Yksilön ääni

Löperö sukupolvipuhe ärsytti nuorisotutkija Mikko Piispaa. Hän kirjoitti ikäisistään kirjan.

hän
Teksti
Oskari Onninen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Loppuvuodesta nuorisotutkija Mikko Piispa lähetti Yhteiskuntapolitiikka-lehteen Sami Myllyniemen kanssa kirjoittamansa tutkimusartikkelin. Se käsitteli nuoria ja ilmastonmuutosta.

Lähes neljä viidesosaa 15–29- vuotiaista on sitä mieltä, että ilmastonmuutokselle on tehtävä jotakin riippumatta siitä, tekevätkö muut.

Ilmastonmuutokseen liittyvä huoli vaikuttaa nousseen nuorten keskuudessa ennätystasolle, ja se on kysytyistä aiheista suurin epävarmuutta ja turvattomuutta nuorissa herättävä tekijä”, artikkelin lopussa tiivistettiin. ”Siitä huolimatta voidaan esittää, että emme ole nähneet nuorilta huolen laajuutta vastaavaa toimintaa tai protesteja.”

Maaliskuisena perjantaina Mikko Piispa istuu Helsingin Vallilassa sijaitsevassa työhuoneessaan ja hymähtelee.

Printti on hidas media, sanotaan. Tieteellinen printti vielä hitaampi.

Artikkeli ehti juuri ilmestyä, ja nyt eduskuntatalon edessä huutaa kolmisentuhatta nuorta kyltteineen. He ovat seuranneet ruotsalaisen Greta Thunbergin esimerkkiä, skolstrejk för klimatet, ja menneet koulun sijasta vaatimaan tulevaisuutta.

Se on turmion kuva vuonna 2019. Joskus nuoret pilasi arveluttava musiikki ja Elviksen lantio, joskus tupakka, viina ja ostareilla hengaaminen, sitten älypuhelimet ja nyt ilmeisesti heidän ilmastohuolensa.

Istuttakaa puita, pääministeri Juha Sipilä neuvoo. Syökää lautasenne tyhjäksi, ohjaa kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah.

”Niin säälittäviä argumentteja pyörii tämän ympärillä”, Piispa huokaisee. ”Katsoo asiaa mistä kulmasta tahansa, nuorten poikkeavassa käytöksessä ei pitäisi löytää moraaliselta kannalta mitään kritisoitavaa.”

 

Mitä meidän ajastamme kertoo hyperbola, että kaiken väitetään kertovan jotain meidän ajastamme? Ainakin sen, että nuorisotutkija on tarpeellinen myytinmurtaja.

Helmikuussa 2014 Mikko Piispa luki Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmästä kirjoitettuja arvioita.

Turun Sanomat: ”[ohjaaja Akse] Petterssonilla on myös y-sukupolvi-viitta. Viitan takaa läväytetään nyt ilman filtteriä sukupolven tunnot.”

Helsingin Sanomat: ”(- -) Kaspar Hauser, joka ei halua mitään, asettuu Y-sukupolven – siis sen 80-luvun puolenvälin tienoilla syntyneen sukupolven, jolle kaiken piti olla mahdollista – kiteytymäksi, sekä sen vastapooliksi että sen ristiriidat itseensä imeväksi metaforaksi.”

Kunnes Ylioppilaslehti: ”Kaspar Hauser ei ole pari-kolmekymppisten kokemus maailmasta. Sellaisen väittäminen on vanhempien sukupolvien laiskuutta ottaa selvää, mikä on.”

”Mä olin vähän, että nämä on isoja väitteitä. Jos Y-sukupolveen kuuluu 700 000 ihmistä, niin ei yksi teatteriesitys ole mikään massakokemus”, Piispa sanoo.

”Ainoa asia, joka voisi täyttää Y:n kohdalla sukupolvikokemuksen kriteerit, on yksilöllisyys.”

