisyyttä. Kuin Gary Moore Still Got The Bluesin soolossa.”

Onhan se toista kuin talitintin yksitoikkoinen titityy tai käen kukkuu.

”Talitintin titityytä kuulee enää harvoin, koska naaraat ovat alkaneet suosia iskevämpää rytmiä, ti tyy tai pelkkää tyyn toistoa.”

Evoluutio etenee myös koirastinttien laulussa.

 

Laine on harrastanut lintuja 54 vuotta, 15-vuotiaasta. Kun isä osti hänelle kiikarit, ujonpuoleinen teini sai pätevän syyn kieltäytyä tyttöjen treffipyynnöistä. Volvo Amazon rekisterinumeroltaan ARG-7 kehräsi, kun isä kuskasi poikaansa linturetkille.

Kun Lasse sai ajokortin, isä lainasi autoaan. Ja ihme kyllä vielä senkin jälkeen, kun poika ajoi ”vihaisen seiskan” katolleen.

Maailman kymmenestätuhannesta lintulajista Laine on nähnyt reilusti yli puolet. Hän on reissannut lintujen perässä yli 90 maassa, kaikissa maanosissa.

”Jotain pitää olla, mihin kajahtaa. Luonnosta saa rauhaa ja energiaa. Mutta tärkeää on myös esteettinen nautinto.”

”Lisäksi on hyvä olla joku, jonka kanssa jakaa ilo.”

Myös hänen puolisonsa on biologi. Ja poika Erkka opiskelee biologiaa.

Poika oli neljän, kun Laine teki toista kirjaansa Suomen luonto-opasta.

”Erkan kanssa retkeiltiin, ja kirjan materiaali karttui. Se oli kivaa.”

Laine on kuvannut suurimman osan kirjojensa kuvista. Yksistään Suomen Luonto -tunnistusoppaassa, joka ilmestyi vuonna 2013, on yli tuhat kuvaa.

”Silloin oli tulla burnout.”

Laine kuvasi niin innokkaasti, että meinasi unohtaa kirjoittamisen.

”Halusin saada parempia ja parempia kuvia. Kiersin pitkin ja poikin Suomea, kävin monta kertaa Virossa.”

Sitten deadline alkoi painaa ja hän kirjoitti yötä päivää, kunnes yhtenä aamuna tuijotti zombina näyttöruutua.

Lääkäri määräsi lepoa

”Lopetin työt kuin seinään. Onneksi kroppa kertoo asioita, joita tyhmä itse ei tajua.”

Vajaan viikon kuluttua kirjoittaminen luisti taas. Positiivinen elämänasenne ja hyvä kunto pelastivat hänet. Hän oli pelannut nuorena jalkapalloa ja monta kautta käsipalloa mestaruussarjatasolla.

 

Peltoniityllä Risslanjoki kuivuu hennosti solisevaksi puroksi. Raita surisee hyönteisiä. Jalkojen alla vasta kuhina onkin. Jokaisella neliömetrillä on tuhansia möngertäjiä, mutta ”se on eri tieteenala”.

Laine ei kelpuuttanut puolta senttiä pienempiä otuksia edes päätyöhönsä luonnon tunnistusoppaaseen. Lukuun ottamatta puutiaista ja hirvikärpästä.

Siitä lähtien kun hän sairasti borrelioosin, hän on pukeutunut metsään vaaleaan, koska silloin punkki on helpompi huomata.

Kun ensimmäiset oireet ilmaantuivat, borrelioosia ei edes tunnettu. Nivelet säkenöivät, ja Laineen oli lopetettava urheilu.

”Se opetti nöyryyttä. Ja että minä hetkenä hyvänsä voi tapahtua mitä tahansa. Mutta kun uskoo parempaan, kyllä se siitä.”

Fiskarsin entisen navetan takana Laine näyttää mihin vain lintumies kykenee. Hän viheltää, ja harmaapäätikka vastaa kutsuun.

Mies ja lintu juttelevat tovin. Lopulta utelias lintu lentää katsomaan, kuka siellä vislailee.

Myös harvinaistuneen kuhankeittäjän saa helposti kutsutuksi.

”Kuhankeittäjä on kärsinyt ihmisen typeryydestä. Välimeren alue on muuttolintujen kiirastuli; maltalaiset ja kyproslaiset ampuvat kaikkea mikä liikkuu, huvin vuoksi, ja EU on hampaaton. Afrikka on menetetty manner luonnonsuojelullisesti”.

Hän ei haluaisi saarnata. Tehdä vain kirjoja, jotka herättävät lukijat kauneudelle ja sitä kautta luonnonsuojelulle.

 

Paluumatkalla Fiskarsin Skuruntiellä Laine veivaa kuljettajan ikkunan auki.

Siellä se punarinta taas laulaa, metsien Gary Moore!

Entäs tuo? Rantakäärme?

”Ei, vaan naaraskyy.”

Paksu, metrinen kyy on säväyttävä ilmestys. Se lötköttää kivenlohkareella. Laineen kamera raksuttaa.

Kyy. Kuva Lasse J. Laine

Kyy. Kuva Lasse J. Laine

Samassa järveltä kuuluu kumea uh-BUUH-mylvähdys.

”Kaulushaikara. Yleensä se huutaa yöllä.”

Laine haroo tyytyväisenä luonnonkiharoitaan. Munkkikahvit huoltoaseman baarissa Pohjassa on taas ansaittu.

”Kaulushaikara on tämän reissun ehdoton yllättäjä.”