Y-sukupolvelle keskeisiä sanoja ovat kannabis, portfolio ja MM-95.

Neljä ja puoli vuotta Kaspar Hauserin jälkeen – Hesarin mukaan näytelmä mullisti ajanlaskunkin – Mikko Piispa julkaisi keskustelusta sytykkeensä saaneen kirjan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta.

Se määrittää Y:n tarkoittavan 1980-luvulla syntyneitä, kuten Suomessa usein on tapana. Toisissa määritelmissä se jatkuu 1990-luvun puolelle.

Kirja on synteesi suomalaisesta sukupolvitutkimuksesta. Piispan takana olevassa hyllyssä on koko joukko tuttuja nimiä: Matti Virtanen, J P Roos, Juha Siltala, Tommi Hoikkala, Petri Paju

”Mä koetin katsoa, voisiko jotenkin kerettiläisesti poimia rusinat pullasta. Tässä teoriassa on tällainen hyvä juttu, tässä tällainen.”

Yksilöllisyyden lisäksi Piispa on kelpuuttanut sukupolvisanoiksi muun muassa kaupungin, kannabiksen ja MM-95:n.

Erityistä huomiota hän sanoo kiinnittäneensä niin kutsuttuihin hylkysyrjäläisiin. Sana tulee kirjasta Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä (Nuorisotutkimusseura 2016). Hylkysyrjässä eli harvaan asutulla maaseudulla elämä on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mullistunut ihan eri tavalla kuin kaupungissa.

”Pääkaupungin kulttuurikeskiluokalle iskee herkästi vauhtisokeus, että esitetään oma kokemus sellaisena, että se olisi kaikkien kokemus”, Piispa sanoo.

Entä nykynuoriso? Onko seuraava sukupolvi, leimasta riippuen Z- tai iGen, pilalla kuten kaikki edeltäjänsäkin?

Piispa näyttää kollegaltaan saamaansa sähköpostia. Kuvassa on kahden ruudun sarjakuvastrippi. Sen on tehnyt suosittu Instagram-käyttäjä Pieruperse.

View this post on Instagram

A post shared by @pieruperse on

Instagram-käyttäjä Pieruperseen sarjakuva on piirretty viestilapulle. Jos piirros ei näy, voit katsoa sen täältä.

Piispa sanoo aina ihmettelevänsä, miten fiksuja nuoret ovat verrattuna hänen omaan sukupolveensa.

”Mulla on hyvä fiilis nuorista.”

Tilastoista muistetaan aina mainita se, että nuoret ovat aiempia sukupolvia kiltimpiä. Vähemmän rikoksia, vähemmän päihteitä. Se on länsimaiden trendi. Mutta niin on myös se, että aiempaa kiltimmät nuoret kärsivät aiempaa vakavammista mielenterveysongelmista.

Kun THL:n tekemä kohorttitutkimus vuonna 1987 syntyneistä suomalaisista valmistui 2013, se järkytti: joka viides oli ollut mielenterveyshoidossa, joka neljäs oli nostanut toimeentulotukea tai oli rikosrekisterissä.

Syynä pidettiin 1990-luvun lamaa.

Marraskuussa 2018 ilmestyi tutkimus vuonna 1997 syntyneistä, jotka ovat kasvaneet vauraammassa Suomessa kuin koskaan. Silti heillä on puolitoistakertaisesti mielenterveysdiagnooseja verrattuna vuonna 1987 syntyneeseen ”ongelmasukupolveen”.

Yhdysvaltalainen professori Jonathan Haidt ja kansalaisaktivisti Steve Lukianoff arvioivat syksyllä ilmestyneessä kirjassaan The Coddling of the American Mind, että 1990-luvun jälkipuoliskolla kasvaneet nuoret on suojeltu pilalle.

Allergiat ovat lisääntyneet allergeenien välttelemisen ja puhtauden vaalimisen vuoksi. Mielenterveysongelmat ovat Haidtin ja Lukianoffin mukaan huimassa nousussa siksi, että nuoret eivät kestä sitä, ettei maailma pyörikään heidän pillinsä mukaan.

Suomessa curling-vanhemmuudesta alettiin puhua juuri 2000-luvun alussa.

Kohorttitutkimusten johtava tutkija, THL:n Tiina Ristikari sanoo, että Suomen kasvanut diagnoosimäärä johtuu ensi sijassa kouluterveydenhuollon parantuneesta seulonnasta ja mielenterveysongelmien stigman vähenemisestä.

Toisaalta ammattilaiset peräävät Ristikarin mukaan vanhemmuuden taitojen kunnianpalautusta, jotta lapsista kasvaisi itsevarmoja, pärjääviä ja toiset huomioon ottavia.

Piispasta amerikkalaiset esimerkit ja sukupolvipelkistykset eivät aukotta istu suomalaiseen kontekstiin. Sukupolvista kiinnostunut kulttuurikeskiluokka lukee amerikkalaisia julkaisuja, samastuu niihin ja yleistää ne koskemaan koko sukupolveaan.

”Jenkkitutkimuksissa ilmiöt näkyvät usein vahvempina ja kokoluokkaa voimakkaampina. Niitä on sieltä helpompi spotata. Just tätä, että vanhemmat ovat hysteerisiä ja puhutaan takapenkkisukupolvesta. Suomessa huomataan, että se ei ole ihan näin, mutta mekanismi voi silti olla sama”, Piispa sanoo.

”Kaikesta huolimatta suomalaisesta hyvinvointivaltiosta on vielä yllättävän paljon jäljellä.”

Mikko Piispa ei ole rakentanut uraa määrätietoisesti, vaan myös ”haljuillut ja haahuillut”.
Mikko Piispa ei ole rakentanut uraa määrätietoisesti, vaan myös ”haljuillut ja haahuillut”. © Marjo Tynkkynen

Yksi Piispan yhdeksästä sanasta on portfolio. Luvussa Piispa kuvaa nuorisoa, joista monet rakentavat yksilöllisyyttään luomalla järjestelmällisesti ”oman näköistä” työuraa.

Piispa sanoo olevansa ”huono ja laiska” verkostoitumaan. Hän istuu mieluummin yksin työhuoneellaan, lukemassa tai kirjoittamassa.

Sosiaalisesta mediastakaan Piispa ei välitä. Facebook-tili on, siinä se.

Moni muu kirjan sukupolvikuvaus sen sijaan sopii myös sen tekijään: pihapelit, maailmanmatkustus ja se yksilöllisyys.

Kirjan viimeisessä, tulevaisuutta koskevassa luvussa Piispa antaa jos ei täysi- niin ainakin puolilaidallisen sitä järjestelmää kohti, joka hoputtaa nuoria töihin ja valmistumaan.

Vaatimusten esittäminen on turhaa. Ja oma vika, itsehän järjestelmä kasvatti nuorista aikuisista näin yksilöllisiä. Sen varjopuoli on tunne, että vastuuta joutuu ottamaan liikaakin.

Piispa itse kasvoi Tampereen Pispalassa, urheili ja piti koulussa historiasta ja yhteiskuntaopista. Lukion jälkeen selvää oli silti vain se, että nyt ei hetkeen tehdä mitään. Piispa lajitteli postia, ja kun tilille kertyi viitisen sataa, oli heti päästävä Eurooppaan. Barcelonaan pariksi kuukaudeksi, liftaamalla Sveitsiin.

Muutaman vuoden jälkeen alkoi kyllästyttää. Piti keksiä, mitä tehdä. Sosiologia kuulosti kivalta.

Aiheesta tuli puhetta kotona. Äiti teki väitöskirjaansa, isä työskenteli tutkijana.

Piispa ottaa hyllystä pääsykoekirjan. Johdatus sosiologiaan, kirjoittaja Pekka Sulkunen.

”Mulla ei ollut rahaa, joten pyysin äitiä ostamaan mulle kirjan. Se kertoi opiskelleensa samaan aikaan Helsingissä kuin Sulkunen. Mä olin ihan, että jaa, te tunnette nämä tyypit”, Piispa sanoo.

”En mä ollut ikinä oikeasti hahmottanut, että ne oli yhteiskuntatieteilijöitä myös.”

Lopulta Piispa päätyi Nuorisotutkimusseuraan tutkimusharjoittelijaksi. Huumekuolemia käsitelleestä tutkimuksesta syntyi gradu. Väitöskirjaa varten Piispa on haastatellut suomalaisia surffareita ja kirjoittanut nuorten kosmopoliittisuudesta. Nyt hän on hakenut lisää rahoitusta nuorten liikkuvuutta ja ilmastonmuutossuhdetta käsittelevää tutkimusta varten.

Kiirettä ei ole.

”Mä en pidä siitä, mihin se maailma on yliopistolla mennyt. Lasketaan jotain impact-pisteitä.”

”Ehkä olen ajatellut, että pystyn elämään riittävän hyvää ja mielekästä ja jopa paljon mielekkäämpää elämää tämän prekaariuden ja epävarmuuden kanssa kuin yrittämällä hakeutua johonkin putkeen. Kai siinä on yhden miehen protestia.”

 

Yksi nimipari toistuu Piispan takana olevassa kirjahyllyssä. Salasuo–Piispa, Piispa–Salasuo.

Kaksi Mikkoa.

Kun Mikko Salasuo 10 vuotta sitten etsi apulaista huumekuolemia käsitellyttä tutkimusta varten, Mikko Piispalta tuli hakemus. Salasuo tiesi Piispan nimeltä, sillä Mikon isä, sosiologi Matti Piispa, oli ollut hänen mentorinsa. Tutkimuksessa oli sensitiivistä aineistoa, joten Salasuo valitsi puolitutun.

”Siihen sukulaisuussuhteen tuomat edut kyllä jäivät”, Salasuo sanoo.

Piispa puolestaan kertoo, että 11 vuotta vanhempi kaima on ”aktiivinen säätämään” ja siten onnistui samaan tutkimusrahoitusta sieltä täältä. Syntyi vähän kuin mentor-suhde, ”paljon jeesiä”.

”Salasuo dilkkasi mulle käytännössä niitä hankkeita. En tajua, miten se alusta asti luotti niin hyvin.”

Nyt he ovat tehneet yhdessä viisi kirjaa ja toistakymmentä artikkelia ja muuta kirjoitusta. Sellaista sosiaalitiedettä kuin pitääkin, ajankohtaista ja relevanttia. Parhaimmillaan sellaista, joka toteuttaa ennusteensa julkaisua odotellessa.

Sitä tehdäkseen on oltava generalisti ja valmis perehtymään muutaman kuukauden rahoituksen aikana uusiin ja valtaviin aiheisiin. Kuntodoping, nuuska, huippu-urheilijat.

Kun Piispa ja Salasuo tekivät tutkimuksen nuorten taiteilijoiden elämänkulusta, Piispa oli sen valmistuttua sanonut, että lähdeluettelossa pitäisi olla nyt jokainen Suomessa kirjoitettu aihetta koskeva kirja.

Salasuo oli vaikuttunut.

Piispa on sukupolvensa karikatyyri ja intellektuelli, hän sanoo.

”Mikko tietää, että ei me nykymaailmassa valmistuta oikein mihinkään. Hän määrittää oman elämänsä kulun itse. Sitä ei määritä jokin valtioneuvoston virkamies.”

”Tällainen 1970-luvun alussa syntynyt, protestanttisesti työetiikkaan suhtautunut vanhempi tutkija suorastaan kadehtii sitä piirrettä. Voi kun voisin antaa itselleni luvan ajatella samalla tavoin.”